Vähän reilu vuosi sitten kirjoittelin postauksen siitä, miten mä en ole mitenkään suuremmin välitä lapsista ja vieraista lapsista ja miten mielestäni saakin olla tykkäämättä lapsista tai lasten kanssa ajanvietosta. Se herätti paljon kommentteja ja reagointeja, ja edelleen allekirjoitan hyvin pitkälti ajatuksia tuon postauksen takaa ja edelleen mun mielestä saa olla viihtymättä lasten seurassa ihan jokainen, eikä se ole mikään rikos. Miten sitten on mahdollista, että nautin suunnattomasti tästä uudesta liiketoiminnastani ja siinä nimenomaan lasten kuvaamisesta? Niin. Tämä kysymys tuli itselleni mieleen nyt viikonloppuna kun pohdin studiolla miten ihania pieniä kuvattavia mulla onkaan tässä jo ihan alkuvaiheissa ollut.

Oon miettinyt asiaa tarkemmin ja tullut siihen tulokseen, että yleisesti ottaen nautin lasten kanssa olemisessa joko sellaisena läheisyytenä ja halitteluna sohvalla samalla niitä näitä höpötellen tai tehden jotain tehtävää yhdessä. Mä en ole leikkijä ja leikittäjä, vaan enemmän ehkä opettaja tai hoitaja. Mulla ei maltti riitä tuhannetta kertaa saman tornin rakentamiseen legoista, kahvinkeitto-mielikuvitusleikkeihin tai moneen muuhunkaan asiaan. Mutta toisaalta askartelen mielelläni ja teen jotain projekteja, oli ne sitten keksien leipomista tai temppurataa. Mulla pitää olla joku tavoite siinä tekemisessä ja tietyllä tapaa tykkään myös opettaa lasta tekemään. Mutta leikkiminen ja sellainen yleinen lasten kanssa viihtyminen ei vaan ole mulle kovin ominaista.

Miksi sitten tykkään kuvata lapsia? En itsekään oikeastaan tiedä. Onhan aikuiset helpompia! ”Laske leukaa, siirrä oikeeta kättä, katso tuonne päin, hymyile vähän vähemmän” -tyyppiset ohjeistukset menee ihan harakoille pienten lasten kohdalla, kun taas vanhemmat osaavat niitä aika hyvin jo tehdä. Mutta silloin syntyvä kuva on oikeastaan mallinnus jostain visiosta, jonka itse olen mielessäni luonut. Pienten lasten kanssa taas tilanteet, ilmeet, eleet ja tekemiset syntyvät omasta takaa ja on kuvaajan taidosta, onnesta tai sattumastakin kiinni se, ehtiikö sen hetken tai ilmeen taltioida sinne kameraan. Ja oikeastaan mä olen aina tilanteessa hieman ulkopuolinen. Lapsen vanhemmat tai vanhempi hoitaa yleensä naurattamisen tai viihdyttämisen ja minä voin itse liikkua ja katsoa tilannetta kameran läpi. Toki on sitä aika monta huulten päristelyä ja kukkuuta kameran takaa tullut tehtyä tässä parin viime viikon aikana. Mutta niin. Ehkä tähän pätee se sama ajatus siitä, että mä tykkään kun on joku tavoite, joku projekti. On tietty aika ja tietty tavoite kuvien suhteen. Sitten vaan yritetään yhdessä leikkien ja nauraen ja laulaen päästä siihen.

Ja siis en tiedä onko tämä enemmän lapsimaailmaan sukeltanut elämäni jotenkin pyöristänyt kulmia, kun toisin kuin vuosi sitten, mä voisin ehkä jopa sanoa tykkääväni lapsista? En tiedä onko nyt kun omani on jo yli 3-vuotias, lasten maailma tullut tutummaksi, eikä olekaan enää vieras ja kummallinen. Nuo tarinat ja hauskat puuhat on arkipäivää ja kun tuntee omaa maailman hauskinta lasta, niin osaa ehkä nähdä ja tuntea sen muissa lapsissa. Samalla meidän lähipiirissä on ykskaks ihan muutaman yksittäisen pikkulapsen sijaan hirveän monta ihanaa muksua, jotka on kaikki aika rakkaita. Ystävien pienet samanikäiset kuin Adrian on sellaisia, että tekee mieli kaapata aina syliin ja pusutella ja muutama syliini kävellyt lapsi kuvauksissa saivat muutaman rutistuksen osakseen myös. Ihan pienet tekisi mieli vaan pitää itsellään, kun ovat niin suloisia.

Lisäksi lasten kuvaamisessa on kivoja erityispiirteitä. Ensinnäkin tuo heidän aitous ja elämänilo kuvissa on ihan omanlaistaan, ei sellaista saa ikinä aikuisilta samalla tavalla. Ja siis onhan minikuvaus tai lapsikuvaus hirveän lyhyt tilanne elämässä. Vanhemmat valmistelevat lapsen, yrittävät aikatauluttaa kuvauksen parhaaseen mahdolliseen aikaan ja paikalle tulee yleensä iloinen, hieman hämmentynyt ja ihmeissään oleva lapsi, joka on kovin kiinnostunut. Ja mulla on kasa mielenkiintoisia uusia leluja ja soivia juttuja. Ei siinä ihan hirveästi ehdi saamaan lapsesta muuta kuin parhaat puolet.

Eilen oli yksi vähän hankalampi tilanne, kun pieni kuvattava oli aika väsynyt, eikä oikein olisi jaksanut. Muutamien vippaskonstien jälkeen saatiin kuin saatiinkin kivoja kuvia sisarusparista, mutta isä huikkasi lähtiessä, että mulla tarvii varmaan olla aika rautaset hermot. No ei muuten ole! Nimittäin omat lapseni kävivät kuvissa päivällä ja olin viiden minuutin aikana turhautuneempi kuin ikinä koskaan muita kuvatessa 😀 Ne muiden lapset kun on siitä hauskat, että he eivät vaan yksinkertaisesti pääse ihon alle millään tuollaisessa tilanteessa. Itku ja uhma kuuluu lasten arkeen, ja jos niitä on mun kameran edessä, niin korkeintaan tekee mieli paijata tai halata. Mun kun ei tarvii hoitaa sitä itkua tai uhmaa tai mitään muutakaan. Kahden pienen lapsen äitinä mä olen jatkuvasti vastuussa heistä kahdesta, mutta pienten lasten kuvauksissa en ole lainkaan vastuussa mistään muusta kuin kameran asetuksista, valoista ja kuvaustilanteesta. Lasten käyttäytyminen ei kuulu minulle, joten se ei kyllä osu lainkaan hermoonkaan.

Muokkaisin ehkä tuota yli vuosi sitten sanomaani toiseen muotoon. Kyse ei ole siitä, etten tykkäisi lapsista, vaan useimmiten en oikein osaa olla lasten kanssa. Mutta on ollut oikeesti tosi kiva huomata, että mä osaan ainakin yleensä viihdyttää lasta sen 10 minuuttia. Ja on ollut kiva kuulla vanhemmilta ihanan positiivista palautetta kuvauksista, joissa lapsi on kuulemma viihtynyt. On pieniä voittoja kun äiti sanoo, että on yleensä kovin totinen lapsi ja lapsi hymyileekin heti ja saan häneen heti kontaktin. Tai kun lapsi haluaa, että nostan hänet kuvauspaikalta pois, vaikka tullessa vierasti vielä. Ehkä omat pienet lapset on pikkuisen opettaneet, miten lasten kanssa ollaan, ja siksi en ole ihan niin hukassa enää lasten kanssa, vaan luotan myös itseeni tilanteissa.

Ennen kaikkea musta on ihanaa tehdä tätä, koska tiedän, millainen ilo vanhemmille on kivat lasten kuvat. Rehellisesti sanottuna, ei näillä hinnoilla ja minikuvauksilla kukaan rikastumaan pääse. Admin-työ taustalla aikataulutuksine ja sähköpostitteluine, kuvaussopimusten allekirjoittamisine ja ylipäätään viestintä vanhempien suuntaan sekä kuvien käsittely vie sen verran aikaa, että yhteen kuvausperheeseen menee aina ainakin tunti, enemmänkin aikaa. Mutta toisaalta mun ajatus tässä oli alusta asti se, että haluan mahdollistaa vanhemmille kuvauksen matalalla kynnyksellä, myös taloudellisesti. Niinpä katson tilannetta kokonaisen kuvauskuukauden jälkeen ja teen laskelmia ja mietin uudelleen hintoja tarvittaessa. Tällä hetkellä kuitenkin nautin tämän tekemisestä niin paljon, että en voi olla ottamatta tuota henkisen hyvinvoinnin lisää tässä tekemisessä. Siinä missä bloggaamisessa ja monessa muussa asiassa on paljon negatiivista henkisellä puolella, lasten ja perheiden kuvaaminen on itse asiassa kaikin puolin erittäin kivaa ja hauskaa tekemistä, josta tulee itsellekin ihan superhyvä mieli!

”Etkö sä saa tarpeeksi lapsista kotona?” Niin. Enpä olisi uskonut, että perhekuvaaminen olisi mun suosikkihommani tässä elämänvaiheessa, mutta niin se vaan on, että kun viettää päivän muiden lasten kanssa, onkin ihanaa tulla kotiin omien luokse ja tuntea tehneensä jotakin, millä on oikeasti positiivista arvoa itsenä kaltaisille ihmisille. Kuvausten suosio on itse asiassa päässyt yllättämään sen verran, että mun suunnitelmat blogiin tälle kuulle meni ihan uusiksi, mutta ei se mitään, kyllä tää tästä hieman taas rauhoittuu kun joulu-minit on kuvattua ja viimeistelty 🙂

Uutuudenviehätystä tai ei, I kinda love this 🙂