Äiti, luota itseesi!

Mikähän tuolla on? Tuolla, joka ei oikein osaa itsekään kertoa tai jos osaa puhua, niin ei välttämättä liian selkeästi ainakaan. Meillä oli taannoin tilanne, jossa Dantella nousi selittämätön kuume. Ei mitään oireita. Ei yskää, ei nuhaa, ei mitään. Normaalin oloinen poika tuli illalla nukkumasta meidän sänkyyn ja oli kuuma kuin mikä. Ei sellainen ihanan unilämmin, vaan kuuma. Kuumemittari kainaloon ja poika omaan kainaloon peiton alle tärisemään. 39,5. Perkele. Buranalla kuumetta alas ja sitten soittoa lääkäriin. Korona-testiin voisi mennä, jos jatkuu vielä seuraavana päivänä. Selvä homma. Mennään huomenna sitten. Kuumetta oli seuraavanakin päivänä. Lapsi ei tietenkään päikyssä vaan kotona, jatkuvassa tarkkailussa. Kuumeen noustessa oli kylmä ja halusi syliin, muuten painoi menemään aivan normaalina. Kun kuume alkoi numerolla 4, oli jo aika kovakin huoli. Käskivät vakuutusyhtiön sairaanhoitajan toimesta illalla soitella yöllä Acutaan kyselläkseni ohjeita, jos kuumemittari lähestyi 41. Sitä ennen kuitenkin googlailin asiaa ja ykskaks välähti! Vauvarokko!

Kuopuksella oli ollut edellisellä viikolla pienen pientä ihottuman tyyppistä reaktiota, minkä luulin johtuneen MPR-rokotteen jälkimainingeista, kun samalla oli tosi kevyesti lämpöäkin ja aikataulu osui hyvin yksiin rokotteen kanssa. Kaikki vauvarokon kuvailu sopi tilanteeseen. Korkea kuume, ei muita oireita, terveen oloinen lapsi. Ikä oli pielessä. Dantehan on jo 3,5 v, ei alle 2v, joilla vauvarokko on yleisin. Suomalainen lähdeaineisto antoi tuon 2v lähes ikärajaksi vauvarokolle, kansainvälisesti englanninkielisissä materiaaleissa oltiin joustavampia, ”yleensä alle 4v”. Vauvarokkoa ei tarvii mitenkään selvittää, vaan yleensä kolmantena tai neljäntenä päivänä selviää sitten ihottuman nousulla. Imusolmukkeet olivat lapsella turvonneet, check. Ja muistin edellisenä iltana ajatelleeni, että taitaa olla väsynyt, kun silmät oli vähän punaiset. No, soitin sinne Acutaan kun kuume lähenteli 41 vakuuttavasti. Heti kättelyssä tarjosin tätä vauvarokko-teoriaa, ihan kysyäksenikin, että onko sitä liikkeellä.

Harvemmin kohtaa niin tylyä vastaanottoa terveydenhoitajalta. ”Mikäs sut saa tällaista kuvittelemaan?” ja kun selitin, niin mitään kuuntelematta mua sieltä hyvin vakuuttavasti oikaistiin, että ennenkuulumatonta, ja ei todellakaan mahdollista. Koko asiaa vähätteli tämä sairaanhoitaja ja vakuutti, että olen väärässä, ei voi olla vauvarokkoa 3,5 -vuotiaalla. Miehenikään ei oikein halunnut uskoa mua ja oli aika huolissaan. Niin, onhan se huolestuttavaa, jos lapsella on yli 40 astetta kuumetta ilman mitään selittävää tekijää, kuten flunssaoireita tai vaikka entero-oireita. Eikä sieltä Acutasta tarjottu mitää muuta selittävää mahdollisuutta ja käskettiin odotella sitä koronatestiä. Käytiin tosiaan siellä korona-testissä, varoitin asiakkaita, että saatan joutua perumaan tulevat kuvaukset ja sitten odoteltiin tulosta. Olin 100-varma diagnoosista vauvarokon osalta ja käytin lapsen nenätökkimisessä lähinnä sen takia, että jos tulisi hätätilanne, voisi ainakin saada hoitoa heti ilman koronatesti-odotteluja. Negatiivinenhan se oli. Lapsen kuume katosi neljäntenä päivänä ja hän oli täysin normaali. Ihottuma ei ollut tullut ja hirveä huoli alkoi jyskyttää takaraivossa. Olinko väärässä ja onko lapsellani jokin pelottavampi juttu, joka nostaa noin korkean kuumeen? Mua ainakin pelottaa oireeton kuume erittäin paljon, sillä se voi olla merkki jostakin.

Kun olin iltaa pois kotona, mieheltäni tuli kuvaviesti tekstillä ”Olit taas oikeassa”. Kuvana ihottumaa kauttaaltaan lapsen yläkropassa. Huokaisin helpotuksesta. Ja vähän ärsytyksestäkin. Kävin mielessäni läpi sitä Acutan väheksyvää, naureskelevaa asennetta. Sitä, ettei hän edes kuunnellut tilannetta. Eikä vaikuttanut olevan kiire, kun oli aikaa valistaa mua siitä vauvarokosta ja kaikesta muustakin. Vauvarokko tosiaan on yleisin alle 2-vuotiailla Suomessa. Koska meillä lapset menee aikaisin hoitoon ja näin saavat kokea kaikki mahdolliset taudit aika nuorena. Siksi suurimmalla osalla tämä on käsitelty alle 2-v. eikä sitten tule enää sen jälkeen. Mutta mun lapsi meni hoitoon 2,5v ja kun sinä syksynä oli päikyssä ensimmäinen vauvarokko-tieto, käännyttiin me ovella takas kotiin, koska kotona oli muutaman viikon ikäinen vastasyntynyt. Mun lapsi onnistui välttelemään tuota tavallista pidempään ja se tuli hänelle vasta 3,5-vuotiaana. Ja minä aavistin ja tiesin koko sen ajan, että vastoin yleisiä todennäköisyyksiä, meidän historialla tämä oli todennäköisin selitys. Helpottavakin sellainen, kun saatoin lopettaa kaikkien kauhukuvien maalaamisen mielessäni.

Miksi kerron tämän? Koska mä oon poikkeuksellisen hyvin osannut lukea lastani tai sitten poikkeuksellisesti itse asiassa vaan luottanut omaan intuitioon lapsen kanssa. Ollaan käyty korvalääkärillä useammin kuin kerran niin, että edes mieheni ei uskonut, että lapsella on korvatulehdus. Mutta mä olin huomannut sen pari kosketusta korvaan ja rauhattomamman tutin tiputtelun yöllä. Ja märkäinen korvatulehdushan siellä oli. Kuulin kerran illalla kun D yskähti huoneessaan. Se oli erilainen se yskä. Se oli mulle tuttu. Kurkunpääntulehduksen vauvana sairastanut lapsemme oli pariin otteeseen yskinyt niin. Se oli alkava kurkunpääntulehdus-yskä, tiesin heti. Herätin lapsen, pakkasin talvivaatteet päälle, vein ulos pipossa ja nukuin hänen kanssaan puutarhakalusteissamme sen yön, koska kylmä ilma auttaa. Siinä meidän seikkailussa lapsi oli aivan onnesta soikeena tästä mun ideasta, varsinkin kun sai keskiyön tienoilla välipalaksi mehujään 😀 Kylmä auttaa, pysty asento auttaa, yskä ei pidä hereillä ja antaa levätä. Luulin, että lapsi on kipeä, peruutin mummin tulemisen seuraavana päivänä ja nukkuessaan kainalossani hän muutaman kerran yön aikana yskäisi tuota yskää kohtauksina vielä. Aamulla lapsi oli aivan terve, ei yskää, ei mitään. Käytiin lääkärissä ja koronatestissä ohjeistetusti, kokeitakin ottivat. Terve lapsi ja diagnoosina spastinen kurkunpääntulehdus. En ollut koskaan kuullutkaan. Sitä ei kuulemma aiheuta virus, vaan rasitus tai allergia voi laukaista sen. Alkaa yöllä äkisti ilman edeltäviä oireita, ja menee todnäk aamuun mennessä ohi, varsinkin jos saa hengitellä viileämpää. Päivä ennen tuon alkamista oltiin huvipuistossa ja lapsi ei muuta tehnytkään kun juoksi ja kiljui, vähemmästäkin.

(Oh yes, korituoli on toiminut myös sänkynä viime kesänä :D)

Jokainen lapsi ja jokainen perhe ja tilanne on erilainen. Kukaan muu ei tiedä omasta lapsesta paremmin kuin äiti. Siinä on joku juttu, joku tunne. Hän on niin tuttu. Hän on minussa kasvanut ja sen jälkeen aina vierelläni kasvanut. Minä tunnen hänet. Mutta koko maailma ympärillä jatkuvasti yrittää kertoa minulle, että minä en tunne häntä ja saa epäilemään itseäni. Mä tiesin mun kuopuksen kohdalla 2-viikkoisena, että tää on aivan eri kaliiberia kuin isoveljensä, vaikka hän ei juuri koskaan itkenyt tai vaikuttanut tyytymättömältä. Ja silti mä sanoin, että tää on erittäin paljon luonteikkaampi. Mun ihana affekti-raivopalleroni, joka on osoittanut äitinsä oikeaksi erittäin monta kertaa. Hän on lujatahtoinen kuin härkä, ja jos hän ei jotain halua, niin se on sitten sillä selvä. Oli kyseessä rinnasta syöminen tai kenenkään apu sukan pukemisessa.

Äiti tuntee lapsensa. Mutta liian usein yhteiskunta kuvittelee tuntevansa tilanteen paremmin. Esikoiseni meni hoitoon 2,5-vuotiaana ja olin silloinkin vähän kahden vaiheilla. Kuopukseni voisin laittaa hoitoon nyt 1v1kk. Kumpaakin rakastan yhtä lailla ja kummastakin tekisin päätöksen lapsen valmiuksien perusteella. He ovat erilaisia luonteita, erilaisia sosiaalisestikin tässä iässä. Toinen halusi aikuisen aina lähelle, toinen taas elää muiden lasten seurasta. Toinen ei koske vieläkään pitkällä tikulla uuteen kastikkeeseen, eikä oo kiinnostunut mistään meidän lautasella olevasta, toinen vetää lasagnet ja salsa-jauhelihat ja punajuuririsotot ja haluaa syödä kaiken itse. Toinen reagoi ilmoitukseen ruoasta ”En halua” ja toinen juoksee pöytään ”namnam!”. Lapsissani on niin paljon eroja, että ei välillä tulis mieleen uskoa, että ne on samasta yhdistelmästä tänne pelmahtaneet. Jos nyt lähdettäis liikkeelle siitä, että ”lähempänä 3v. on lapselle paras ikä aloittaa varhaiskasvatuksessa”, niin osuis meidän kohdalla toiseen lapseen ja toiseen ei lainkaan. Tai siltä se ainakin nyt tuntuu, katsotaan milloin päästään ja halutaan asiaa edes lähteä kokeilemaan.

Kaikille uusille äideille halusin kirjoittaa tämän postauksen sen takia, että tuoreet äidit elää jatkuvassa ”kyllä minä tiedän paremmin” -maailmassa. Äidit, tädit, mummot, some, yhteiskunta. Kaikki tietävät paremmin. Jos miesten kohdalla käytetään termiä mansplaining, niin voi jumalauta, millasta momsplainingiä on jatkuvasti kaikilla. Se romuttaa äitien tärkeintä osaamista, äidinvaistoa. Mä en ole osannut selittää usein omaa ajatusta tai reaktiota asioihin, mutta mulla on ollut tosi vahva ”tunne” lasteni kohdalla monesti. Enkä mä ole millään lailla erityinen. Multa kysyttiin vähän aikaa sitten IG, mikä on yllättänyt eniten äitiydessä. Se, kuinka luonnollista se on mulle ollut. En ole kovin äidillinen enkä ole pitänyt itseäni kovin vahvana äidillisissä asioissa. Mutta äitiys on tullut luontevasti. Valvominen ja jaksaminen silloinkin kun on ollut raskasta. Joka ikinen päivä lapsistani nauttiminen ja heidän seuransa janoaminen. Vaisto, lasteni ymmärrys, se meidän yhteys. Se, kuinka oksennuskammoisena mä oon saanut oksennuksen päälleni lukemattoman monta kertaa, eikä silmäkään ole rävähtänyt. Tätä pelkäsin oikeesti tosi paljon äitiydessä. Todennäköisesti jos äitiys ei tunnu luonnolliselta tai osaa saada kiinni omasta äitiydestä, ei kyse ole mistään asiasta, mikä on pielessä, vaan siitä, että yhteiskunta ja ihmiset syövät meiltä uskomusta ja luottamusta omaan äitiyteemme. Ei ole yhdenkään ”hukassa” olevan äidin vika, että ei saa otetta tilanteeseen, jos hänet on ajettu nurkkaan kaikin vaatimuksin ja paremmin tiedoin. Varsinkin yhteiskunnassa, jossa äidit on ”epäonnistuneita”, teki niin tai näin, niin miten kukaan uskaltaisi edes luottaa omaan vaistoonsa ja mennä sen varassa, kun epäonnistuessa, joka ikinen ihminen kertoo, että ”kyllähän sun olis pitänsä nyt…”

En ees yritä muuttaa niitä Acutan hoitajia ja muita ihmisiä. Vetoan vaan äiteihin. Teidän tärkeimmät ihmiset on sinä itse ja lapsesi. Sinä tiedät. Jos kaipaat apua, se on sun viisautta. Sä tiedät, että sä tarviit nyt enemmän tietoa kuin mitä sulla on. Ota se apu ja tieto vastaan omasta lähtökohdastasi, omasta tiedostasi, omasta tunteestasi ja käsittele se sellaisena. Kun puhutaan lapsentahtisuudesta, voitaisiin puhua myös hieman äidintahtisuudesta. Kaikki äidit tekevät asiat eri tavalla, koska kaikki äidit ovat ainutlaatuisia ihmisiä ja kaikki lapset ovat ainutlaatuisia lapsia. Luota itseesi, usko itseesi, tee omalla tavallasi. Älä ota mitään vastaan ehdottomana muilta, ellet sitä pyytänyt.

Kommentit (24)
  1. Ihana kirjoitus Anna, kiitos <3 Sait minut herkistymään ja vaikka minulla on jo isommat lapset, niin tämä osui nyt juuri kohdalle.

  2. Mun luottamus Suomen nykyiseen terveydenhuoltoon on aivan pohjamudissa – sekä kunnallisella, että yksityisellä. Kaikkialla muualla, paitsi lastenpoliklinikalla. Kiitän luojaa, että näiden 9-vuoden aikana lasten poliklinikka on hoitanut mun pojan astmaa, eikä ”peruslääkäri”. Kerran päivystyksessä yleislääkäri oli lähettämässä mut pojan kanssa kotiin, mutta pyysin, käskin, konsultoida päivystävää lastenlääkäriä ja osastolla oltiinkin sitten neljä päivää.

    Nyt maanantaina miehen kanssa oltiin sairaalassa 12 tuntia. Miehellä oli ollut neljä päivää korkea kuume ilman flunssaoireita ja maanantaina näkö meni sumeaksi. Ekana googleen ”kuume ja näköhäiriö” ja ties kuinka monta hakua vastaavaa sieltä tuli (myös Valviran ohjeistus) myyräkuumeesta – ja mies on vielä vanhaa taloa ja meidän tallia siivonnut ties mistä jyrsijöistä tässä viikkojen aikana. Olin satavarma, että se on myyräkuume ja meidät ohjattiin suoraan sairaalan päivystykseen. Siellä eka hoitaja, joka otti sisään, ei ottanut kuuleviin korviinsakaan ehdotusta myyräkuumeesta, vaan ”korona sitä, korona tätä”, vaikka eka koronatesti oli nega (ja niin oli toinenkin sitten). Lääkäri oli sitä mieltä, että on tyyliin aivokuume ja konsultoi neurologia Meilahteen asti. Kun hällekin ehdotettiin myyräkuumetta, oli eka kommentti ”onks sua purru myyrä vai?” vaikka myyräkuume tarttuu hengitysteitse. Tästä kuuden tunnin aikana otettiin keuhkoröngten (puhdas, yllätys), pään magneettikuvaus (puhdas, yllätys) ja ties kuinka monta putkea verta erilaisia testejä varten . Kun mies oli 12 tuntia ollut tutkittavana ja anestesialääkäri tuli ottamaan selkäydinnäytettä (!!!), haastatteli anestesialääkäri miestäni ja oireiden perusteella kysyi ”onko KUKAAN tullut ajatelleeksi myyräkuumetta?” Mies siihen kertoi tietysti, että koska jyrsijöiden kanssa on ollut ”tekemisissä”, tietysti se meilläkin tuli ekana mieleen, mutta kukaan ei sitä siihen mennessä ollut tosissaan ottanut. Sen jälkeen anelääkäri konsultoi neljättä lääkäriä, joka määräsi vielä kokeen myyräkuumeesta ja passitti kotiin hekotellen ”no saitpa ainakin ilmaisen päänkuvauksen ja aika kokonaisvaltaiset testit, hehheh, että nää sun muut verikokeen tulokset ja oireet selittyy TÄYSIN myyräkuumeella”.
    Ja siis tästä 12 tunnista me vietettiin 8 tuntia yhdessä odotushuoneessa muiden potilaiden kanssa, joilla oli koronaoireita, että no…jos sais myyräkuumeen päälle vielä koronan.

    Tää nyt ei lapsiin liittynyt, mutta tuntuu tai ei pelkästään tunnu, että potilaan itsetuntemusta tai oman lapsensa tuntemusta suomalaisessa terveydenhuollossa vähätellään. Auta armias, jos erehdyt mainitsemaan ”katoin googlesta”… tässä mieheni tilanteessa se nimittäin auttoi ja paljon, koska silloin ymmärsi kertoa, että ”hei, mä oon ollut tekemisissä jyrsijöiden/pesien/yms kanssa”, koska ei sitä muuten ois tajunnut mainita.

    1. Tää on muuten jännä ilmiö, jonka tunnistan. Tuntuu, että tää on tosi yleistä tai oikeestaan 50-50. Jotkut lääkärit on sellaisia, että meet, kerrot oireet, kerrot epäilykset ja ne on silleen ”jep, kuulostaa kyllä tuolta, tarkistetaan vielä” ja sit homma klar. Tai saattaa ehkä olla yllättyneitä, mut todeta, että on mahdollista kyllä, kokeillaas tsekata. Sit on niitä, jotka tyyliin on valmiita hyväksyy ennemmin jonkun ihan oudon jutun, kuin jonkun erittäin obvious vastauksen asiaan, kunhan vaan se googlediagnosoinut asiakas ei olisi oikeassa 😀 Oikeesti, ihan naurettavuuteen asti välillä. Mietin, että onko se jotenkin ärsyttävää, että potilas/asiakas saa nykypäivänä niin paljon tietoa verkosta, että se väli maallikon ja koulutetun lääkärin välillä on jotenkin pienempi? En tiedä, jotenkin aina ärsyttää sellanen, ettei voida poissulkee yksinkertaista asiaa ja sit miettiä jotai raflaavaa.
      Usein myös se sellainen puolivälikin on aika jees, ja inhimillisyys. Esim. meidän tapauksessa sellainen ”Aika harvinaisia on yli 3-vuotiailla, mutta jos teillä tosiaan vauvalla samanlaista oireilua ollut juuri ja korona poissuljettu, eikä lapsella vielä oo ollut vauvarokkoa, niin onhan se ihan mahdollista. Voitais kuitenkin varmuudeksi ottaa vielä seurantaan tätä asiaa ja sitten jos näin ja näin tai niin ja niin etenee, niin sitten katsotaan tilanne uusiksi”, sen sijaan, että ”ei tää ei oo vauvarokko/myyräkuume” ja sit perhe on ihan paniikissa paskana siitä, että mikähän kuolemantauti tää on 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *