Ladataan...
Mungolife

 

Mun mielestä yksi hankalimpia asioita bloggaamisessa on aina tietynlainen negatiivisuus, joka pyörii tän aiheen ympärillä. Tää asia tuli jotenkin mieleen, kun olin tänään junassa menossa Vantaalle ja törmäsin uutiseen yhden bloggaajan TV-dokumenttiin liittyen ja siihen, millaisia kommentteja hän on saanut. Aika järkyttävää settiä, jos joku kokee tarpeelliseksi kommentoida, että hänet pitäisi viedä ladon taakse ja ampua. Älytöntä, mutta ei toisaalta vaikeeta uskoa. Kaksi vuosien varrella eniten mun mieleen negatiivisina jäänyttä kommenttia on nimittäin olleet: "Toivottavasti sut raiskattiin. Ansaitsisit sen ku oot tollanen bimbo" (sen jälkeen kun sain tyrmäystippoja) ja "Toivottavasti sun sikiö kuolee kohtuun, että laskeutuisit vähän maan pinnalle" ollessani raskaana. 

Aika paljon ikäviä asioita mäkin olen ehkä vuosien aikana ajatellut ja sanonut ehkä ääneenkin, mutta kellekään en osaisi kyllä toivoa raiskausta tai kohtukuolemaa. Sinänsähän nämä kommentit eivät ole kovin olennaisia. Se on vähän sellainen "What Susan says about Sally, says more about Susan than Sally" -juttu. Ei nämä kommentit kerro mitään siitä ansaitsenko minä tosiaan tulla raiskatuksi tai pitäisikö jonkun elämääkin suuremman murheen kohdata minut, jotta ajattelisin elämästä eri tavalla. Kukaan ei ansaitse tällaisia asioita, ja niiden toivominen on vain jonkun ihmisen heikon mielenterveyden tuotos. Nää on kuitenkin melko marginaalisia, eikä tämäntyyppisiä kommentteja tule vuodessa tai kymmenessäkään merkittävää määrää. Onneksi. Ja koska nämä ovat marginaalisia, ne eivät sinänsä vaivaa bloggaajana aivan hirveitä määriä. Toki ne surettavat, säälittävät ja järkyttävät, mutta en minä osaa ottaa itseeni jostain juopon tai kylähullun huuteluistakaan kävellessäni heidän ohi. Eivät ne kerro minusta, ne kertovat hänestä. 

Se, mikä on kaikista omalla tavalla rankinta ainakin mulle, on huomata se, kuinka negatiivinen on ilmapiiri blogien ympärillä. Vaikka blogien lukijoista varmasti yli 90 % ovat niitä ihania seuraajia, jotka seuraavat, tsemppaavat (kommentein tai mielessään) ja toivovat hyvää, niin on se pieni marginaalinen joukko, joka pitää suuremman osan ajasta ääntä kovempaa kuin se 90+ %. Oon huomannut esim. hääuutisten ja vauvauutisten kohdalla kuinka paljon on tullut ihania ja positiivisia kommentteja, tykkäyksiä ja viestejä. Arjessa ne eivät samalla tapaa näy. Olisikin ehkä omituista, jos joku päivän perusasu keräisi 1000 positiivista kommenttia, eikä se oikein palvelisi ainakaan mun blogin tarkoitusta. Se onkin ihan ymmärrettävää. Ei aina ole tarve hehkuttaa ja fiilistellä. Tykkää tai kommentoi kun on erityisen kivaa tai mielenkiintoista tai haluaa kysyä jotakin. 

Se mikä on musta käsittämätöntä, on internetissä ja sitä kautta myös blogipiirissä vellova negatiivinen ilmapiiri. Miten voi kaiken kääntää negatiiviseksi? Miten haluaa jaksaa aina kaivaa ja etsimällä etsiä vikoja ja negatiivisia puolia ja pyörittää niitä jatkuvasti. Ja silloin kun niitä ei löydy, niin luoda ne tyhjästä, ymmärtää tarkoituksella väärin tai yksinkertaisesti vaan aloitetaan joku valheellinen juoru, joka otetaan totuutena. Sillä emmehän me voi puolustautua. Kuka tahansa voi sanoa netissä mitä tahansa ja asia otetaan vastaan totuutena ilman todisteita. Minusta voi sepittää minkä tahansa tarinan, jota ollaan heti komppaamassa pienellä joukolla. "Siis joo, se on just sellanan *vapaavalintainen ruma adjektiivi* et aivan varmasti on totta". Ja jos ja kun bloggaaja joskus kommentoi jotain ja todistaa toisin kuin väitetty, on hän valehtelija, koira-kalikka -vertaus otetaan heti hihasta tai vähintäänkin bloggaajaa syytetään photoshoppauksesta. 

Suurimman osan ajasta annan tän mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja välillä havahdun täysin siihen, kuinka kiusaamismentaliteetin ytimessä olemmekaan. Työpaikkakiusaamisen tai tuntemattoman ohikulkijan kiusaamisen. Miltä tuntuisi joka kerta aamukokoukseen tai työvuoroon mennessä miettiä, mitä ikävää sanottavaa asiakkaat tai työkaverit tai ohikulkijat keksivät tänään. Toisaalta, eivät lukijat ole bloggaajien asiakkaita. Miten voi olla asiakkaita, jos ei ole palvelua tai tuotetta, jota myydään?

Ajatellaan vaikka tilanne niin, että seisoisin kuukauden Senaatintorilla lukemassa Harry Potteria lapsille joka päivä parin tunnin ajan ja siihen alkaisi kertymään perheitä pikkuhiljaa kuulemaan sitä lukemista. Kuukauden lopussa monet olisivat jo tottuneet siihen, että siellä se Anna lukee Harry Potteria, vienpä tänäänkin lapseni kuuntelemaan. Kuukauden aikana ehkä jokunen äiti kysyy lukemisen lomassa, että valvoisinko hetken lasta samalla kun he käyvät vaikka vessassa tai nopeasti piipahtavat kaupassa. Juu, toki. Kuukauden päästä en tulisikaan paikalle. Olisivatko nämä lapset ja äidit asiakkaitani? Saisivatko he vaatia minua olemaan paikalla? Jos olisinkin jatkossa paikalla kolmena päivänä viikossa vähän siihen aikaan kun haluaisin? Ja lukisin ihan mitä haluaisin, en välttämättä aina Harry Potteria. Jos joku kirjakaupan edustaja maksaisi mulle siitä, että lukisinkin vaikka mieluummin Tarua Sormusten Herrasta. Olisivatko nämä kuulemaan tulleet perheet asiakkaitani? Saisivatko he purkaa minuun pahaa mieltään? Sanoa, että kun he niin toivoivat Pikku Prinssiä, mutta en sitä lukenut, niin heillä on oikeus solvata minua? Sanotaan, että minusta tulisi ilmiö. Tapahtumapaikat ja kirjajulkaisijat haluaisivat maksaa minulle siitä, että lukisin heidän kirjojaan tietyissä paikoissa. Kiertäisin omavalintaisesti missä haluaisin lukemassa ja lukisin aivan mitä haluaisin. Toki mulla olisi aina se riski, että kukaan ei tulisikaan kuuntelemaan, ellen lukisi joka päivä samaan aikaan samassa paikassa lukijoiden toiveita. Mikä olisi sinänsä mahdototonta muutenkin koska pikku-Emilia haluaa Nalle Puhia ja pikku-Risto Ryhmä Hauta ja aina jotain harmittaa, että kirja on väärä. Mutta saisiko joku vaatia minulta jotakin? Esimerkiksi saisiko äiti kiukutella, kun lapsensa ei pääsisikään kuulemaan Pikku-Prinssiä tai lukisin sitä väärällä temmolla? 

Analogia on ehkä hieman ontuva, mutta kahden kuukauden lukusessioiden jälkeen, olisiko nämä perheet minun asiakkaitani? No eivät olisi. En siis koskaan rinnasta seuraajiani asiakkaisiini. He ovat yleisö, jolle minä tarjoan viihdettä ja he saavat sitä vapaaehtoisesti seurata tai jättää seuraamatta. On siis hieman hankalaa rinnastaa tätä mihinkään tavalliseen asiakassuhde-ammattiin, sillä lukijat ovat enemmän kuin ohikulkijoita. Kuin päivittäin samassa bussissa kulkevia kanssaihmisiä, jotka istuvat viereen ja juttelevat hetken. 

Miltä tuntuisi istua joka aamu tunnin bussiin työpaikalle peläten sitä, mitä tänään sanotaan. Miten tänään kolmosrivin naismatkustaja kertoo koko bussin etupenkistölle, että mieheni pettää minua ja nelosrivin mies nyökyttelee vieressä, että "no kai nyt kun se pukeutuu noin ja leimaa matkakorttinsakin niin hitaasti!" Miten takarivin mummo huutaa kuinka paljon olet lihonnut/laihtunut ja tullessasi bussiin rattaiden kanssa keskipaikoilla toisten äitien ryhmä alkaa solvaamaan kaikkea siitä, missä asennossa lapsen tutti on siihen, millaiset rattaat sinulla on ja onko sinulla aivan liian seksikäs huulipuna äidiksi ja kuka oikein luulet ylipäätään olevasi samalla tiiraten vatsanseutuasi päivitellen ääneen, että joko nyt on rakkauskiloja tullut tai on pulla uunissa. Ja vierestä joku kovaan ääneen kailottaisi, että "ei niillä mitään rakkautta ole, pakottanut vaan miehensä naimisiin, läski se vaan on!"

Miltä tuntuisi kun jokainen kerta avatessasi suun, joutuisit miettimään miten tämä voidaan tulkita negatiivisesti ja kääntää sinua vastaan? Kun sinulla ei saisi olla mielipidettä etkä myöskään saisi olla mielipiteetön tylsimys? 

Miltä tuntuisi, kun näkisit sen, miten ystäviäsi ja työkavereitasi pahoinpidellään henkisesti päivittäin? Kuinka heistä valehdellaan, heidän yksityisasioita revitellään ja spekuloidaan valheiden kyllästämänä? Kuinka heille toivottaisiin kamalia asioita?

(Leveä tarakka vai kaunis maisema? Kumman valitset nähdä?)

Mä tykkään lukea ja katsoa Netflixistä erilaisia sarjoja dystopioista. Mä kuvittelen mielessäni sellaisen dystopian, jossa kaikenlainen kohteliaisuus ja kunnioitus toisiaan kohtaan on poissa ja kaikkia saa solvata miten haluaa ja jokaista saa kiusata. Ei kaihdeta kunnianloukkauksia, ei kaihdeta rasismia, ei kaihdeta valheellisen tiedon levitystä. Maailma, jossa naapuri saa kailottaa parvekkeelta, kuinka D-rapun Riinalla on varmasti klamydia ja E-rapun Sanna pieksee lapsiaan. Ihan vaan koska Riina ja Sanna ei huutelijaa miellyttäisi. Se ei ole maailma, jossa haluaisin elää. Tuskin kovin moni haluaisi sellaisessa maailmassa elää. Miksi siis niin moni haluaa tehdä meidän nettimaailmasta sellaisen?

Vaikka suurimmalti osin keskustelu blogien ympärillä on positiivista ja tukevaa, maalaa kaikkia viihdealoja, vaikuttamisaloja ja henkilöbrändiin perustuvia aloja sellainen ihmeellinen oikeutettu negatiivisuus, joka on mulle äärimmäisen vaikeaa ymmärtää. Mä käytin puolet junamatkastani tänään katsoen onnellisen koskettavia vauva- ja koiravideoita yhdeltä FB-tililtä. En miettinyt, kuinka joku äiti piti lastaan tai oliko tällä oikeankokoinen tutti ja söikö hän sitterissä vai oliko hän aivan liian nuori käyttämään pölynimuria. Eilen ennen nukkumaanmenoa katsoin hengästyttävän upeita tanssiesityksiä World of Dancesta ja olin aivan häkeltynyt siitä, miten taitavaa porukkaa on. En miettinyt kenenkään ulkonäköä tai sitä onko jollekin tehty jotain kauneusoperaatioita ja onkohan nyt jotkut keskenään pariskunta ja onko se sopivaa. Ei tullut mitään näistä edes mieleen. Nautin vaan kauniista ja iloisista asioista.

Netti on TÄYNNÄ positiivisia, kauniita, henkeäsalpaavan upeita ja mielenkiintoisia kuvia, tarinoita, videoita ja artikkeleita. Miksi käyttäisin kallisarvoista aikaani negatiiviseen, kun voin keskittyä positiiviseenkin? Yks mun suosikkilainauksia on Albert Einsteinin "Stay away from negative people. They have a problem to every solution." Se tuntuu olevan vaan äärimmäisen vaikeeta blogivaikuttajana Suomessa. Vaikka kuinka negatiivisuus on poistettu arjestani, se varjostaa tätä maailman ihaninta ja palkitsevaa ammattiani. Se muokkaa käyttäytymistäni ja halujani bloggaamisen suhteen. Se rajoittaa kirjoitusaiheita ja se värittää suhtautumistani. Ja se saa jopa tietyllä tapaa pelkäämään. Miettimään omaa tekemistä, sanomista ja ajatuksiakin niin, että kyseenalaistan sen, kuka olen ja miten ajattelen ja pelkään hetkittäin olla oma itseni. 

Oon myös huomannut, että herkästi koen tarpeelliseksi vastata kommentteihin, jotka eivät ansaitse vastauksia. Välillä multa kysytään miksi. Koska olen ihminen? Koska haluan puolustautua? Koska en suostu olemaan lyöty vaan lyön takaisin? Koska en ole tarpeeksi hyvä ihminen kääntääkseni toista poskea? Koska tiedän ihmiskunnasta tarpeeksi, että tiedän kääntäessäni toisen posken, saavani vaan mustelman molempiin? Koska minä provosoidun ja haluan edes omassa kommenttikentässäni saada vastata samalla mitalla? Koska musta on nautinnollista näpäyttää idiootteja? Koska voin alentaa heitä kommentillani ja kääntää minuun luodun hyökkäyksen heihin?  Kaikki helvetin huonoja syitä itse asiassa. 

Koska kenen mieltä mä oikein yritän kääntää? Niiden "Susaneiden", joiden kanssa keskustelu ja väittely on kuin yrittäisi tehdä pahvilaatikosta silkkihuivia. Ei se vaan jumalauta onnistu. Tai kenen mielipiteeltä haluan suojautua? Niiden "Susaneiden", joiden mielipiteellä on vähemmän väliä kuin muurahaisella automme tuuli-ikkunassa?  

Ihmiset haluavat parempia johtajia ja politiikkoja, jotka tekevät muutoksia. Ihmiset haluavat kitkeä rasismin ja kaikenmuotoisen kiusaamisen. Ihmiset haluavat muutosta, mutta eivät muutu itse.

Mä en ole ikinä koskaan jättänyt anonyymiä negakommenttia kellekään. Mä en ole koskaan solvannut syyttä suotta tuntematonta tai kirjoittanut mitään vihapostia kellekään. Mä en oo osallistunut netin vihakeskusteluun silloin kun olen sellaiseen törmännyt ja pyrkinyt omalta osaltani ilmiantamaan sen pois. Enkä tee sitä jatkossakaan.

Mut nyt ajattelin viedä sen seuraavalle ulottuvuudelle. Kuorrutan itseni vihapuheen teflonilla. Jatkossa kun saan ärsyttävän ja ääliömäisen kommentin, avaan YouTuben ja katson jonkun söpön eläinvideon. Lasken kymmeneen ja muistutan itseäni siitä kuinka paljon hyvää elämässä on ja kuinka merkityksettömiä internetin "Susanit" on. 

If you want change, be an agent of change. I intend to be. 

Ja haastan kaikki muutkin. Ohittakaa negatiivinen, keskittykää positiiviseen. Kaikessa, myös netissä.

Ladataan...
Mungolife

Niin harmittaa, kun mun pitäisi olla menossa bloggaajien pikkujouluihin, mutta mulla on puoli päivää ollut niin hirveä päänsärky, että päätin jäädä kotiin. Harmittaa ihan hirveesti kun niin harvoin pääsee näkemään isolla porukalla kaikkia ihania blogityttöjä ja olin järjestänyt jo kaiken tämän mukaan. Mies ja Dante on mummolla Lahdessa ja ihanian pikkujoulujen sijaan nökötän lauantai-iltaa yksin kotona. Tekemistä riittäisi ja voisin hyödyntää rauhan vaikka siivoamalla tai valmistelemalla reissuamme, mut oon säälittävästi maannut vaan HBO:n edessä kattomassa Handmaid's Talea ja ollut tekemättä mitään. Okei, oon myös ikävöinyt Dantea ja katsonut videoita, joissa hän leikkii isovaarinsa kanssa :) 

Jännittää vähän tässä tuo pakkaaminen tulevalle reissulle, kun pitäisi saada alle 46 kiloon mahtumaan lähes viiden viikon omaisuus kolmelle hengelle. Meillä on monella eri lentoyhtiöllä lentoja ja vaikka meidän pitkän matkan lennot sallii Dantelle oman matkalaukun, en oo varma mitkä kaikki lennot sallii hänelle laukun ja mihin pitäisi ostaa lisämatkatavaraa, mikä nyt ei olis niin kamalaa, mut toisaalta me ei oikein ajateltu vuokraa mitään vuokrarekkaa vaan joku järkevänkokoinen auto, joten pitää vähän miettiä tota tavaramäärää muutenki. Mulla on aina ongelmana pakkaamisessa se, että mun mielestä kaikki mun ihanat vaatteet ja laukut "ansaitsee" päästä mukaan, kun niitä ei ehdi käyttämään Suomessa tarpeeksi. Esim. tänään pohdin, että haluan ottaa mun glitterpupu-MinnaParikat mukaan ja mies nauroi, että jo on hyvät kengät hiekkarannoille :D Mut ollaanhan me kaupungeissakin! 

Nää on näitä ikuisuusongelmia. Haluaisin koko omaisuuden mukaan, mut samalla haluaisin matkustaa mahdollisimman kevyesti, ettei tarvii jatkuvasti raahata kamoja sinne tänne ja koska reissussamme on useampi kohde ja hotelli, ylitäydet matkalaukut aiheuttaisi vain ylimääräistä työtä ja purkamista ja pakkaamista. Mä oon viimeksi ollut näin pitkässä reissussa maailmanympärimatkalla, ja se oli niin eri asia. Oltiin nuoria ja lapsettomia ja oli helppo miettiä, mitä itse haluaa mukaan.

Matkaan on toki vielä kaksi viikkoa, mutta oon jo kaivanut matkalaukut esille ja alkanut tekemään listaa matkalle tarvittavista jutuista. Tässä HBO:n ja päänsäryn lomassa oon yrittänyt tehdä pientä listaa mukaanpakattavasta. Kaks viikkoa hujahtaa ohi varmaan ihan hetkessä, koska koko tää vuosi on tuntunut siltä, että se on mennyt aivan luvattoman nopeesti. Koko ajankulu on muuttunut jotenkin sellaiseksi, että päivät tuntuu pitkiltä, mutta vuodet lyhyiltä. Se on musta hyvä kuvailu arjelle. En todellakaan voi vielä samoa ymmärtäväni, mitä ruuhkavuodet ovat, meillä kun on vain yksi lapsi, joka ei ravaa harrastuksissa ja jolla ei ole omia menoja. Mutta silti elämä työn, bloggaamisen ja äitiyden kanssa tuntuu ajoittain aika ruuhkaisalta. Joten vaikka harmittaa pikkujoulujen missaaminen, on itse asiassa mukavaa olla yks ilta kotona ihan vaan itsekseen. Tätä ei oo nimittäin ollut pitkään aikaan.

Kahdessa viikossa pitäisi pystyä tekemään aika paljon kaikkea; työt ja muut tärkeät, että reissuun voi lähteä hyvillä mielin ilman, että joku painaa mieltä reissun päällä. Rehellisesti sanottuna reissu vähän jännittää. Viisi viikkoa lapsen kanssa reissussa on kuitenkin aika pitkä aika ja varsinkin kun matkasuunnitelma on sangen kunnianhimoinen. Joku saattaa ihmetellä, miksi se on niin kunnianhimoinen, mutta meille oli itsestäänselvää, että pyritään ottamaan tästä kaikki irti. Vaikka en ole missään nimessä millään lailla tarpeeksi vihreä ihminen ja olen vastikään aiheuttanut myrskyn kirjoittamalla siitä, miten pieniä ja merkityksettömiä länsimaisten ihmisten yksittäiset valinnat on isossa mittakaavassa, niin silti mietin asioita myös osittain siltä kannalta. Nyt kun kerta jo lennämme Australiaan, niin haluamme nähdä mahdollisimman monta paikkaa kerralla, ettei tule heti halua lentää sinne uudestaan. Ja samaan reissuun mahtuu fiksusti Fiji ja Singapore, joten nekin toteutetaan samassa. Toki voisimme vaan olla Lempäälässä ja olla menemättä minnekään, mutta tämä on mun kompromissiratkaisu. Maksan lentopäästöistämme ja reissaan perheeni kanssa kuukaudeksi lämpöön :) 

Tuntuu ihan hassulta kirjoittaa tätä postausta niin, että Dante ei kiipeile syliin tai halua kokeilla näppäimistöä pikkuisilla sormillaan. On jotenkin ihan tyhjää, kun mun pojat ei oo kotona. Benjikin on heidän mukana ja olen ylhäisessä yksinäisyydessä, sillä mun ei pitänyt olla kotona tänään. Hassua. Ennen olin tottunut olemaan tuntitolkulla yksin päivän aikana ja nyt joudun melkein katsomaan kalenterista, milloin sellainen on mahdollista. Ja älkää antako mun aloittaa mun kalenterista :D Näkisitte millaista taiteilua post-it lappusten kanssa se on, kun yritän järjestää meidän viikot. Osittain etäilevät vanhemmat, töitä kahdessa eri kaupungissa, yrittäjyys ja kotihoidossa oleva lapsi sekä yliopistossa opiskeleva lastenvahti on aikamoinen yhdistelmä, jossa pitää pyöritellä palasia kuin palapelissä, ennen kuin saa viikkoaikataulun, joka palvelee kaikkia. Yksi työmatka tai iltahäppeninki töissä ja koko ruletti menee uusiksi. 

Näin eilen mun rakkainta Kuopio-ystävää, joka oli käymässä Pirkanmaalla ja hän kysyi kauanko aion kestää tätä. En osannut siinä hetkessä vastata, mutta myöhemmin tuli täydellinen vastaus mieleen. "Niin kauan kuin tämä ei tunnu kestämiseltä". Mulla on aikamoinen arjen ruletti pyöritettävänä, mut mä en koe sitä loppujen lopuksi liian haastavaksi. Ehkä eniten sen takia, että tykkään kaikesta mitä teen. Rakastan olla mun perheen kanssa, tykkään mun yrittäjyyden tuomista tehtävistä ja tykkään tosi paljon mun työstä ja meidän työyhteisöstä. Siinä on tosi paljon mielenkiintoisia tyyppejä ja työtehtäviä ja paljon opittavaa. Se on mielenkiintoinen haaste kaikin puolin. 

Nyt ajattelin ottaa toisen Buranan, katsoa vielä jakson Handmaid's Talea ja tehdä jalkakylvyn ja unohtaa työt, post-itit ja kaiken pakkaamisesta aikatauluttamiseen ja nauttia vaan hiljaisuudesta ja rauhasta kotona :) 

Mitäs te puuhailette tänä lauantai-iltana? 

Ladataan...

Pages