Vauvakupla – ansa vai vapaus?

Heräsin tänään täynnä tarmoa ja inspiraatiota. En itse asiassa tiedä miksi, sillä raudanpuuteoireiden vuoksi heräilin pitkin yötä ja lisäksi Myttynen heräsi kahdesti tankkaamaan normaalin yhden kerran sijaan. Ja taaperokin heräsi aivan liian aikaisin ja kömpi sänkyyn väliimme aamukuudelta jatkamaan uniaan. Siinä me oltiin, kaikki neljä samassa sängyssä kun vauva söi ja taapero nukkui. Heräsin sitten päivään joskus hieman ennen 9 ja katselin pitkän tovin kuinka vauva heräili. Kaikki ne ilmeiden kirjot ja se maailman suloisin haukottelu ja venyttely. Tuli inspiraatio kirjoittaa. Vauvakuplasta.

Kolmistaan-Karoliina kirjoitti pari päivää sitten tosi hyvän postauksen vauvakuplasta, joka herätti mussa ajatuksia. Jotenkin se alkuun jopa ärsytti mua, varsinkin kun koin itse uponneeni tähän ihanan höttöiseen vauvakuplaan ja mielestäni postaus antoi kovin negatiivisen kuvan vauvakuplasta. Kunnes tajusin, että me itse asiassa puhumme samoista toimintamalleista, tekemisistä ja olemisista Karoliinan kanssa. Tosin se mitä hän ei pidä vauvakuplana, mä nimenomaan pidän vauvakuplana. Antakaas kun selitän.

Oon samaa mieltä Karoliinan kanssa siitä, että kommentit, joissa toivotaan, että unohtaa kaiken muun ja keskittyy vauvaan, on turhauttavia. Ehkä en osannut heti ajatella tästä samalla tavalla Karoliinan kanssa, koska mä en oo saanut yhtäkään sellaista kommenttia tällä kertaa! Kun oon puhunut vauvakuplasta, oon saanut vaan tsemppejä ja onnentoivotuksia ja ”luvan nauttia”. Karoliina kirjoittaa, että vauvakupla tuntuu melkein ansalta, mä taas koen vauvakuplan maailman vapauttavimpana. Mutta edelleen, mä luulen, että mä ymmärrän vauvakuplan käsitteenä hieman eri tavalla tai jopa väärin.

Saan tuosta postauksesta sellaisen fiiliksen, että vauvakupla = pesimistä vauvan kanssa ihokontaktissa ympäri vuorokauden. No suunnilleen siis. Mulle vauvakupla ei ole sitä. Mulle vauvakupla on ollut sitä, että olen saanut keskittyä ja nauttia tästä meidän perhe-elämästä ajattelematta velvollisuuksia. Kun Dante syntyi, en varsinaisesti osannut nauttia vauvakuplasta. Vauvan nukahtaessa mä tein töitä tai siivosin, hoidin velvollisuuksia ja koin kovin vahvasti sen, että mun täytyy tehdä sitä sun tätä. Silloinkin kun olin vauvan kanssa, usein takaraivossa jyskytti jokin velvollisuus. Jopa sellainen syyllisyyden ääni repi minua jatkuvasti. ”Pitäisi olla vauvan kanssa”, mutta samaan aikaan ”pitäisi tehdä sitä sun tätä”. Mä odotin, että tällä kertaa tuo syyllisyyden ääni ottaisi vielä enemmän valtaa, koska onhan mulla vielä 2,5 -vuotias. Mutta kas, syyllisyyden ääni loistaa poissaolollaan. Juuri sen takia, että mä olen siellä vauvakuplassa ja koen, että mulla on lupa, oikeus olla siellä. Jos kirjoittaisin lukijoilleni, että ”en oo pahemmin blogia päivitellyt, kun oon keskittyny hengailemaan miehen kanssa”, en varmasti saisi samanlaista ymmärrystä. Mutta nyt jokainen ympärilläni on silleen ”älä stressaa siitä ja tästä, ei sun tarvii tehdä nyt sitä ja tätä, keskity vaan nauttimaan”. Musta on IHANAA, että voi oikein luvan kanssa heittäytyä tähän nautiskelevan pehmoiseen arkeen.

Me ollaan tehty ihan hurjasti kaikkea Myttysen 7 elinviikon aikana. Tähän mahtuu häät ja monen monta sosiaalista tapahtumaa, ollaan päivittäin jossain enkä muista sellaista hetkeä, että kokisin ahdistusta neljän seinän sisällä. Kuten Karoliina, myös minä olen aktiivinen ihminen, joka tykkää mennä ja tehdä. Mua ärsyttäisi ja ahdistaisi olla jumissa kotona, ja siksi vauvakupla ei ookaan mulle ajatuksena sitä. Mä oon ollut nyt vauvan kanssa jopa aktiivisempi kuin raskausaikana ja koko ajan puuhaillaan jotain. Ja silti miellän olevani vauvakuplassa.

Mulle vauvakupla on sellainen sitoutumaton tila, jossa meen ja teen ”vauvantahtisesti”. Se ei tarkoita, että jätän kampaajan väliin, koska vauva varmasti haluaisi olla sylissäni 12 tuntia putkeen, jos vauva saisi valita. Mutta voin kieltäytyä ja kieltäydynkin kaikesta minkä koen itse turhaksi tai ei-niin-tärkeäksi ja sen tekeminen ei synnytä syyllisyyden tunnetta. Jos vauva käpertyy rinnalle nukkumaan, saatan jäädä hänen kanssaan kahdeksi tunniksi sohvalle, vaikka olisi tiskivuori ja töitä tehtävänä. Mulle vauvakupla on lupa tehdä asioita juuri sen mukaan, miten haluan. Vauvan kanssa pesien silloin kun siltä tuntuu tai tuolla kaupungilla pyörien, kun siltä tuntuu.

Mulle vauvakupla on sitä, että mä HALUAN olla koko ajan vauvan kanssa, en halua jättää häntä hoitoon ja mulla on hirveä kiire hänen luokseen. Vauvakupla on sitä, että jätän kesken minkä tahansa, mitä olin tekemässä ja jään tekemään hassuja ilmeitä vauvalle, koska vauva hymyilee. Sitä, että suunnitelmat muuttuvat pitkin päivää oman fiiliksen ja vauvan viestimisten mukaan. Ja mistään en kanna syyllisyyttä tai ahdistusta. Teen asiat juuri niin kuin haluan, aina vauva mukanani. Eilen olin vauvan kanssa kaupungilla seitsemän tuntia. Näin kavereita aamupalalla, kävin hierojalla ja lääkärissä ja pyörähdin ostamassa sukkia ja joulujuttuja. Otin take away lounasta.

Siitä olen Karoliinan kanssa ehdottomasti samaa mieltä, että kenenkään ei pidä stressata vauvakuplasta ja pesimisestä vauvan kanssa. Menevät ja aktiiviset ihmiset varmasti jollakin tapaa säikkyvät sitä ajatusta, että ykskaks pitääkin lukittautua kotiin ja olla siellä about siihen asti, että vauva kävelee. Mä tiedän ton fiiliksen. Se häivähti tälläkin kertaa. Kun olin jo päässyt nauttimaan Danten kanssa todella helposta arjesta ja siitäkin, että hänet voi jättää hoitoon ja mennä yksin, olin taas tämän vauva-arjen kynnyksellä. Ja alkuun mietin, että onko tämä nyt sitä, että mä joudun olemaan kotona hirveän paljon ja mökkihöperöidyn. Juuri siksi mä oon ollut aktiivinen vauvan kanssa heti alusta asti. Ollaan oltu leikkipaikalla koko perheenä, ulkoilemassa, nähty paljon kavereita ja alussa ihan vaikka käyty koko perhe kaupassa. Niistä kaupungilla käymisistä, kaupungilla imetyksistä ja kaupungilla vauva sylissä pyörimisistä on tullut sellainen onnistumisen fiilis, että kyllä tää skulaa. Kun menin yksin vauvan ja taaperon kanssa ekan kerran Ideaparkiin ja selvisin sieltä ilman huutokonserttia tai tahtoikäisen raivaria, olin ihan fiiliksissä. Tulee voimaantunut fiilis, että kyllä se meidän arki jatkuu edelleen samanlaisena.

Mä ymmärrän Karoliinan ajatuksen tuosta ansasta. Heti Myttysen synnyttyä mulla oli sellainen pieni pelko ja ahdistus, että apua, jään vangiksi kotiini. Ja nyt huomaan tekeväni enemmän ja enemmän asioita hänen kanssaan. Ehdin sovittuihin tapaamisiin ja vauvan kanssa on ihana käydä kaikkialla. En tykkää vauvan jättämisestä minnekään, koska mulle tulee ikävä ja vähän sellainen itseäni syyllistäväkin olo. Se ei ole kenenkään muun päähäni iskostama, vaan minun. Kun teen asioita yhdessä vauvan kanssa, en koe, että pala minusta olisi jossain muualla, mutta samalla saan tehtyä kaikkea siitä, mistä nautin.

Mä oon pitänyt tätä vauvakuplaa jotenkin todella pehmoisena ja vapauttavana. Mun ei tarvii laittaa pesukoneellista päälle just silloin kun olin ajatellut, jos vauva kaipaa minua tai minä haluan majailla vauva kainalossa lepäillen. Mun ei tarvii jynssätä kotia kiiltävän siistiksi ja puhtaaksi joka toinen päivä tai kirjoittaa viittä postausta viikossa. Mun ei tarvii tehdä yhtään mitään, mä olen vauvalomalla. Karoliina kirjoitti, että hän ei halua vauvakuplaan, vaan hän haluaa vauvat heidän arjen kuplaan. Mulle tää vauvakupla on nimenomaan sitä, että saan nauttia meidän perhearkemme kuplasta mistään muusta välittämättä. En oo missään vaiheessa pitänyt vauvaa erillisenä meidän arjesta vaan nimenomaan osana tätä. Sitä kun käydään pihalla leikkimässä kaikki yhdessä, enkä jää sohvalle möllöttömään vauvan kanssa. Sitä, että mieheni kävelee kärryjen kanssa kun me Danten kanssa juoksennellaan joka toisen puskan ja puun taakse tekemään isille ”pöö”. Sitä, että katson piirrettyjä Danten kanssa vauva sylissä ja Dee kainalossa.

(Rakastan tätä kuvaa. Jenni nappasi sen muuten vaan, kun Myttynen söi kesken kuvausten ja röyhtäytin häntä. Kuva oli kuitenkin yksi lemppareistani kaikista ihanista kuvista.)

Mulle vauvakupla on sellainen huolettomuuden tila, jossa voin nauttia meidän ihan arkisesta elämästä ilman itsesyytöstä siitä, että ottaa aikaa levolle ja vaan oleskelulle vauvan kanssa tai suoritusorientoituneesta tekemisestä. Mulle vauvakupla on sitä, että teen aivan mitä haluan ja mulla on sille kerrankin aikaa. En ehkä käy teatterissa ja juokse kissanristiäisissä, mutta avainsana onkin tuo haluaminen. Minä kun en halua tehdä niitä asioita juuri nyt. Jollakin tapaa tuo ihmisten toivotus vauvakuplasta nauttimisesta on myös usein sellainen ajatus, mikä esitetään muodossa ”et saisi nyt tehdä sitä ja tätä”. Että siitä vauvakuplasta voisi nauttia vain tapittaen vauvaa 24/7 pesien vauvan kanssa, ja että se kampaajakäynti tai lenkki on pois siitä vauvakuplasta ja -arjesta. Itse en koe sitä niin. Kyllä mä koen edelleen olevani vauvakuplassa vaikka nyt kirjoittelen tätä samalla kun vauva nukkuu vieressäni ja huomenna meen hierojalle jättäen lapset miehen vastuulle pariksi tunniksi, enkä pode tästä mitään negatiivisia ajatuksia tai ahdistusta.

Vauva-aika menee hirveetä vauhtia ohi. Oon vasta ehkä tällä kertaa ymmärtänyt sen eri tavalla. Kuten Karoliina, koen, että kaikki lapsen elämänvaiheet on arvokkaita. Sellaisia, joita nostalgisoi sitten myöhemmin ja ikävöi niiden perään joltakin osin. Mä ikävöin jo nyt sitä, kun Dante oli ihan pieni ja samalla mä ootan sitä, että se on isompi ja voidaan mennä sen kanssa ekaa kertaa leffaan tai kattomaan lätkämatsi tai voidaan keskustella jotain ”aikuisten” juttuja. Samalla mä nautin juuri tästä vaiheesta. Se, miksi tämä vauvavaihe on ehkä monilla erityisasemassa sellaisena ”rauhoitu nauttimaan”-vaiheena, on tämän ajan lyhykestoisuus. Mun mielestä vauva-aika on tietyllä tapaa ihan muutaman kuukauden juttu. Kohta tuo jo konttaa ja syö kiinteitä ja kasvaa älytöntä vauhtia, siinä missä musta tuntuu, että Dante on ollut taapero jo pitkään. Hän kehittyy ja jatkuvasti oppii uutta, eli sikäli kaikki muuttuu koko ajan, mutta verrattuna vauvan kehitykseen, kaikki hieman hidastuu koko ajan. Onhan siinä ero paljon lapsi muuttuu 1-viikkoisesta 2-vuotiaaksi kuin esim 7-vuotiaasta 9-vuotiaaksi. Kaikki ne vaiheet on ihania, mutta tämä on nopein vaihe, joka päättyy auttamattoman pian. Tämä vaihe menee usein myös pienessä univelassa ja sumussa ja ainakin musta tuntuu, että päivät menee ihan pikakelauksella eteenpäin.

Mun mielestä on jotenkin sääli, että jopa vauvakuplasta on tullut sanana ja ilmiönä sellainen, joka monia ahdistaa ja pelottaa. Se kun ei mun mielestä tarkoita mitään muuta kuin sitä omaa tapaa olla vauvan kanssa ja nauttia siitä ajasta. Oli se sitten yhdessä kotona pesien tai koko ajan jossain liikkuen. Koko äitiys on kuin yksi helvetin suoritus nykyään, joka pitää tehdä juuri oikein ja jokaiseen ilmiöön, sanaan ja toimintatapaan saadaan ulotettua joku ihmeellisen vaativa sävy, joka helposti ahdistaa. Harmi.

Mun mielestä jokaisen tulisi olla siinä omanlaisessa vauvakuplassaan ja se, mikä ei ole pakollista, on tehdä siitä vauva-ajasta kenenkään muun vaatimusten mukainen 🙂 

Ihanat kuvat: Jenni Sofia Visuals

Kommentit (10)
  1. Onnellinen vauvakuplassa
    14.11.2019, 21:06

    Puit täydellisesti sanoiksi omat ajatukseni Karoliinan postauksesta. Itse en myöskään ole koskaan mieltänyt vauvakuplaa negatiivisena asiana, vaan pikemminkin turvallisena ja lempeänä, vauvantahtisena arkena. Ehkä kyse on vain semantiikasta, mutta minulle jäi kollegasi kirjoituksesta päällimmäisenä tunteena sääli, ettei kaikki vanhemmat osaa nauttia vauvakuplasta. Itselle se on ollut elämän parasta aikaa, vaikka samalla odotankin jo lapsen tulevia kehitysvaiheita innolla. Kiitos Anna hyvästä blogista!

  2. Kaunis tuo viimeinen kuva. Niin rauhallinen, utuinen ja pehmeä, unenomainen <3 Sitä kai se vauvakuplakin parhaimmillaan. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *