Tää voipi hyvinkin olla sellainen aihe, joka ei kovin monia kiinnosta, mutta meille niin tärkeä virstanpylväs, että haluan siitä kirjoittaa blogiinkin. Nimittäin meillä jäi tutti pois käytössä kolme päivää sitten ja tänään sille sanottiin ihan virallisesti heihei.

Meille oli heti raskausajasta selvää, että lapselle annetaan tutti heti. Tuttijuttuihin on erilaisia suosituksia ja erilaisia näkemyksiä, ja mun mielestä jokainen tekee niin kuin parhaaksi näkee. Meille se parhaaksi näkeminen oli tutin antaminen lapselle jo synnärillä. Meillä oli myös heti ensisijaisena toiveena sekä rinta- että pulloruokinta, mikä onnistuikin, ehkäpä juuri sen takia, että aloitimme heti synnäriltä senkin. Nyt kun Dante on pian kaksi vuotta, mitään en vaihtaisi. Mä olen itse sellainen lapsi, joka ei ikinä syönyt tuttia. Äitini on aina kertonut kauhunsekaisin tuntein siitä, miten hän sai aina toimia mun tuttina ja kun sain vauvan raivarin, niin rinnalle piti päästä vaikka pakkassäällä ulkona, koska mikään ei auttanut. Niinpä äitini tästä viisastuneena kahdeksan vuotta myöhemmin antoi siskolleni tutin jo synnytyssairaalassa ja siskoni itse asiassa käytti tuttia 3-vuotiaaksi asti. Vaikka antitutteilijat aina kertovat painajaismaiselta kuulostavia tarinoita, niin siskollani on erinomaisen kaunis hammasrivistö ilman mitään oikomistarpeita ikinä eläissään ja hyvin oppui puhumaankin ihan oikeaan aikaan.

Kun näimme 4D-ultrassa poikamme peukalo suussa, osasin ennustaa, että tyypillä tulee olemaan vahva imutarve. Ja niin hänellä olikin. Aina jos yritimme hieman vähentää tutin käyttöä, meni pienenä hänellä herkästi sormet suuhun. Siitä ei liene mitään erimielisyyksiä, että ne sormet tai se peukalo siellä suussa on paljon huonompi juttu hampaille, mutta myös hankalampi sitten aikanaan vieroittaa ja lopettaa. En halunnut missään nimessä peukunsyöjää, enkä kyllä halunnut olla 24/7 lapsen tuttina itse, joten tutti oli ehdottomasti meidän ratkaisu. Dante oli silleen valikoiva tuttien suhteen, että vain kotimaiset Ainu MAM-tutit oli hänen mieleensä ja niitä meillä käytettiinkin koko aika. Hän ei myöskään suostunut koskaan ottamaan luonnonkumi-tutteja vaan lateksitutteja, mikä sinänsä oli mulle ihan sama. Molemmissa on puolensa, meillä tyyppi valitsi silikonitutit. Pari kertaa mies osti niitä keltaisia luonnonkumisia ja aina ne meni roskiin, kun ei sopinut.

Pohdimme monesti meille sopivaa ikää luopua tutista ja tultiin aina siihen tulokseen, että ei ennen 1,5 vuotta, ellei tule tosi sopivaa aikaa. Oon ite aina ajatellut, että viimeistään sitten 3-vuotiaana tutti pois. Oon tyytyväinen, että ollaan pidetty tutti lähes 2-vuotiaaksi asti, sillä se on tuonut paljon helpotusta arkeen meille ja myös paljon lohtua pojalle esim. reissuissa tai yökylässä, automatkoilla ja junassa. Tuossa joskus alkutalvesta hän tuntui kiintyvän entisestään tuttiin ja vaikka aina pyrittiin, että vain unituttina pidetään tuttia, niin aina ajoittain pyysi tuttia kesken leikkien. Yleensä just silleen kun tuli vähän väsy ja halus rauhoittua sohvan nurkkaan hetkeksi. Paljon on kaikkia muutoksia mahtunut tässä Danten elämään ja koko ajan on tapahtunut jotakin, minkä takia ollaan tuttia pidetty. Oli pitkä reissu Australiaan, sitä ennen mä aloitin työt ja hän alkoi näkemään mua hieman vähemmän. Australian jälkeen hänellä tuli selvästi herkkyyskausi potalle opettelussa ja se menee jo niin hyvin, että vaippoja meillä menee jo tosi vähän. Se oli sellainen iso uus juttu ja sitten vaihdettiin vielä pinnis junnusänkyyn ja se on mullistanut elämää. Pieneltä kuulostavia juttuja, mutta jokainen muutos on lapselle valtava muutos ja se vaatii totuttelua ja aiheuttaa isojakin tunteita, joten ei olla haluttu siihen sotkea vielä tutin jättämistä.EDIT:// Ja tosiaan, se olennaisin unohtui. Mulle oli tärkeetä, että lapsi sai itse luopua tutista ja käsitellä asian sellaisena oman tahdon asiana, että hän halusi antaa pois ja antoi pois. Jotenkin se tuntuu musta lempeemälle ja paremmalle hänen henkisen hyvinvoinnin kannalta.

Meillä sai vielä aika hövelisti päivän mittaan välillä tuttia syödä ja ajatuksena olikin, että laitetaan se tutti pois pikkuhiljaa. Ensin siirretään vain unikäyttöön, sitten kokonaan pois. Mut rehellisesti sanottuna, välillä toi tyyppi hämmästyttää välkkyydellään ja tiesin, että mun pitäis keksiä jotenkin todella vakuuttava tarina sille, miksei tuttia saa syödä kotona ollessa. Ja sitten kaikki kävi puolivahingossa. Hain Danten perjantaina kerhosta (siellä on välillä sellaisia päiviä, että saa jättää muutamaksi tunniksi hoitoon, ikään kuin totutellen päivähoitoa ajatellen) ja haettuani hänet lounasaikaan, unohdin hänen rasiat kerhoon ja hoitaja juoksi peräämme. Tutti majaili silloin Danten repussa ja kotona hän sai sen päikkäreille, mutta se jäi jonneki lakanoihin sitten päikkäreiden aikana. Dante on siis nukahtanut yleensä aina tutti suussa, mutta se on hyvin nopeesti sitten tippunut suusta. No, kun hän sitten heräsi ja kyseli tuttia, jostain ihmeen syystä sain päähäni sanoa, että tutti jäi kerhoon. Ja sillä linjalla jatkettiin. Aina kun kysyi tuttia, kerroimme, että tutti on kerhossa. Sekä lauantaina että sunnuntaina ohi ajaessa käytiin kerhon ikkunoilla toteamassa, että kiinni on, tuttia ei sieltä voi hakea. ”Voi voi”. Lapsen eniten käyttämät sanat viikonloppuna 😀 Ei itkenyt, vaan hassunhauskan pikkuvanhalla tavalla totesi aina vooooeivoooei.

Pohdimme miehen kanssa tarinan valmiiksi tälle aamulle ja kun viikonloppu meni ihan mukavasti ilman tuttiakin, niin nyrhin pari tuttia sen näköiseksi kuin niitä olisi pureskeltu ja otin mukaan kerhoon. Iskin ne kerhon vetäjälle käteen ja pyysin leikkimään mukana. Dee tietenkin heti suuntasi kysymään hoitajalta hänen tuteistaan. Hoitaja veti taskusta järsityn näköiset tutit ja ihan yllättyneinä me siinä sitten kerroimme pojalle, että hiirivauvat oli tullu kerhoon syömään Danten tutit. Pienet kädet pyöritteli hieman hämmentyneenä tutteja, muttei edes halunnut ottaa niitä suuhun. Kerroin miten pienen pienet hiirivauvat tarvii tutteja ja Dante on jo iso poika, joka ei tarvii tutteja ja ehdotin, että jätettäisiin nyt tutit kokonaan hiirivauvoille. Oli AIVAN sydäntäsärkevää katsoa pieniin silmiin, jotka selkeästi kovasti kävi läpi tätä tarinaa ja prosessoi asiaa ja oli vähän surumielinen tuttien kohtalosta, mutta sitten kun ehdotin, että hiirille jätettäisiin tutit, niin ehdotin, että poika veisi ne pianon päälle lepäämään, jos hiiret tulisivat niitä hakemaan. Ja sinne hän ne vei, vilkutti heihei perään ja jatkoi matkaansa leikkimään. Siinä sitten jokainen hiiri kirjassa tai palapelissä tai missä ikinä sai kuulla ”soosoo” (Danten lempisana :D) ja sitten mä selitin, että ei kun ne hiirivauvat on kivoja ja ne on kovasti kiitollisia tuteista ja että siellä ne nyt juoksee iloisena hiirivauvat ulkona leikkimässä tuttien kanssa. Kerhon vetäjä itse asiassa jemmasi yhden hiiripehmon sinne pianon lähelle ja me sitten Danten kanssa leikittiin hetki sillä, Dee antoi pusuja ja haleja ja mä kertoilin, kuinka hiiri on nyt kovin iloinen kun hiirivauvoilla on tutteja. Sitten kun hain pojan kerhosta, minne hän jäi lapsenvahtimme kanssa, oli hänen turvaistuimeen tuoneet hiirivauvat lahjaksi uuden lelun.

On ollut jännä nähdä, miten lapsi käsittelee asiaa. Tänään ei oo tuon aamun jälkeen enää tutin perään kysynyt, on vaan kertonut töistä tulleelle isille tarinaa omalla tavallaan. Osoittanut lelua ja ”hiiji”. Ja kun isi on kysynyt miksi hiiri toi lelun, niin ”tutu” ja sitten näyttänyt ulos ja hymyillyt ja vilkuttanut ”heihei hiiji. Ekat kolme päivää ilman tutteja on siis sujunu yllättävän hyvin. On nukahtanut omaan sänkyyn, joskin siihen on mennyt pidempi aika kuin yleensä. Pinniksestä junnusänkyyn vaihtamisen myötä nukahtamisen aikataulu on vähän venähtänyt eikä oikein ole osannut käydä unille itsekseen (toki siihen vaikutti, että on ollut jonkun verran tässä kuukauden aikana nyt kipeenä ja saanut ajoittain nukahtaa mun kainaloon yms.) ja kun sieltä sängystä nyt pääseekin pois, niin onkin ollut vähän vaikea rauhoittua sinne. Ja varsinkin nyt kun tutin rauhoittava ja lohduttava vaikutus on hiirivauvoilla, niin se rauhoittuminen on voinut viedä 45-60 min iltaunille mentäessä. Yllättävää kyllä, ei ole tullut yhtäkään itkua vielä tutuista, vaikka tutu onkin ollut niiin kamalan rakas aina. Mä pelkäsin ihan 1000 kertaa pahempaa reaktiota tähän ja poika on yllättänyt suhtautumisellaan täysin. Tosin, Dee lopetti rintasyömisen kuin seinään 7-kuisena eikä enää ikinä edes halunnut rinnalle. Myös tuttipullo jäi vaan kertaheitolla kun reissussa ei löydetty maitoa, josta olis tää kauramaitoon tottunut tyyppi tykännyt ja kummasti sitten jäi koko maito ja tuttipullo pois kokonaan kertaheitolla. Ei oo perään kysynyt kuin kipeenä kerran. Eli sinänsä ois voinut odottaakin, että tää menee helposti. Mutta, katsotaan nyt vielä. Olen ajatellut, että nyt saa 2-3 viikkoa mennä näin ja sitten aloitetaan lempeä unikoulu. Dantehan on siis jokou puolitoista vuotta nukahtanut itsekseen omaan huoneeseen, mutta nyt kun oli kipeä ja sänky vaihtui, niin tuntuu, että ei oikein malta mennä itsekseen nukkumaan vaan jonkun pitää istua hänen kanssaan samassa huoneessa. Sitten kun saadaan tuo tutti unohtumaan täysin, aloitetaan pikkuhiljaa sitä itsekseen nukahtamista unilelun kanssa taas muistuttelemaan.

Nämä nyrhityt tutit laitan Danten muistolaatikkoon ja voin sitten isona kertoa tämän tarinan hänelle. Siellä on muistolaatikossa myös hänen ihan ensimmäinen tutti. Pikkuriikkinen pandatutti, joka meni ekat 2 kk. Kävin juuri läpi Danten muistolaatikkoa ja se tuli vastaan. Hirveä nostalgiatulvahdus jo nyt 😀 No, mahdollisten sisarusten kohdalla eletään varmaan nää samat tuttijutut uudelleen sitten joskus, nimittäin mä kyllä aion toimia samoin jatkossakin. Mä tiedän, että moni on tosi tuttivastainen, mutta toivon, että tämän postauksen kommenttiboksista ei nyt tuu mitään valistusvirttä. Mä oon kyllä tutustunut asioihin, oon tutkinut riskejä ja potentiaalisia seurauksia ja punninnut ne. Hassua kyllä, mun kaks eri hammaslääkäriä on molemmat naureskellen kertoneet, että heidän lapsensa söivät tuttia yli 2-vuotiaaksi asti. Ja varsinkin kun nyt on näitä hammasystävällisiä tutteja, niin painajaismaisilla uhkakuvilla uhkailu on ihan turhaa. Ja hyvin on meidän pikku tuttikaverin puhekin kehittynyt. Ei ole yhtään jäljessä omanikäisiään, eikä varsinkaan kun ottaa huomioon, että kyseessä on kaksikielinen lapsi. Aina jos on tutti suussa halunnut jotakin sanoa, niin on ottanut tutin pois, sanonut sanottavansa ja laittanut tutin takaisin 😀

Sellasta. Mielenkiinnolla odotan, mitä lähipäivät tuo tullessaan. Toivottavasti menee hyvin, on nimittäin mun vuoro olla kipeenä.

Miten teillä meni tutin kanssa? Tykkäskö lapsi ja ottiko tutin hyvin? Miten meni vieroitus?