Lontoo, perhe, Lontoo-perhe, kaikki tutut kadut, kaikki tutut ihmiset. Ei mikään ihme, että bloggaaja teki pienen katoamistempun. Se jatkukoot vielä pari päivää. 

Oon hengissä, kaikki kunnossa. Lontoo on yhtä ihana kuin muistinkin. Ei. Se on itse asiassa ihanampi. Kuinka onnekas olenkaan, että olen saanut kutsua sitä pitkään kodikseni. 

Onpas ollut ihana viikonloppu! Helsinki on ihan uskomattoman kauniissa ruskassa ja vietettiin koko viikonloppu perheen kanssa puuhaillen. Lauantaina sain vielä viimeiset asiat hoidettua Pirkanmaalla ja suuntasimme Helsinkiin poikieni kanssa. Olen päättänyt nyt uuden työn aloitettuani, että tämä työ rytmittää niin mukavasti arkea, että haluan oppia pitämään viikonloput vihdoin täysin vapaana työasioista. Se koskee blogiakin, joten jos en ehdi ajastamaan viikonlopulle postauksia, sitten en niitä myöskään tee viikonloppuisin. Oli tosi ihanaa viettää viikonloppu vaan meidän molempien perheiden kanssa ja lapsen ja miehen kanssa leikkien. Oli peli-iltaa siskoni ja tämän kumppanin luona, oli leikkipäivä anopin ja kälyn kanssa ja oikeastaan koko perhettä tuli nähtyä, ystävää tuli treffattua, Leikkiluolassa pyörittyä ja vähän nukuttua univelkojakin pois. 

Tästä on kivaa aloittaa taas viikko blogin puolella. Rehellisesti sanottuna viime viikkoon on mahtunut aika paljon mielipiteitä, mutta se ei haittaa, jatketaan silti Mielipidemaanantailla tänään, kun se on kerrankin ollut juttusarja, joka on kestänyt nyt jo aika hyvin.

Tänään halusin kirjoittaa hieman poikien syrjäytymisestä. En voi sanoa, että aihe kolmen tyttären perheessä olisi sinänsä mulle liian tuttu ja toivonkin, ettei se koskaan tule sitä olemaan. Mutta, pienen pojan äitinä aihe koskettaa ja se on aika hyvää jatkoa postauksilleni niin feminismistä kuin sukupuolettomasta kasvatuksesta, sillä omat ajatukseni liippaavat tätä asiaa. Tänään kun törmäsin tähän uutiseen poikien syrjäytymisestä, oli pakko tarttua aiheeseen. Monestakin eri lähteestä on löytynyt viime aikoina juttuja siitä, miten pojat ovat vaarassa syrjäytyä ja millaisia ongelmia nuorilla miehillä on. 

Henkilökohtaisesti olen peräänkuuluttanut nimenomaan sukupuolten välistä tasa-arvoa, sillä vaikka suurin osa feministeistä ehkä sitä hakeekin, niin on vielä aivan liikaa heitä, jotka ajavat vain yhden sukupuolen asiaa, oli se sitten naisia solvaavaa sovinismia tai lähestulkoon miesvihaista naisten aseman etusijalle nostamista. Mä vaan toivoisin, että voisimme elää maailmassa, jossa sukupuolet ovat oikeasti samalla lähtöviivalla ja kaikkia kohdeltaisiin samalla tapaa. Ymmärrettäisiin, että tytöissäkin on voimaa, vahvuussa ja erityisosaamista vaikkapa tekniikan parissa, kuin myös, että pojatkin ovat herkkiä, tunteikkaita ja osaavat hoivata. 

Näistä tutkimuksista poikien ja tyttöjen elämään on havaittavissa selkeästi tietynlaista erilaista suhtautumista poikien ja tyttöjen välille ja musta on hirvittävän tärkeää puhua myös poikien ja miesten hyvinvoinnista, vaikka huomattavasti enemmän yhteiskunnassa on viime aikoina keskitytty naisten kohtaamiin epäkohtiin. Mua jotenkin hirveästi kosketti tässä tekstissä se, että pojat syrjäytyy helposti ja että he eivät saa asioihin yhtä paljon tukea ja apua kuin tytöt. Tämähän siis jo itsessään ruokkii sitä asennetta, että tytöt ovat heikompia ja heiveröisempiä ja tarvitsevat enemmän apua. Se myös luo kulttuuria, jossa miesten tulee olla vahvoja ja käsitellä omat juttunsa itse jo poikina, mikä osaltaan mun mielestä vaikuttaa pitkälle aikuisuuteen. Jos on aina saanut apua ja tukea, on sitä helpompaa ja luontevampaa pyytää aikuisena, kuin jos on koko elämän pitänyt pärjätä itsekseen ja olla vahva. 

Mä hieman näen tässä myös tietynlaista feminismin leimaa. Kun paljon ollaan pidetty suurennuslasin alla tyttöjen ja naisien oikeuksia, niin tietyllä tapaa huomaamattakin paikoitellen poljetaan miehiä ja poikia. Esimerkiksi joidenkin kauppojen valikoimissa näkyneet ”Future is Female” -paidat ärsyttivät mua todella paljon. Mä olisin paljon mieluummin ostanut Lindexin ”Future is Equal”, joka oli sateenkaaren väreissä Priden kunniaksi, mutta sanoma mun mielestä ylsi seksuaalisuutta pidemmälle. Ei tulevaisuus ole tyttöjä tai poikia, tulevaisuus on tasa-arvoinen. Ainakin toivon niin. 

Näin paljon muuttavana naisena olen huomannut myös sen, kuinka haastavaa voi olla löytää uusia ystäviä uudessa asuinkaupungissa tai elämäntilanteessa. Naisena se on itse asiassa hieman helpompaa. Vaikka munkin aikataulut on tosi pahasti tukossa, niin ehdin silti käymään naapurin naisten kanssa lenkillä, käyn Danten kanssa kerhoissa ja perhetuvalla ja pikkuhiljaa olen tutustunut nyt Lempäälässäkin ihmisiin. Mieheni on toki käynyt myös niin muskarissa, perhekerhossa ja onhan meillä miespuolisia naapureitakin. Mutta jotenkin miesten maailma on usein kovin erilainen. Ja jos perhekerhossa on äitejä 9/10, ja yksi mies, niin se ei ole ehkä luontevin paikka aloittaa keskustelua. Mä oon vahva uskoja myös eri sukupuolten välisiin ystävyyssuhteisiin, mutta edelleenkään kovin moni ei ole. Jotenkin siinä on edelleen monilla tietynlaista stigmaa. Ja mun oma kokemus on se, että usein naiset ovat hieman avoimempia tutustumaan ja ystävystymään kuin miehet. 

Jos nyt ihan stereotyyppiselle linjalle mennään, niin miehet usein urheilevat yhdessä, pelailevat tai käyvät vaikka heittämässä biljardipelin ja pari bisseä -tyyppisen keikan äijäporukalla. Naiset puhuvat. Herrajumala, eihän me välillä muuta tehdäkään kuin puhutaan. Vaikka samalla tehdään jotain muuta, niin kyllä me puhutaan. Toki siinä voi olla jotain biologista, mutta tietyllä tapaa näkisin, että tässä on myös kasvatuksen ja yhteiskunnan tulos miehissä. He ovat tottuneet pärjäämään itse, hoitamaan kaiken itse ja kestämään kaiken itse. Se voi pitkällä tähtäimellä olla todella raskasta ja vaikeaa ja varsinkin jos mies on perheetön, voi hän hyvinkin helposti syrjäytyä. Minkä ikäisenä tahansa. 

Mikä erikoisinta, mun mielestä tämä kasvattaa myös sitä sukupuolten välistä kuilua entisestään. Mä kuulun siihen ihmisryhmään, joka ei oikein osta koko ajatusta miesten salaliittoisesta patriarkaatista naisia vastaan, vaan uskon siihen, että meillä on yhteiskunnallinen tilanne, jossa miehet saavat pärjätä alusta asti melko lailla itsekseen kun tyttöjä autetaan enemmän ja tietyllä tapaa se näkyy myöhemmässäkin iässä. Tunnen hyvin monta miestä, jotka kokevat, että heidän pitää olla se vahva taloudenkantaja ja perheen pää, jotta naisen ei tarvitse. Ei sen takia, ettei nainen pystyisi, vaan koska naisen ei tarvitse, sillä sehän on miehinen vahva tehtävä, ja miehen tehtävä on auttaa naista. En tunne yhtäkään miestä, jotka tarkoituksella painaisivat naisia alaspäin, mutta tunnen todella monta herrasmiestä, jotka toimillaan saattavat vahingossa vaikuttaa siltä, että kohtelisivat naisia jotenkin heikompana tai jopa huonompana. 

Musta olisi hirveän tärkeää, että lasten kasvatuksessa, kaikkien sukupuolten edustajien kohdalla korostettaisiin samoja asioita. Yksin ei tarvitse pärjätä, apua saa pyytää ja apua saa ottaa vastaan, kommunikaatio on tärkeää, on hyvä puhua tunteistaan, on hyvä osata ymmärtää omien tunteidensa juurisyyt. Jos olen rehellinen, niin mun läheisistä naisista ainakin tusina naista osaa mennä ongelmien taakse ja miettiä kuka tai mikä menneisyyden tapahtuma aiheuttaa heissä minkäkin reaktion. Ei ole pelkästään ärsytystä, liikutusta ja iloa, vaan on syitä niiden tunteiden takana. Miesten kohdalla aika harvoin oon nähnyt tällaista keittiöpsykologin kaltaista omien tunteiden tulkintaa. Oma lähikokemus on opettanut sen, että usein miehet eivät osaa tulkita mitään tunteita, vaikka niihin antaisi kuinka selkeän kartan naisen toimesta. Ja aivan liian usein kuullaan siitä, miten ”naisilla nyt on ihan erilainen työkalupakki tunteiden käsittelyyn”. Ei meidän sydämen ja pernan välissä ole vasaran mallista elintä, joka säätelee tunteiden tulkintaa. Se on se pakki, joka on syntynyt saamamme vastaanoton takia. Jos miehellä on työkalupakissa vain pari keinoa käsitellä tunteita, ei hän todennäköisesti ole kriittisessä vaiheessa niitä sinne saanut kerättyä. 

Mun mielestä kaiken feminismin ja tyttöjen aseman korostamisen joukossa on tärkeä muistaa myös seuraavat miessukupolvet, pienet ja vähän isommatkin pojat. En sano, että naisten ja tyttöjen asemaa ei pitäisi ajaa, vaan että on tärkeää myös muistaa se toinen puoli. Se miessukupolvi, joka tulee seuraavaksi ja millaisia heistä tulee. Ja jos ei kaiken naisasian keskellä sitä muuten muista tai koe tärkeäksi, niin jo vaikka sitten senkin takia, miten nämä pojat tulevat kohtelemaan seuraavien sukupolvien naisia, sillä kyllä yhä edelleen enemmistö parisuhteita on heterosuhteita. 

Ja kaiken kaikkiaan koko tämän erilaisen suhtautumisen lasten ongelmiin, tunteisiin, tunteidenkäsittelyy, apuun, ”pärjäämiseen” yms. liittyen olisi hyvä unohtaa koko hiton sukupuolierottelu ja kohdella lasta lapsena ja nuorta nuorena. 

Kyllä, naisten euro on edelleen miehiä pienempi. Ja kyllä, naisvaltaiset alat on alipalkattuja ja meillä on johtokunnissa enemmän miehiä. En kiistä ollenkaan lukuisia epäkohtia naisten arjessa. Mutta löytyy niitä myös poikien ja miesten arjessa. Enkä edes puhu meidän yhden sukupuolen asevelvollisuudesta, vaan esim. siitä, miten radikaaleja koulutus- ja oppimisongelmia on pojilla tyttöihin verrattuna. Jostain luin jonkun artikkelin myös siitä, kuinka paljon helpommin pojat saavat jälki-istuntoa ja kuinka miehet saavat pidempiä vankeusrangaistuksia. En nyt katketaksenikaan löydä tuota juttua mistään, mutta siinä oli aika raju tilasto siitä, kuinka paljon kovempia rangaistuksia pojat ja tytöt saavat. 

En mä nää pientä poikaa katsoessani jotain tulevaisuuden naisia vihaavaa Karjala-lippistä väheksymässä naisia. En näe patriarkaalisen yhteiskunnan hedelmää, joka käyttää elämänsä kieroillaakseen naisten elämästä pahempaa. Mä näen puhtaan kankaan, jolle maalaaminen on vasta alkanut ja se lopullinen kuva on todella riippuvainen vanhemmista, yhteiskunnasta, asenneilmapiiristä ja tietyllä tapaa jopa päättäjistä ja politikoista. Tämä on ihan yhtä vakava ongelma kuin mikä tahansa naisten ja tyttöjen kokema väheksyntä, mutta aihe ei ole yhtään niin mediaseksikäs. Se ei saa kuitenkaan jäädä unholaan.