Jee, pääsiäisloma on nyt vietetty ja kevät tuntuu olevan täysillä käynnissä, vaikka pääsiäiskelit aiheuttiki pienoisen pettymyksen. No, ei se mitään, mä vietin muutenkin suurimman osan ajasta sisällä koska päätäni särki ihan hulluna ja oon saanut itselleni taas flunssan. Tuntuu, että oon tän raskauden aikana sairastanut enemmän kuin ikinä, toisin kuin viimeksi kun olin terve ihan koko raskauden ajan. No, toivottavasti tää tästä helpottaa.

Tää viikko on jännittävä, saadaan nimittäin tällä viikolla tietää tuleeko meille toinen poika vai tyttö 🙂 Viimeksi mieheni olisi halunnut tietää raskausaikana jo, mutta mä en halunnut tietää vaan odottaa synnärille. Mieheni suostui tähän ja odotimme molemmat innolla. Nyt tasapuolisuuden nimissä selvitämme sukupuolen, vaikka mä olisin toisaalta voinut odottaa taas synnärille, tai niin ainakin alkuun ajattelin. Nyt on itse asiassa tosi kiva, että saa tietää jo tässä raskauden toisella kolmanneksella.

Onko meillä toiveita sukupuolesta? On. Toisaalta tää kaikki on ihan tyhmää, koska mitään oletuksia ei oikeasti voi tehdä lapsesta pelkästään sen perusteella, kumpi on hänen biologinen sukupuolensa.  Mies toivoo toista poikaa, ja niin minäkin toivoin alkuun. Jotenkin ajatuksissamme olisi veli Dantelle, että olisivat sellainen veljespari sitten. Tämä tietenkin pohjaa siihen ajatukseen, että veljekset olisivat jotenkin läheisempiä, mikä nyt on ihan tuulesta temmattu ajatus. En tiedä. Osittain tässä viehättää myös ajatus tuttuudesta, kun on jo yksi poika. Toisaalta, alun poikatoiveiden jälkeen oon alkanut toivomaan tyttöä ehkä hieman enemmän. Lähinnä sen takia, että raskaus on ollut tosi väsyttävä ja raskaskin taas, ja en oo ihan varma haluanko enää kolmatta kertaa käydä tätä läpi. Ainakin tällä hetkellä on sellainen olo, että hell no, ei tätä enää, mut kummasti aika kultaa näitä muistoja sangen tehokkaasti 😀 Se, miksi tämä kallistuu tytön puolelle on tietynlainen uteliaisuus. Haluaisin kokea molemmat, sekä pojan että tytön äitiyden, kasvattamisen ja heidän elämänsä polun. Jos se kuulostaa mitenkään järkevältä. Mietinkin, että kahden pojan äitinä saattaisin jäädä toivomaan vielä lisäksi tytärtä. Toki tyttö olisi hyvin tervetullut miehenikin puolesta, eli ei kai tässä varsinaisia toiveita edes sen kummemmin ole. En tiedä. Ehkä jos olisi pakko valita, mies valitsisi pojan ja minä tytön 😀 Loppujen lopuksi, ehkä meille ei ole oikein väliä sittenkään.

Siltikin oon tyytyväinen, että selvitetään tämä tällä kertaa raskauden aikana. Ensimmäisen lapsen kohdalla meillä ei ollut mitään odotuksia, ennakko-oletuksia tai oikeastaan mitään konkreettista. Oli aivan yhdentekevää, kumpi meille syntyisi esikoiseksi, sillä kokisimme kaiken ensi kertaa hänen kanssaan joka tapauksessa. Rehellisesti sanottuna kylläkin molemmat toivoimme hieman enemmän poikaa viimeksi. Nyt kun yksi poika on ollut elämämme keskikappale viimeiset pari vuotta, on meillä tietenkin oletuksia ja ennakkoasetelmia, joiden perusteella ajatella toista lasta. Tämän takia on kiva, että saadaan sukupuoli tietoon jo tällä viikolla, sillä se varmasti synnyttää jotakin tunteita, suuntaan tai toiseen. On kiva käsitellä ne rauhassa tässä keskiraskauden rauhassa, eikä siellä synnärillä hormonipiikissä.

Samalla tuntuu, että nyt tämä raskaus ja toisen lapsen syntymä on jotenkin epäkonkreettisempaa mulle tällä kertaa. On vaikea selittää tätä tunnetta, mutta ehkä joku muu tämän kokenut ymmärtää sen. Jollakin tavalla viime raskaudessa tiesin ja ajattelin olevani raskaana ihan jokaikinen minuutti ja päivä ja joka hetkessä se oli sellainen vallitseva tila mielessäni. Nyt saatan oikeasti ”unohtaa” sen ja olla ajattelematta asiaa. En muista oikeita viikkojani välttämättä kalenterista tsekkaamatta ja jotenkin raskaus tuntuu vielä hyvin epäkonkreettiselta. Tuntuu, etten ole vielä kiintynyt vauvaan, vaikka viimeksi tähän aikaan olin jo aivan sekaisin ”vauvavauvavauva”-maailmassani. Kuulostaa varmaan kamalalta, kun sanon näin. Lapsi tulee varmasti olemaan yhtä rakastettu kuin isoveljensäkin, mutta jollakin tavalla hän on vielä mielessäni konkretisoitumatta. Olen alkanut tuntemaan pienen pieniä liikkeitä aina välillä maatessani (tässä toisessa raskaudessa muuten paljon aikaisemmin kuin ekassa) ja niinä hetkinä on tulvahtanut sellainen ”hei pieni” -fiilis, mutta muuten koko ajatus vauvasta tuntuu edelleen jotenkin etäiseltä. Kuulen sydänäänet, tunnen ajoittain liikkeet, mutta hän on jotenkin vielä epätodellinen minulle.

Jotenkin tähän ehkä liittyy se, että mulla on hyvin aktiivinen ja ihanan lempeä ja rakastava pieni taapero, joka puuhailee koko ajan kaikkea, ja jonka kanssa mä puuhailen koko ajan. Dantella on kova pusu/hali-vaihe, monta kertaa päivässä halitaan ja pusutellaan ja köllitään ja hän on jotenkin hirveän ihanassa vaiheessa nyt kehityksessä. Myös puhetta tulee koko ajan hirveellä tohinalla lisää, ja jutustellaan niitä näitä koko ajan. Koko keskittymiseni on jotenkin niin vahvasti hänessä, että en oikein jotenkin saa kosketuspintaa siihen pieneen, joka muistuttaa olemassaolostaan lähinnä hipsutuksenkevyellä liikkeellä ja terävöityneellä hajuaistilla. Meillä ei ole edes mitään lempinimeä tälle vauvalle vielä, muuta kuin vauva. Ehkä se sukupuolitieto ja vauvan näkeminen nyt ultrassa tuo taas hieman lisää konkretiaa tähän raskauteen. Ja varmasti sitä mukaa kun liikkeet vahvistuu, alan tuntemaan vahvemmin yhteyttä vauvaan.

Mitä te veikkaatte, kumpi meille tulee tällä kertaa? 🙂 Ja onko muita, jotka ymmärtävät tämän vaikeuden saada yhteyttä vauvaan toisessa raskaudessa?