Ladataan...
Mungolife

Tiedättekö miten ärsyttävää on, kun VR:n junat on aina vähän myöhässä? No, tänään se oli erittäin tervetullutta. Mun oli tarkoitus lähteä 9.18 junalla aamulla Helsinkiin palavereihin, mutta erinäisten mutkien vuoksi jouduin turvautumaan vasta. 9.37 yhteyteen, joka lähtisi ensin Lempäälästä Tampereelle ja sitten Tampereelta Helsinkiin pysähtymättä Lempäälässä (aina yhtä turhauttavaa). No, siinä kun hypin portaita ylös asemalle 9.32 kuului kuulutus, että. Tampereen juna on myöhässä (tekninen vika, lumi, VR, raideongelma, pick one, en enää muista mikä oli syy tänä aamuna) 9 minuuttia. Vaihtoaika Tampereella oli 14 minuuttia alkuperäisen suunnitelman mukaan, joten periaatteessa 5 minuutin vaihtoaika olisi ehkä riittänyt juuri ja juuri, jos juna ei myöhästyisi tuossa Lempäälän ja Tampereen välillä yhtään. Epätodennäköistä vaan tässä tapauksessa, sillä lähes aina juna jumittelee jossakin kohtaa :D

Olin jo ihan varma, että myöhästyn koko palaverista hieman, sillä junan pitäisi aikataulussa saapua Treelta Helsinkiin 6 minuuttia ennen palaveriani ja asemalta kävelee juuri niin kauan toimistollemme. Eli VR:n perinteiseen joustavaan aikakäsitykseen ei olisi varaa. Onneksi siinä leikkasi mullakin sen verran kun katselin vastapäiselle laiturille, että tajusin ihmisten seisoskelevan laiturilla. Lempäälästähän ei mene junia ihan joka minuutti Helsinkiin, ei edes joka tunti. Niinpä nopealla päätelmällä päättelin, että sekin juna oli myöhässä. Ja niiinpä olikin, tietenkin. 9.18 sijaan juna tuli 9.34 laiturille ja meikäläinen pääsi tyytyväisenä kyytiin. Eikä edes konduktöörillä ollut valittamista siitä, että mulla oli väärä lippu (lippuni oli vasta seuraavaan junaan), sillä selitin, että todennäköisesti olisin myöhästynyt siitä omasta junastani toisen myöhästelevän junan tähden. Olin siis töissä vaivattomammin ja nopeammin kuin luulin. Kerrankin. Yleensä mä nimittäin oon se, joka seisoo -8 asteessa junalaiturilla odottamassa junaa sen 5-25 myöhästysminuuttia. No okei okei, kai ne junat on useammin aikataulussa kuin myöhässä, mutta välillä tuntuu, että aina on jotain pientä kommellusta. 

Esimerkiksi eilen aamulla töihin mennessäni juna jumitti Tokoinrannan edessä ainakin vartin (onneksi palaveri oli sillä kertaa puhelinpalaveri) ja paluumatkalla yhteen junaan laitettiin kahden junan väki sairaustapauksen vuoksi. Siinä sitten mentiin kuin sillit purkissa koko matka. Puhumattakaan siitä, että Lempäälässä on lyhyt laituri, ja junassa pitää aina siirtyä keskivaunuihin, että pääsee pois. Harmi vaan, että niissä vaunuissa ei ikinä ole vastakkaisia paikkoja tai työskentelyhyttejä, jos haluaa tietsikalle pöydän. Voipahan ainakin sanoa, että päivät ei ole puuduttavan samanlaisia ikinä :D 
 

Paluumatkalle aiheutin ihan itse itselleni hieman jännitystä. Meillä oli piiitkä lounaspalaveri, jonka jälkeen lähdin suoraan kotiin 16 junalla. Tarkalleen ottaen 16.04 junalla, johon ostin lipun 15.30 tietäessäni, että ehdin junaan. Olin asemalla jo 15.43, joten totesin, että mullahan on hyvin aikaa hakea mehu siitä asemalta. Harmi vaan, että lompakkoni ei ollut matkassa. Kun 15.47 tajusin, että mulla on junalippu ja kotona odottava taapero, jota on hirveä ikävä, niin junan lähtöön oli enää 17 minuuttia, eikä mitään toivoa lähteä ilman lompakkoa, kun en ole loppuviikolla Helsingissä töissä. F**c. Juoksujalkaa takaisin toimistolle. Onneksi ihana työkaveri vastasi puhelimeensa ja bongasi mun lompakon jostain pöydän alta piilosta. Olin sen näköjään niinkin taitavasti sujauttanut käsilaukkuuni. Smoothien tai mehun sijaan istahdin junaan vähän verenmaku suussa pinkomisestani edestakaisin semipaniikissa miettien, minne lompakkoni on hukkunut. Sen kerran kun siellä on oikeesti käteistä vähän enemmän kuin 20 €. Olin ihan varma, että se oli tippunu mun laukusta ja ahdistuin jo valmiiks ajatuksesta uusista pin-koodeista pankkikortteihin :D 

 

Vähän sama kun tuossa reilu viikko sitten istuimme kahvilla Tampereella kaverin ja miehen kanssa ja sujautin puhelimeni piiloon koristetyynyn alle, kun Dante yritti sitä havitella. Olisi toki hirveää menettää puhelin ylipäätäänkin, mutta voitteko kuvitella sen paniikin, kun noin 1,5 tuntia sen jälkeen kun lähdimme kahvilasta, tajusin, että mun puhelin on siellä JA että siinä ei ole mitään suojausta? Katsokaas kun otin puhelimellani kuvia snorklatessamme Fijillä ja Ausseissa ja otin siksi aikaa kaikki suojaukset pois, että puhelimen käyttö olisi nopeampaa ja helpompaa. Ja aina sen jälkeen kun puhelinta käytin, muistin, että pitäisi laittaa kasvojentunnistus ja sormenjälki ja numerokoodi käyttöön, mutten ollut tehnyt. Vaikka olisi todella masentavaa hukata puhelin, niin ihan hirveetä olisi hukata se suojaamattomana. On huolestuttavaa, miten ”exposed” on, jos puhelin hukkuu suojaamattomana. Siinä on kaikki. Meilit, viestit, kuvat, kaikki. Sama pätee läppäriini. Tätä kirjoittaessa muistan taas jälleen kerran, että mun oikeesti pitäisi säätää sen yksityisyysasetukset kuntoon. Nimittäin se on suojaamaton tällä hetkellä. Oikeesti. Suojaamaton. Tai siis jos se sammuu kokonaan ja sen uudelleen käynnistää, niin pitää laittaa salasana. Mut jos se menee nukkumaan, niin se herää kyllä kun vaan avaa kannen. Mä oon muutenkin vähän vauhko mun läppärin kanssa. Jos se on mulla mukana, en ikinä jätä sitä autoon. Siinä pelossa, että jos joku nyt sattuisi autoon murtautumaan, en kestäisi menettää läppäriäni. Jo sen takia, että oon ihan ääliö, enkä oo vieläkään varmuuskopioinu sitä kunnolla, mutta myös sen takia, että se on niin huonosti suojattu.

Pistää ajattelemaan, miten pienistä asioista kaikki on kiinni. Varmuuskopiointi vie pari-viisi tuntia. Puhelimen suojaus 10 min ihan maksimissaan. Läppärin salaus toisen samanmoisen. Ja silti otan päivittäin hirveän riskin, kun en saa tuota aikaiseksi. Ärrrrrrh. Tänään otan itseäni niskasta kiinni. Tai no okei, huomenna. Raivaan huomiselle aikaa varmuuskopioinnille ja muulle tuollaiselle tärkeälle. Tänään tulin kolmatta päivää putkeen kotiin 10 tunnin poissaolon jälkeen ja annoin huomioni yhdelle pienelle riiviölle, jolla on ollut äitiä ikävä. Nyt kun tyyppi vihdoin nukkuu, ajattelin katsoa jakson Suitsia ja olla ajattelematta muuta ku lakidraamaa. Joka toinen jakso oon rakastunut Harveyyn, joka toinen jakso haluaisin maailman eniten Donnan mun kaveriksi. Tai no scratch that, joka jakso haluan Donnan mun kaveriksi :D 

Asuna tällä kertaa vähän tällainen Back to Black, nimittäin parin vähän hempämmän talviasun jälkeen olis vuorossa hyvin mulle ominainen mustanpuhuva asu. Uutta on sentään puoliponnari! Mun eniten koskaan ääniä saanut kysely Instagramissa oli vahvasti sen näköinen, että te tykkäätte tästä, joten tässä kyseinen look myös asun muodossa. Ootan niiiiiiin paljon, että pääsen Nooran tuoliin ens viikolla värjää tän reuhkan vähän tuhkaisemmaksi. Kuukausi auringossa ja tää on oranssi. Ynhh. Puoliponnari on kyllä siitä kätevä, että peittää sangen tehokkaasti koko tyvikasvun. Ei siis ihme, että kun en oo nähny mun kampaajaa kahteen kuukauteen, oon vähän joka toinen pivä tukka puoliponnarilla. 

Mitäs te tykkäätte asusta? 

AMBER takki (2015) /  ZARA hame (2018) / ACNE nilkkurit (2015) / CHANEL laukku (2009) / SAMSOE SAMSOE neule (2016) / VANHAT hanskat / 

Ladataan...

Ladataan...
Mungolife

Tänpäiväinen mielipidemaanantai on itse asiassa vähän erilainen, sillä mulla ei ole päivän aiheesta mitenkään vahvaa mielipidettä vaan seilaan viikon, tunnin ja vartinkin välein eri mielipiteiden välillä. 

Ollessani raskaana ja jo ennen sitä, ajattelin aina, että lapsen saaminen tarkoittaa mulle ainakin 2-3 vuoden sitoutumista lapsen kotihoitoon. Halusin olla päävastuussa siitä, mitä kaikkea lapsi oppii, mitä syö, milloin nukkuu yms. Olen lähipiriissä olevan päiväkodissa hoitajana toimivan ihmisen ajatuksista saanut usein varsin negatiivisen mielikuvan ja lisäksi vielä kuullessani monien päiväkotien sisäilmaongelmasta, en oikein ole osannut kuvitella lastani hirveän pienenä hoitoon. Nyt kun lapsi on vuoden ja yhdeksän kuukautta, olen kahden vaiheilla asian suhteen ja se pohdituttaa edelleen. 

Saako lapseni hyvää kotihoitoa vai ryöstänkö häneltä mahdollisuuden päikkykavereihin ja ikäistensä seuraan? Kasvatanko itsevarmaa ja itsenäistä lasta vai kasvatanko minäminäminä-tyyppiä, josta tulee hankala ja inhottava tyyppi isompana? Ja miten iso painoarvo koko ratkaisulla on ylipäätään hänen kehittymisensä kannalta? 

Tällä hetkellä poikamme on kotihoidossa ja hänellä olisi tiedossa hoitopaikka syksyllä hyvältä vaikuttavassa paikassa. Vai onko sekään sitten hyvä? En tiedä. 

Juuri nyt Dante on siis kotihoidossa. Se on palapeli, jossa molemmat mummit osallistuvat ja kolmena päivänä viikossa jompikumpi vanhemmista on etäpäivää, jolloin meillä on sama lastenhoitaja aina kotona. Hoitaja on superihana ja Dante tykkää hänestä. Mummien kanssa poika tulee hirveän hyvin toimeen ja viihtyy kotona. Lasten seuraakin tuntuu saavan ihan sopivasti. Maanantaisin on yleensä pari tuntia perhekerhossa, tiistaisin muskarissa, missä muskarin jälkeen leikkii lasten kanssa. Torstaisin on taas perhekerhoa ja perjantaisin on oman ikäisten temppukerho. Välillä nähdään samanikäisiä lapsia, käydään puuhaamassa leikkipaikoilla ja kerran viikossa käydään kolmen tunnin reppupäivässä, jossa on hoidossa noin kahdeksan lapsen joukossa 2-3 hoitajan valvonnassa. Hyvin on mennyt. Palapelin palasten järjestäminen mun kahden kaupungin välissä tapahtuvan työn, miehen työn ja muualla asuvien mummien kanssa on aina välillä vaatinut multa aika isoa panostusta, mutta kuitenkin yllättävän hyvin tämä menee. Lapsi on kiintynyt niin mummeihin kuin lastenhoitajaan, jonka kanssa oli aivan riemuissaan kuukauden tauon jälkeen. 

Mutta. Samalla mietityttää, että pitäisikö tämänikäisen mennä jo päiväkotiin? Tämä ajatus on alkanut heräilemään viime aikoina. Ei niinkään sen vuoksi, että me aikuiset haluaisimme lapsen laittaa päiväkotiin, vaan positiivisten kokemusten kautta kun lapsi on ollut hoidossa. Reppupäivästä poikaa hakiessa kolmen tunnin kohdalla saa häntä jahdata pitkin kerhotilaa, eikä kotiin ole kiire. Ja sinne yleensä myös jäädään kovin positiivisin mielin. Tulee väkisinkin mieleen, että onko lapsen oma tarve nyt enemmän sille sosiaaliselle kanssakäymiselle lasten kanssa vai ei? Samaan aikaan jokainen soluni huutaa, että hänellä on vuosia vielä eri instituutioissa, joten mikäs kiire tässä on? 

Meillä olisi tiedossa paikka ensi syksystä pienpäiväkodissa, jossa on alle 10 lasta kahdella hoitajalla. Hoito tapahtuu kodinomaisessa ympäristössä. Paperilla kuulostaa superhyvältä, mutta tuttujen kokemuksia kuunnellessa tulee väkisin ajatelleeksi, onko isompi ryhmä kuitenkin parempi. Enemmän kavereita? Enemmän erilaista sosiaalista kanssakäymistä? Vai onko parempi, jos on vähemmän lapsia per hoitaja ja lapsi saa yksilöidymmin hoitoa? 

Aina kun mietin, että laittaisimme lapsen jo aiemmin hoitoon, mietin miten pahalta tuntuisi luopua ihanasta lastenhoitajastamme ja kunnan perhekerhosta ja reppupäivistä tuttujen ihanien hoitajien kanssa. Toki lapsi varmasti kiintyisi uusiinkin hoitajiin, mutta kannattaako alkaa korjaamaan jotakin, mikä ei ole rikki? Dantehan on siitä ihmeellin nukkuja, että vetää edelleen 2-3 tunnin päiväunia päivittäin ja nukkuu 12 h yöunia. Ja on vähän aamu-uninen. Onko vielä mitään järkeä alkaa laittamaan lapsen kelloa uusiksi, kun hän itse viihtyy näin? Toki jos lapsi alkaisi heräämään aiemmin, menisi hän myös nukkumaan aiemmin, mutta tämä vain tarkoittaisi sitä, että lapsi näkisi työssä olevaa vanhempaa aina iltaisin lyhyemmän aikaa. Tällä hetkellä Dante menee nukkumaan 20 ja 21 välillä ja herää 8-9 välillä. Päikkärit nukkuu 13-16 välillä ja se sopii hirveän hyvin siihen, että isi tai äiti tulee kotiin 16 ja 17 välillä yleensä. 

Jotenkin tuntuu ihanalta, että hän saa nukkua päikkärit omassa sängyssä, omassa huoneessa. Syödä omaa kotiruokaa, puuhailla omassa aikataulussa. Edessä on vuosien koulutaival, jossa joutuu elämään herätyskellon ja muiden tekemien aikataulujen kanssa. Eskariin ei ole kuin neljä-viisi vuotta ja siitä alkaakin ainakin 10 vuoden mittainen kouluelämä. 

Ja miten haave toisesta lapseta vaikuttaa tähän kaikkeen? Jos haluaisimme lapselle pikkusisaruksen, niin missä vaiheessa lapsi kannattaisi laittaa päivähoitoon? Ennen vauvan saapumista? Onko siinäkään sitten järkeä, jos itse on kuitenkin vauvan kanssa kotona? Tunteeko lapsi itsensä hylätyksi, jos hänet laitetaan hoitoon ja sitten tulee vielä toinen lapsi perheeseen? 

Välillä mietin osa-aikaista päivähoitoa, jossa lapsi olisi vain puoli päivää hoidossa. Best of both worlds eli rusinat pullasta, vai ei kummankaan hyödyt? Toisaalta mietin, miten ihanaa olisi, jos lapsi viihtyisi ikäistensä kanssa hoitopaikassa ja toisaalta mietin, kuinka kamalaa olisi, jos hän ikävöisi ja tämä jotenkin vaikuttaisi kiintymyssuhteeseen. 

Ja sitten mietin, että kaikki ihanat täysijärkiset ja tunneälyltään osaavat ystäväni ovat kaikki eri lähtökohdista. Osa on ollut kotihoidossa 5-vuotiaaksi asti, toiset menneet tarhaan 9-kuisena. Ei se heissä aikuisena näy. Loppujen lopuksi moni asia tässä on sattumien summa, johon en voi vaikuttaa ja lapsen kehitykseen todennäköisesti vaikuttaa miljoona muuta asiaa. Mutta silti käyn tätä vertailua ja pohdintaa mielessäni jatkuvasti. Enkä ole yhtään viisaampi tänään kuin eilenkään.

Haluaisinkin kysyä teiltä lukijat, mihin ratkaisuun te olette päättäneet, ja miksi? Kuten ehkä huomata saattaa, näen molemmissa vaihtoehdoissa miinukset ja plussat, enkä koe kumpaakaan huonona ratkaisuna. En siksi halua keskustelua, jossa väitellään aiheesta jyrkästi toinen vaihtoehto teilaten, vaan lähinnä mua kiinnostaa minkä ikäisenä lapsi meni hoitoon, miksi ja miten se meni? Ja jos olisi voinut toimia toisin, olisiko? 

Tässäkin koen, että lapsen luonne vaikuttaa asiaan paljon, mutta samalla mietin, että niin paljoa ei voi sälyttää pienen lapsen harteille. Vaikka poikamme on aktiivinen, energinen, leikkisä ja aika rohkeakin, en silti koe, että se olisi tae siitä, että varhaiskasvatus kodin ulkopuolella olisi oikea vastaus. Se voisi ruokkia näitä piirteitä ja palvella niitä, tai sitten se tekisi päinvastoin. Asiat on niin yksilöllisiä. 

Meillä on sikäli onnellinen tilanne, että taloudellisesti meillä ei ole pakottavaa tilannetta tehdä ratkaisua suuntaan eikä toiseen. Voimme pitää lapsen kotona vielä pidempään tai voimme laittaa hänet yksityiseen päivähoitoon. Mutta kun vielä osaisi päättää mikä olisi lapselle parhaaksi? 

Pages