Hellurei! Jumiuduin tähän sohvalle siivoamisen sijaan pitkän ja tapahtumarikkaan päivän jälkeen, ja sattui olemaan läppäri sopivasti käsillä joten jeejee, pääsin kerrankin blogiin asti. Oikeesti ihan kaikkensa antanu olo, ku joku kuivaksi puristettu pesusieni 😀 Ollaan vietetty perhe-viikonloppua koko perheenä ja ollaan menty aika lailla lasten ehdoilla, joten tää päivä ollaan oltu menossa heti heräämisestä (okei okei, nukuin 9 asti, myönnän!!) ja käyty niin pulkkamäessä kuin Hoplopissa ja en tajua miten toi isompi on edelleen ihan täysin energisen oloinen, vaikka ollaan temmottu tänään vaikka ja kuinka paljon kaikkea aktiivista tekemistä. (Aloitin postauksen 19 ja ykskaks kello on jo vaikka kuinka, ja oon taistellut tähän kuvien lataamista iät ajat, onneks Lily-kollegat oli ratkassu tähän kiertopolun :D) 

Mä eilen vähän avauduin Instagramissa tästä menneestä viikosta, ja siitä, kuinka jotenkin raskas, tai oikeemmin, alavireinen se on ollut. Lähipiirin tapahtumat ovat pyörineet mielessä ja oman perheenkin arkea on painanu oma stressaaminen ja vähän ehkä turhatkin pelot. Oon aina vähän sellainen ”pahimpaan” varautuja ja saatan herkästi alkaa vellomaan jossain, minkä todennäköisyydet on häviävän pienet, ja sit se on vähän mustana pilvenä pään yllä, ennen kuin saan sen karistettua pois. Just eilen juteltiin miehen kanssa, että on sellaisia ”ignorance is bliss” -ihmisiä ja on ”knowledge is power”-ihmisiä ja kun sen sanoin ääneen, niin se kuulosti munkin korvaan tavallaan vastakkaisuuksilta. Mies totes ääneen ikuisen sarjakuvaläppänsä ”With great power comes great responsibility” ja jäin pohtimaan sitä. Niiin, ehkä sitä se onkin. Uteliaisuus ja tiedonjano pakottaa tutkimaan kaiken ja löytämään vastauksia, ja saa ajattelemaan, että tiedolla pystyy hallitsemaan jotakin tai estämään jotakin, ja sitten sen tiedon mukana tuleva vastuu on raskas. Mä esimerkiksi teen tätä lasten terveyteen liittyen. Jonkin pienen asian perusteella saatan tutkia tosi paljon kaikkea, ja 99% vastaus on jotain tosi simppeliä ja vaaratonta, mut sit siellä pienessä todennäköisyydessä lymyää jotakin pelottavaa ja ajattelen, että jos mä tiedän kaiken siitä, niin sitten mä osaan myös jotenkin ”estää” pahinta, jos ajoissa hiffaan jotain. Ja se on jotenkin raskasta, se kuvitelma omasta vallasta. Ignorance is bliss ei sinänsä ole asian vastakohta, vaan nämähän ovat oikeastaan käsi kädessä kulkevia.

Mun mielestä oli joskus aikanaan jännä, että Ignorance is bliss, on suomeksi käännetty muotoon ”tieto lisää tuskaa”. Huono suomennos mielestäni, mutta itse asiassa hyvin todellinen ja paikkansapitävä. Vaikka mä aina koen, että tieto lisää tietoa, ja tieto lisää toimintakykyä ja keinoja, niin se ei poissulje sitä, että tieto myös lisää tuskaa. Pää pensaassa ei välttämättä oo niin paha olla. Ignoranssi sanana on ehkä jotenkin pahanmakuinen, ikään kuin sellainen, ettei edes halua tietää, välinpitämättömyys tulee heti mieleen. Mutta itse asiassa sanatarkka käännös Igonrance is bliss -sanonnasta olisi varmaankin suomeksi ”tietämättömyys on autuutta”. Menipä nyt retoriseksi, mutta asia pohditutti jotenkin eilen. Että en oo oikeen koskaan osannut ajatella, miten autuasta olisikaan olla tietämätön monessa asiassa. Usein elämässä on sellaisia hetkiä, jolloin se voisi olla jotenkin kohtuullisempaa, helpompaa. Tai jos täysin spekuloiden miettisi, haluaisiko jotain asioita tietää.

Haluaisinko tietää kauanko elän? Haluaisinko tietää kauanko läheiseni elävät? Jokin osa minusta ajattelee, että joo, tietenkin, että sitten voisin varautua siihen, jos jokin näistä olisikin järkytys. Mutta toisaalta, en missään nimessä haluaisi tietää, koska se ajatus maalaisi täysin suhtautumistani ihmisiin ja tapahtumiin. Olenkin vuosien aikana enemmän ja enemmän sitä mieltä, että tietämättömyys on tosiaan ihanan helppoa, ja tieto todellakin lisää negatiivisia tunteita. Mutta ilman tietoa mikään ei voi muuttua paremmaksi, joka nyt on hyvin. Jos negatiivisia asioita ei tuotaisi esiin, ei niitä osaisi edes ajatella ulkopuoliset ja niihin avun saaminen tai yhteiskunnallinen muutos olisi mahdotonta. Mutta ne oman elämän asiat? Vaikka, että suhtautuisi lasten jokaiseen pieneen terveysmurheeseen jotenkin muuten kuin kääntämällä Terveyskirjaston ja kaikki muut lähteet ympäri. Että toteaisi vaikka vaan, että OK, lapsellani on raudanpuute, eikä miettisi MIKSI se on tai miten se vaikuttaa. Välillä olisi helpompi vaan olla sukeltamatta kaikkiin mahdollisiin asioihin hirveällä tiedonjanolla, kuvitellen, että tieto lisää jotain.. Valtaa? Kontrollia?

Se on omalla tavallaan lasten kanssa tosi hankalaa, kun se oma avuttomuus on jotakin sietämätöntä. Mä elin aivan täysin tyytyväisenä reilu 30 vuotta koskaan kyseenalaistamatta omaa raudanpuutettani hirveesti sen enempää. Jossain vaiheessa yritin tutkia sitä (senkin takia, että mietin sen vaikutuksia lapsiini mahdollisesti), mutta kun vastaus oli ”noo, ei tälle nyt tunnu löytyvän selitystä”, ja jätin koko homman siihen. Sitten taas lasten kanssa on joku sellainen ajatus, että mä en todellakaan halua ikinä olla tilanteessa, jossa ymmärrän, että jos olisin ”tiennyt aiemmin, niin olisin voinut tehdä jotain”. Ja sit huomaan stressanneeni ties mitä kaikkea, vaikka siihen ei ole syytä. En tiedä saako pienten lasten vanhemmat tästä ajatuksesta kiinni? Mulle ehdottomasti ollut vanhemmuudessa jotenkin kaikista rankinta, kun tuntuu, että se pieni osa minua, joka oli edes ajoittain tietämättömän onnellinen ennen, ei osaa enää olla sitä laisinkaan. Eikä se ole sellainen asia, jonka voi muuttaa sormia napsauttamalla, ja olla silleen ”enpä mieti asiaa”, vaan se tiedon tarve tulee jostain tosi syvältä sisällä. Ai että, huominen terapiakin on peruttu terapeutin altistumisriskin takia, joten en pääse sinne purkamaan tätä mun kontrollintarvetta 😀 Saatte te siis osanne tästä.

Mut joo, mä luulen, että tää on tullu tavallista enemmän esille viime aikoina, kun tää koronatilanne on tehnyt jotenki tosi kontroloimattoman fiiliksen elämään. Ei voi suunnitella vaikka kuukauden päähän mitään, kun tilanne voi levitä ihan miten vaan siihen mennessä ja joutuu silti suunnittelemaan uudelleen. Ja sitähän arjessa nyt muutenkin on. Me oltiin esimerkiksi suunniteltu, että Ade aloittais nyt n. 15 tuntia viikossa päikyn, mutta pyörrettiin tääkin päätös nyt kokonaan. Sekin varmaan jotenkin vaikutti omiin ajatuksiin tällä viikolla, kun oli jo suunnitellut yhtä ja sitten pitikin tehdä kokonaan uusi suunnitelma. Onneksi päteviä lastenhoitajia on tällä hetkellä tarjolla reippaastikin ja meillä on jo niin positiivinen kokemus yksityisestä lastenhoitajasta tämänikäisellä, että se ei sinänsä ole negatiivinen asia.

Mut on tää korona-arki välillä ihan perseestä. En mä ainakaan jotenkin itse saa sellaista mielenrauhaa päikkyyn tutustumisesta, kun hoitajilla on maskit päässä lähes silmiin asti eikä itekään tiedä miltä ne hoitajat näyttää 😀 Ja joo, siis I feel them, tänään pari tuntia Hoplopissa maski päässä ja olin ihan done siihen maskiin taas, niin voin vaan kuvitella kuinka syvältä on pitää sitä töissä paljon. Mut ei ees ne maskit, vaan nää tämänhetkiset käytännöt, joihin on toki täysin syyttömiä päiväkodit. Kun D aloitti päiväkodin, niin siellä sai olla ryhmätilassa kolmena päivänä niin paljon kuin halusi ja lapsi pääsi tutustumaan toimintaan sieltä äidin sylistä ensin ja sitten pikkuhiljaa itse sieltä lähtien, ja nyt on tilanne se, ettei vanhempi saa edes mennä ryhmätilaan, jos siellä on muita lapsia. Päiväkoti teki kyllä ihan kaikkensa, iso hatunnosto siitä sinne, että pääsi tutustumaan siihen ryhmätilaan kahden hoitajan kanssa ja ulkona sai tutustua, mut niin, ni 1v3kk-ikäisen lapsen kohdalla ”tutustuminen” tuolla -12 asteessa on nyt vähän ehkä erilaista, kun 90% energiasta menee pystyssä pysymiseen. Jotenkin itselle oli liian raskas ajatus jättää lapsi sinne harminsa keskelle ilman sitä kokemusta itselläni, että on päässyt oikeasti tutustumaan siihen ryhmään ja hoitajiin turvallisen aikuisen kanssa. Oishan hän pärjännyt ja varmasti olisi mennyt ihan hyvinkin, mutta kun pakko ei ollut, niin meidän tutustuminen jäi lyhyeksi ja pieni jää vielä kotiin, ainakin puoleksi vuodeksi.

Asiaan toki vaikutti moni tekijä, esim. se, että tällä hetkellä säässä kuin säässä ulkoilut ja stressi eivät ole järin hyviä valintoja, kun tässä raudanpuutesaagassa on omat erityispiirteensä, mutta kyllä tää korona-ajan tutustuminen oli niin erilaista, että ei itse jotenkin pystynyt siihen. Oli tarpeeksi rankkaa itkeä 2,5 -vuotiaan lapsen jättämistä itkemään tilanteessa, jossa tiesi sen olevan hänelle hyvä paikka siinä hetkessä ja elämäntilanteessa, ja jossa hän oli ehtinyt jo luomaan suhdetta varhaiskasvattajiin. Mä jotenkin oon ajatellut, että meillä tää kuopus on niin aktiivinen ja ihmisrakas, että hänelle päiväkoti olisi oikeesti ihana paikka olla. Kun hänhän on tottunut olemaan toisen lapsen kanssa ja ikävöi selkeästi päivän aikana ja säntää aina päikyssä sinne missä muut lapset on, kun haetaan isoveli sieltä ja muutenkin nyt kun ei ole kerhotoimintaa ja harrastuksia, niin ajattelin päikyn paikkaavan sitä. Varsinkin kun isomman kohdalla en oo muuta ku 100% tyytyväinen meidän päikkyyn ja hoitajiin siellä. Perjantaina kun hain lapsen vähän aiemmin, kun ajattelin, että kiva aloittaa viikonloppu aiemmin, niin siellä oli vastassa pettynyt ihminen sanoilla ”Miksi sä tulit jo, mä halusin olla vika?!” Silleen OK. Lähes 4-vuotiaalla esikoisella on päikyssä omat kaverit, omat leikit ja paljon tekemistä, ja se jotenkin ehkä ”vääristi” mun ajatusta omalla tavallaan. Mut mä tiedän, että mä en olis löytänyt mitään mielenrauhaa tässä tilanteessa, kun olisin jättänyt tuon toisen huutamaan sinne kurkku suorana.

Ja siis onhan se päikkyarkikin pienten ryhmässä erilaista kuin isojen. Isot pukee pitkälti itse, ja ovat tosi omatoimisia, eivätkä tarvii nonstop silmät selässä vahtimista, ettei oo niskat nurin sekunnissa. 1-vuotiaat on ihan eri tarina. Apua tarvitaan syömiseen, vessassa käymiseen, pukemiseen ja ihan kaikkeen. Ja näillä keleillä se ulos lähteminenkin on kunnon produktio, kun pitää pukea neljä lasta ja sitä ennen käyttää potalla, niin johan siinä kello naputtaa vauhdilla eteenpäin. Siis mun täytyy välillä pukea 1-vuotias ja komentaa 3-vuotiaalle oikeat vaatteet ja menee helposti kaikkine seikkailuine vartti 😀 En vaan jotenkin ajatellut yhtään tätä asiaa, mutta siinä missä 3-vuotiailla ja vanhemmilla siihen päikkyarkeen mahtuu oikeesti tosi paljon kehittävää toimintaa ja tekemistä tai leikkimistä, niin pienten arki päikyssä on hoitamispainotteisempaa. Eikä se oikeen osunu tähän mun kummalliseen ajatukseen siitä, että päikky paikkaisi jotenkin kerhojen ja ikäistensä kanssa puuhailun puutetta tässä tilanteessa. Enkä halua nyt missään nimessä loukata ketään, en missään nimessä tuomitse 1-vuotiaiden päikkyä laisinkaan, mutta meille se nyt ei ollut kaikkien eri tekijöiden summan takia mikään paras ratkaisu. Varsinkin kun on mahdollisuus järjestellä töitä ja palkata kotiin apukäsiä, että voi tehdä töitä. Mun mielestä jokainen valitsee oman perheensä kannalta parhaan ratkaisun lapsen varhaiskasvatuksen suhteen, ja tämä nyt on meidän. Lapsi saa kuitenkin seuraa ja ikäistänsä seuraa, ja pääsee tekemään kehittäviä juttuja paljon. On muutenkin reipas, puhelias ja vauhdikas muksu, niin en ole lainkaan ”huolissani” siitäkään. Mun mielestä päikky on parhaimmillaan juuri 3-vuotiaasta ylöspäin, mutta ei se huono paikka ole pienillekään mun mielestä.

Jotenkin tää jatkuva muutosten maailma ja kokoaikainen arvaamattomuus aina ajoittain nostaa päätä mun mielessä sellaisena kontrollipulana ja huomaan sen välillä painavan. Ehkä joku tietää, mitä tarkoitan? Tää mennyt viikko oli jotenkin poikkeuksellisen vahvasti tätä, mutta toisaalta, pitää muistaa silti pääasiat. Mulla on kaksi ihanaa tervettä iloista reipasta lasta, ja asioiden pelkääminen ennen niiden mahdollista ajankohtaistumista on oikeesti vaan oman pään sisäinen asia, josta on päästävä irti. Mulla on mahdollisuus jakaa arki niin, että lapseni saavat parhaat puolet varhaiskasvatuksesta ja kodista, seurasta ja jakamattomasta huomiosta, kodista ja virikkeistä, joten turha sitäkään on tässä napista omassa päässäni. Onneksi lasten harrastuksetkin kai pikkuhiljaa palaavat takaisin, koska mä luulen, että mun jotain ahdistusta on lisännyt esikoisen kysymykset. ”Milloin saa taas mennä judoon?” ”Milloin mennään Jennin luokse?” ”Voidaanko me pian mennä sinne etelään? Saanko mä sitten istua lentokoneessa ikkunapaikalla?” ”Milloin mennään uimaan?” ”Milloin nähdään kummimummi/vaari/ulkomailla asuva läheinen X?” Voisin tatuoida otsaani vastauksen ”En tiedä”. Se toki kirvoittaisi lisäkymyksen… ”Miksi?”

Ja sitten suosikkini. ”Milloin se pöpö oikeen menee pois?!” EN TIEDÄ.

Ai saakeli, kyllä mä haluaisin tietää. Ignorance is not bliss. Ja ehkä tää mun menneen viikon joku ”alakulo” on johtunut pitkälti tästä brittimuunnos-uutisoinnistakin, kun jotenkin mä en osaa luottaa edes tähän rokoteasiaan sellaisena ”ratkaisuna” tähän pandemiaan. ”Entä jos?” nostaa päätään. Entä jos tää muuntuu niin, että tilanne vaan jatkuu ja jatkuu? Vuoden? Kaks? Kolme? Entä jos tulee joku uus ja sit pitää taas venaa vuosi? Tai useempi? Ehkä sittenkin olis hyvä olla miettimättä ja vaan olla silleen ”jep, syksyllä kaikki on hyvin taas”. Ehkä tieto lisää tuskaa. Emmätiedä.

Voi saatana. En tiedä.

Sehän mua tässä rasauttelee arjessa, kun kukaan ei oikeen tunnu tietävän yhtään mitään.

Mites te? Tietämättömyys on autuutta vai Tiedossa on valta? Kumpaa jengiä ootte? Ja toki mitä tykkäätte tästä asusta? 

Kuvituksena asukuvia menneiltä viikoilta. Näistä vilautin yhtä kuvaa eilen IG ja tykkäsitte hirveesti asusta, niin mä nyt päätin julkaista nää. Kun vaikka tykkäsin asusta livenä, niin jotenkin se ei musta toiminut kuvissa ja meinasi jäädä julkaisematta 🙂

ZARA takki / ZARA saappaat  / MULBERRY laukku  / RIVER ISLAND tekonahkahousut  / UNIQLO neule  / ZARA paita  / MULBERRY huivi  / LACK OF COLOR hattu