Olen istunut tunnin vauva sylissäni ihastelemassa hänen täydellisyyttään ja hänen ihanuuttaan, nuuhkinut ja silittänyt hentoisesti samalla kun vauvan leuat ovat liikkuneet milloin nopeammin milloin hitaammin hänen syödessä rinnalta. Olen ihaillut häntä hormonihuuruisen täydellisen vaaleanpunaisessa kuplassa. Olen hyppinyt sängyn reunalla kyyneleet poskilla turhautuneena ja ahdistuneena kun vauva on huutanut naama punaisena suuta lähestyvälle nännille. Olen päristellyt, vihellellyt, laulanut, kävellyt, hyppinyt, tanssinut, hyssytellyt, hassutellut, nauranut ja itkenyt. Olen iloinnut, rakastanut, surrut ja itkenyt. Ja melko usein kaikkia näistä samana päivänä.

Imetys, ahh tuo ihana kamala imetys. 

Jos sanoisin, että suhtautumsieni imetykseen muuttuu tasalta ja puolelta, vähättelisin, koska todennäköisesti välissä on vaikka ja kuinka monta eri ajatusta. Kun vauva syö itsensä mukavaan maitokoomaan ihanan imetyshetken aikana, voisin poksahtaa spontaanisti onnesta. Kun vauva kieltäytyy kategorisesti tissistä koko päivän ja alkaa aina imetyshetken ollessa käsillä joko huutamaan, kääntymään pois tai puremaan, voisin melkein valahtaa sikiöasentoon itkemään. Kyllä, imetys herättää voimakkaita positiivisia tunteita. Iloa ja onnea, onnistumista ja rakkautta. Mutta myös synkkiä ajatuksia, syyllisyyttä, pelkoa ja epäonnistumisen tunnetta. Ja oikeasti, usein kaikkea näistä samana päivänä.

Tätä kirjoittaessa pieni on juuri vetänyt yöpalansa eli puolen yön tienoilla olevan uni-imetyksen (”dreamfeed”) mukavan rauhassa ilman mitään kommervenkkejä ja ajattelen, että imetän häntä varmaan vielä 3-vuotiaaksi, koska se on niin ihanaa. Mutta antakaas kun kerron tätä edeltävästä yöstämme. Hän heräsi puolenyön aikoihin ja kategorisesti kieltäytyi asettumasta rinnalle, mutta imaisi sitten pullon tyytyväisenä kitusiinsa. Oli siis nälkä. Aamuneljän aikaan herättyään syömään rinta ei olisi mitenkään kelvannut, mutta sain hänet siihen rauhoittumaan hyssyttelemällä rytmikkäästi vauvaa sylissä pitäen ja peppua taputellen ja samalla itseäni sängyn reunalla hypyttäen. Pyysin imetyksen alkaessa ja imetysjanon iskiessä miehen tuomaan minulla lasin vettä, sillä olin jo kiskonut puolilitraisen lasini tyhjäksi ennen vauvan heräämistä enkä ehtinyt hakemaan uutta vettä. Mies toi veden yöpöydälle asiaa tarkemmin ajattelematta ja mä en millään yltänyt siihen veteen siitä imetysasennostani. Siinä mä hypin, reidet jumissa vauva sylissä hyssytellen samalla kun suussa oli fiilis kuin Saharassa, mutta mielessäni ei käynytkään, että olisin hetkeksi liikkunut kohti vettä. Hyvä kun uskalsin hengittää niin kauan kun vauva söi. Vauva söi, jatkoi unia ja minä sain vihdoin vettä. Ja sitten suuntasin pumpulle olkkariin pumppaamaan rintaa ja luomaan lisäkysyntää, ettei maidontuotanto vähene rintaraivarikauden vuoksi. Siinä mä istuin aamuneljän aikaan, söin turhautumiseen Toffifeeta ja melkein itkin. Reisiäkin särki pomputtamisesta ja alaselkä oli sanomassa poks.

Olen kestänyt ihan hyvillä mielin sen, että hän kieltäytyy päivällä rinnasta melko usein. Tankkaa kuitenkin yön 12 tunnin aikana sen 3 kertaa pitkän ruokailun rinnalla mun nuokkuessa ja se on tärkeetä mulle ja siksi päivän lakkoilut on ihan oma juttunsa, mitä en oo stressanu. Mutta sitten ykskaks yötissikään ei enää kelvannut ilman temppuja. Suuntasin maani myyneenä takaisin sänkyyn vieressäni aamuun asti hyvänä pysyvä äidinmaito pullossa. Kun tyyppi pyöri jotain aamulla kuuden aikaan uudelleen, tarjosin rintaa. Hymyssä suin hän nappasi kiinni nännistä, löi ikenet yhteen ja veti niin lujaa poispäin rintakehästäni, että vannon nännini olleen hetken viiden sentin mittainen. Ulvahdin hiljaa kivusta, vauva kujersi ja hymyili. Pikku sadisti. Ojensin pikkupiraijan miehelle, iskin tuttipullon miehen kouraan ja totesin, että onnea matkaan. Käänsin kylkeä ja jatkoin unia kyyneleet silmissä. Koko aamupäivän olin täynnä ahdistusta, epätoivoa ja harmistusta. Juttelin miehen kanssa imetyksen lopettamisesta ja koko tuosta tunnekirjosta.

Miksi tämän pitää olla niin helvetin vaikeeta aina ajoittain? En tiedä. Eikä se varmasti kaikilla olekaan. Mutta monilla on. Kellä mitäkin ongelmia. Liikaa maitoa, liian vähän maitoa. Ei ota lainkaan pulloa, rintaraivaroi ja haluu pullon. Ja sit tulee joku sairaus ja laittaa koko homman ihan perseelleen. Imetys on maailman hankalin luonnollinen juttu. 

Meillä ekat rintaraivarit ratkes helpoin keinoin. Hämäsin vauvaa, yritin vaikka viiden minuutin päästä uudelleen tai pomputin tai laitoin rintakumin. There, done, hämätty. Sekin oli sinänsä uutta, koska Dante ei välittänyt mistä maito tuli, kunhan tuli. Pullottelu ja imetys toimi hyvin yhteen. Myttynen ei parikuisena saanut moneen päivään pulloa, mutta auta armias heti kun hän sai kerrankin pulloa ollessani magneettikuvissa, hän lakkoili rinnalla heti pari syöttöä sen jälkeen. Välttelin pulloa aina kun mahdollista, kunnes tuli rs-virus ja korvatulehdukset. Korvatulehdusten kanssa kyljellään nieleminen ei ole kivaa ja silloin tämä meidän rintalakkoilu/rintaraivarointi löysi ihan uuden vaihteen silmään. Kun vielä painonnousu oli sairastamisen jälkeen heikkoa, prioriteetiksi nousi lapsen syöminen, ei nimenomaisesti rinnalta syöminen. Niinpä pulloa annettiin enemmän ja sehän ruokki hänen kiukkuaan rintaa kohtaan. Paino nousi, ja niin nousi myös rinnalta kieltäytymisten määrä. Mutta pullostakaan ei voinut luopua, koska vauvan painoa piti saada ylös ja pullosta pystyin edes suunnilleen tarkkailemaan maitomääriä, kun imetyskerran maitomäärä on aina mysteeri.

Ensin mä toivoin 6 kk täysimetystä. Sitten ajattelin, että kunhan on rintamaidolla 6kk, anniskelumetodilla ei niin väliä. Nyt olen onnellinen, että 4kk selvittiin käytännössä katsoen täysin ilman korviketta. Jokainen päivä on tällä hetkellä plussaa.

Olisi niin helppoa kun hän ei hepuloisi rinnalla. En minä voi alkaa tanssimaan ja hyssyttelemään kylpylän saunassa vauvauinnin jälkeen. En aina voi kahden lapsen arjessa olla sekunnilleen tissi tiskissä kun nälkä iskee, sillä minuutin päästä on jo liian nälkä rinnalle. En aina pääse kärppänä juuri heräilevän vauvan kanssa imetyshommiin. En voi olettaa, että koko maailma pimenee, vaikenee ja pysähtyy ympärillämme kun vauvan pitäisi saada syötyä. Olisi ihanan helppoa tyrkätä tissi suuhun lentokoneessa ja reissun päällä miettimättä maidon säilyvyyttä, pumppaamista imetysliinan suojissa tai sitä, missä pesen pullot. Tällä kertaa julki-imetys on mulle aivan täysin luonnollinen asia ja mulle on yks ja sama missä imetän. Sama ei jostain syystä päde pumppaamiseen, jonka koen paljon jotenkin paljastavammaksi, vaikka tekisin sen imetyssuojan piilossa. En edes itse osaa sanoa miksi.

Vaikka näiden korvatulehdusten takia mulla on ihan ”oikeutettu ja hyvä” syy ja selitys tälle, koen jatkuvaa epäonnistumisen tunnetta. Sellaista syyllistä harmia, että minä tein jotain väärin. Mua harmittaa ja ärsyttää ja turhauttaa. Siinä missä edellisellä kerralla ajatus jo kävelevästä lapsesta imetystouhuissa oli musta jotenkin omalle kohdalle ajateltuna vähän kamala, mä nyt niiiiiin haluaisin syliini pikkuisen, joka katsoisi minua silmiin syödessään. Tällä hetkellä se on vaan mun haave. Tällä hetkellä saan imetettyä tuon pikkukaverin vaan unen läpi / vastaheräilevänä. Eikä sekään mene aina nappiin. Jos hän herää ja katsoo minua silmiin kesken ruokailun, on se ruokailu siinä. Sitten pitääkin jo hymyillä ja kujertaa eikä rinnalle ole paluuta. Niinpä usein hän myös syö joko pimeässä tai silmät harsolla peitettynä, ettei vaan ympäröivä maailma osu silmiin, jos ne hetkellisesti aukeaa. Joka kerta kun annan maitoa pullosta, mua harmittaa. Koen, että se on pois siitä meidän imetyksestä ja mua harmittaa. Tiedän, että jokainen pullottelukerta on pois siitä tavoitteesta, että hän lopettaisi rintalakkoilun, mutta painon nouseminen on ollut nyt ykkösprioriteetti. Imetys on minun itsekäs toiveeni ja nautintoni, ja se ei siksi saa mennä etusijalle tässä asiassa.

Aina välillä, ehkä kerran kahdessa päivässä, hän vajoaa rinnalla maitokoomaan ja viihtyy rinnalla pitkän tovin ihan vaan lupsutellen ja maitohymyjä hymyillen. Silloin minä tankkaan itseeni ihanaa positiivista imetysfiilistä ja nautin joka kerrasta kuin viimeisestä.

Kaiken tämän sanotun jälkeen, mä en oo ees yhtään laktavisti. En pätkääkään. Mun mielestä korvikkeella tulee ihan yhtä terveitä ja hyviä lapsia eikä imetyksestä pitäisi tehdä mitään isoa numeroa, josta voidaan momsheimata surutta. Ei. Jokainen valitsee oman polkunsa. Ja nähtävästi eri lasten kohdalla erilaiset polut. Mä löysin ilon ja rakkauden imetystä kohtaan tämän lapsen kohdalla aivan eri tavalla. Toivon kaikille äideille, että he pääsevät kokemaan näitä ilon hetkiä omien pienten kanssa. Viikon tai vuoden, ihan sama.

En kirjoittanut tätä neuvoja toivoen. Ollaan oltu imetysohjaajalla, ollaan kokeiltu about kaikkea ja teen parhaani ja kaikkeni, että imetys jatkuisi. Naiivisti ja toiveikkaasti vielä jokin pieni osa minua ajattelee, että EHKÄ hän vielä kuitenkin pääsee yli rintalakkoilusta ja saan vielä jatkaa imetystä pitkään. Nautin siitä, kun meillä oli tässä taannoin tiheän imun kausi ja hän halusi asua yöt rinnalla. En juuri nukkunut, mutta olin aivan onnessani. Päivisin hän nimittäin edelleen ajoittain inhosi koko ajatusta. Oon lukenut Imetyksen Tuen ja La Lechen kaikki jutut, oon lueskellut netin kaikki ideat ja kikkakolmoset ja en oikeasti kaipaa neuvoja, vaan halusin kirjoittaa tän ihan eri syistä. Nimittäin tänäänkin neuvolassa ollessamme kysyin lääkäriltä hänen mielipidettään siihen, onko meidän vielä mahdollista päästä irti pullosta ja imetykseen, vai onko tätä jatkunut jo liian kauan. Meidän terveydenhoitajaa sijaistava hoitaja tsemppasi kovasti, että juu kyllä, ”kunhan sä vaan maltat”. Sinänsä neuvolan asenne on ollut todella tukeva ja ihana, mutta inhoan tuota ajatusta siitä, että ikään kuin kyseessä olisi vaan joku äidin tahdosta ja maltista riippuvainen asia. Ja useinhan se on se asenne. ”Imetys lähtee kyllä rullaamaan kun vaan jaksaa/malttaa/panostaa/ei luovuta”. Mun mielestä toi asenne on hurjan painostava ja samalla juurikin momshamingia. Ikään kuin he, joiden imetys ei onnistunut, olisivat luovuttaneet tai eivät malttaneet. Kun siihen imetykseen vaikuttaa aika laaja kirjo eri asioita.

Imetysaika ei ole ruusuilla tanssimista. Esimerkiksi tämä vauva rintalakkoilun lisäksi ienpuree todella kovaa. Se on hänestä hauskaa ja hän oikein nauraa ja hymyilee tuota hienoa taitoaan. Mulle on alkanut nyt välillä aamuisin tulla tiehyttukos, joka on tosi kipee ja rinta on pakko tyhjentää kunnolla, ettei pääse lipsahtamaan rintatulehduksen puolelle. Mulla imetysaikana menee iho tosi huonoon kuntoon, vatsatoiminta on ihan kipeetä kun turvottaa välillä kuin 7 kuulla raskaana ja välillä vatsa on ihan yliaktiivinen, mielialat heittelee hormoneista ja kilot pysyvät kuin liimattuna. Ja silti mun mielestä imetys on ihanaa! Korvikkeelle siirtyminen olisi niin helppoa. Purkki ja pullo yöpöydälle ja mies yösyöttövuoroon. Kuitenkin kun mulla maitoa riittää hyvin, olisi surkeeta olla käyttämättä tilannetta hyödyksi ja antaa lapselle korviketta kun voi antaa rintamaitoa. On kuluttavaa istua joskus aamuneljältä pumpulla lisäämässä kysyntää tai tyhjentämässä ylipinkeitä tissejä. Jos joku siis elää kuvitellen, että pumpatun maidon antaminen pullosta on kivaa ja iisiä, niin kerronpa vaan, että ei ole. Pumpulle heruu hitaammin kuin vauvalle, joten pumppaukseen menee sähköpumpullakin pidempään kuin vauvan syödessä. Sitten pitää pestä ja steriloida osat, säilöä maito oikein ja/tai syöttää vauva pullosta. Aikaa menee vähintään tuplat, ellei triplat imetyksestä. Jos vauva syö yöllä pullosta, on pumpattava keskellä yötä, ettei maidontuotanto vääristy ja vähene. Siinä sitten istuu keskellä yötä ensin syöttämässä ja sitten pumppaamassa. Parhaimmillaan tunti yöunista nousee savuna ilmaan. Imetys on niin paljon helpompaa, silloin kun se on siis helppoa.

Annoin itselleni ennen tämän kirjoittamista synninpäästön. Jos imetyksemme jatkuu vielä puoli vuotta, niin mahtavaa! Jos se päättyy huomenna, niin mä elän sen asian kanssa itseäni teilaamatta. Mä oon selvinnyt pitkälle. 4kk pelkällä rintamaidolla on hieno suoritus, eikä sitä vähennä tätäkin auttamatta kommentoivat superäidit, jotka ovat tehneet tämänkin paremmin. Olen antanut vauvalleni 4 kk käytännössä pelkkää rintamaitoa ja hän on saanut parhaat mahdolliset eväät (kirjaimellisesti) elämänsä alkuun. Nyt en enää harmistu tai turhaudu tai ahdistu. Annan meille vielä mahdollisuuden päästä yli tästä rintalakkoilusta, mutta samanaikaisesti otan tämän kaiken ”päivä kerrallaan”-mentaliteetilla. Iloitsen jokaista onnistunutta imetystä ja tiedostan, että se saattaa olla viimeiseni.

(Vähän otettiin skabaa kellä on enemmän leukoja. Mulla.)

Mä halusin kirjoittaa tästä, koska tää on tärkeetä. Jokaisen tuoreen äidin alkuviikkoja jollakin tavalla maalaa imetys ja sen onnistuminen tai edes sen haluaminen. Imetyspropaganda on lähes kulttimaisen hullulla tasolla, jossa koko sanoma on melko lailla ”imetä imetä vaikka sattuu ja nännit vuotaa verta ja et halua ja kaikki on perseestä”. Ajatus on melkein sellainen, että jollei imetä, on epäonnistunut. Kun imetin esikoistani 7,5kk ja hän vaan spontaanisti lopetti, olin hirveän tyytyväinen meidän yhteiseen imetystarinaan, vaikka tavoitteena oli 9kk. Tätäkin joku kommentoi mulle sanoin ”teidän imetys varmaan epäonnistui koska…”. Ei. Ei todellakaan niin. Imetys ei voi epäonnistua, ei yksikään äiti ole epäonnistunut, jos ei imetä aikaa X tai osittaisimettää tai ei imetä lainkaan. Koko ajatus syyllisyydestä ja epäonnistumisesta asian ympäriltä pitäisi poistaa. Usein tuntuu, että ihmiset on kosketuksissa vaan ”helppoihin” imetyksiin. Kahvilassa joku nappaa vauvan rinnalle ja hän syö tyytyväisenä äidin paidan alla puoli tuntia. Se on ihmisten mielikuva imetyksestä. Ei kukaan vieras ole ollut todistamassa tätä mun todellisuutta. Sitä, että tanssin ympäri pimeää makkaria, jotta vauva hämääntyisi sen verran, että malttaisi olla rinnalla ne lyhyet hetket, ennen kuin maito heruu. Ei kukaan ole ollut näkemässä kun vauva suuttuu sille, että maitoa tulee paineella ja irrottaessaan otteen maito lentää metrin päähän kaaressa. En minä ole pomppinut EspressoHousen sohvalla rytmikkäästi hyssyttäen ja taputtaen ja suhisten vaan olen sen ilon jättänyt omaan kotiimme. Mä oon 31-vuotias kahden lapsen äiti, enkä oo ite ikinä nähnyt yhdenkään toisen äidin rintaraivari-kamppailua. Imetys on kuin ruusu, jonka tuoksun ja terälehdet kaikki näkevät ja tuntevat, mutta jonka piikit käsitellään omassa suojaisassa ympäristössä.

Siksi kirjoitan tästä. Ehkä tämä auttaa jotain muuta tai ainakin muistuttaa, että tän homman kanssa ei ole yksin. Ja siksi kuvituksena on juuri nämä kuvat. Koska välillä meidän äitien olisi hyvä muistaa, että täydellisyytemme ei ole mitattavissa imetysmäärillä tai millään vastaavalla. Iloinen, hyväntuulinen, hyvin hoidettu ja kylläinen vauva on paras palkinto eikä hän välitä siitä, kuinka ”onnistunutta” on imetys. En pidä itseäni imetysvaikuttajana, mutta oon huomannut itselleni tärkeäksi asiasta kirjoittamisen ja sen molempien puolien kertomisen.

Mä päätin tänään synninpäästöni aikana myös sen, että se päivä kun ajatus imetyksestä tuntuu pahalta, on meidän viimeinen imetyspäivä.  En suinkaan ole vielä luovuttamassa. Jatkossakin tarjoan aina ensimmäisenä rintaa. Jos se ei kelpaa, käännytään pullon puoleen. Yritän keksiä keinoja omien voimavarojen ja mielialojen puitteissa. Välillä ehkä imetän vaikka päälläni seisten ja välillä isken tuttipullon suuhun heti ensi minuuteilla. Mutta en anna tämän muuttua elämää isommaksi asiaksi. Meillä on ollut niiiin ihania imetyshetkiä, että haluan niiden jäävän mieleen päällimmäiseksi. Haluan muistaa ne kaikki täydelliset illat, kun vauva tankkasi tunnin rinnalla ennen nukahtamista. Haluan muistaa ne maiskuttelevat maitokoomat ja maitokoomahymyt ja sen käsittämättömän onnen, rakkauden ja läheisyyden tunteen, kun vauva syöpöttelee pitkän kaavan mukaan rinnalla. Haluan aina muistaa sen onnellisen tunteen, kun ei halua tämän vaiheen koskaan päättyvän.

Jokaiselle tuoreelle tai tulevalle äidille roppakaupalla tsemppiä ja hyvää mieltä imetykseen! Jos se ei ole helppoa, niin ei se ole aina muillakaan. Ja me ollaan silti maailman parhaimpia äitejä meidän maailman ihanimmille pikkupiraijoille, rintalakkoilijoille ja maitokoomailijoille! ♥

Psst! 4-kuisen neuvolalääkärissä tänään oli taas painokontrolli ja tyypille on tullut 2 cm pituutta ja 195 gr painoa 10 päivässä, eli ei enää kontrolloida painoja ylimääräisiä, kun kasvaa hyvin käyrällään 🙂 Tämä kasvu oli näin ihanan normaalia siitäkin huolimatta, että oli tänä aikana saanut rotarokotteen ja kärsinyt korvatulehduksen, joten olen tyytyväinen. Nyt voi alkaa pikkuhiljaa purkaa tuota yhtä ylimääräistä yösyöttöä ja jatkaa täysin rintamaidolla uusia makuja hieman vaan maistellen 🙂