Toinen lapsi

”As I walk along holding your 2-year-old hand, basking in the glow of our magical relationship. Suddenly I feel a kick from within, as if to remind me that our time alone is limited. And I wonder: How could I ever love another child as I love you?

Then he is born, and I watch you. I watch the pain you feel at having to share me as you’ve never shared me before. I hear you telling me in your own way, ”Please love only me” And I hear myself telling you in mine, ”I can’t,” knowing, in fact, that I never can again.

You cry. I cry with you. I almost see our new baby as an intruder on the precious relationship we once shared. A relationship we can never quite have again.

But then, barely noticing, I find myself attached to that new being, and feeling almost guilty. I’m afraid to let you see me enjoying him — as though I am betraying you.

But then I notice your resentment change, first to curiosity, then to protectiveness, finally to genuine affection.

More days pass, and we are settling into a new routine. The memory of days with just the two of us is fading fast. But something else is replacing those wonderful times we shared, just we two.

There are new times — only now, we are three. I watch the love between you grow, the way you look at each other, touch each other. I watch how he adores you — as I have for so long. I see how excited you are by each of his new accomplishments.

And I begin to realize that I haven’t taken something from you, I’ve given something to you. I notice that I am no longer afraid to share my love openly with both of you. I find that my love for each of you is as different as you are, but equally strong.

And my question is finally answered, to my amazement. Yes, I can love another child as much as I love you — only differently.

And although I realize that you may have to share my time, I now know you’ll never share my love. There’s enough of that for both of you — you each have your own supply.

I love you — both. And I thank you both for blessing my life.”

Luin tämän runon joskus helmikuussa, ja itkin silmät päästäni. Olin ihan raskauden alkutaipaleella, enkä osannut yhtään ymmärtää, miten voisin rakastaa toista lasta ikinä yhtä paljon kuin Dantea. Koko raskausajan olen taistellut erilaisten vahvojen tunteiden kanssa. Järkeni uskoo kyllä, että juuri näin menee kahden lapsen äitinä olo, osaan rakastaa molempia lapsia yhtä paljon mutta ainutlaatuisesti. Sydän ikään kuin tuplaantuu ja siinä on yhtä iso tila molemmille. Mutta vaikka järjellisesti ajatellen tiedän tämän, joka ikinen päivä mukana kulkee syyllisyys, pelko ja jopa pieni ahdistus.

Kun siihen, että toinen lapsemme on maailmassa, on enää aivan enimmillään kuukauden päivät, ja tunteet alkaa ottamaan valtaa vieläkin enemmän. Tänään pysähdyin mielessäni anelemaan tätä toista pientä jo syntymään, melko unettoman ja supistelujen täyteisen yön jälkeen. Samalla tuli hirveä pelko ja paniikki! Enhän minä tunne tätä pientä! En ole ehtinyt häneen rakastumaan, häntä tuntemaan ja häntä edes kunnolla iloitsemaan. Joka toinen potku on jäänyt huomaamatta juostessani hänen isoveljensä perässä. Hän on kasvanut täysiaikaiseksi kuin varkain ja samalla kun olen erittäin valmis jo jättämään raskauden taakseni, en ole vielä yhtään valmis kahden lapsen äidiksi. En minä osaa vielä. Osaanko ikinä?

Tässä hormonien hyrrätessä ja mielialojen vaihdellessa tasalta ja puolelta, pelkään jo nyt kaikkia niitä tulevia tunteita ja tunnevyöryjä. Sitä älytöntä rakkautta, joka valtaa vastasyntyneen ensikosketuksesta ja sitä ahdistusta, jos sitä ei tulekaan samalla tavalla tällä kertaa. Sitä varmasti järkyttävää syyllisyyden ja petollisuuden tunnetta esikoista kohtaan, kun ensimmäisen kerran ymmärrän kokevani niitä ennen vain esikoiselle kuuluneita rakkaita tunteita uutta tulokasta kohtaan. Sitä epäonnistumisen tunnetta, kun joutuu sanomaan esikoiselle ”ei”, koska on kiinni vauvassa juuri sillä hetkellä. Sitä varmaan musertavan kamalaa tunnetta, jos ja kun ensimmäisen kerran esikoinen suhtautuukin tähän kaikkeen kipuillen asiaa.

Me opetamme lapsiamme. Mutta he opettavat meitä niin paljon enemmän; kaikesta siitä tärkeimmästä, ja erityisesti rakkaudesta. Odotan ja pelkään seuraavaa elämän jaksoa enemmän kuin ikinä ♥

Kommentit (7)
  1. Tulin kattomaan kanelipulla ohjetta ja tän luin ja nyt itkettää.
    Erittäin koskettava runo ja teksti. Kaikkea hyvää ja nyt niitä pullia 🤣

    1. Sama. Ja mulla ei edes ole lapsia!

  2. Kun äitini odotti minun pikkusiskoani hän oli kysynyt neuvolassa miten hän voisi varmasti rakastaa sisartani yhtä paljon kuin minua. Neuvolantäti vastasi äidilleni: Tuo riittää jo vastaukseksi että pohdit asiaa, tulet rakastamaan yhtä paljon molempia. Olet hieno äiti Anna!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *