Joku muu vois viettää sairaslomansa jotenkin fiksummin, mut mä näköjään haluan tuoda kylkiäiseks vielä valtavan ahdistusken siihen. Pakko jakaa hieman tänpäiväisiä mietteitä, sillä mä oon ihan varma, että mun lukijoiden joukossa on samanlaisia tyyppejä kuin minä, jotka aina välillä löytävät itsensä tekemästä jotain, mitä ei todellakaan pitäisi. Enkä nyt siis tarkoita pankkiryöstöä tai mitään laitonta, vaan ainoastaan omaa mielenterveyttä heikentävää toimintaa.

Mä yritän vältellä mahdollisimman paljon uutisten lukemista. Avaan yleensä jonkun iltapäivälehden etusivun kerran päivässä, selailen sen läpi ja oon semikartalla siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Harvemmin mitään hyvää ja siks tykkään enemmän niistä Facebookin pandavideoista, joista tulee hyvä mieli. Mut seuraan myös aika aktiivisesti Facebookissa ja Linkedinissa kavereiden sinne linkkaamia juttuja ja artikkeleita. Ja sit käy silleen, että luen jonkun linkkaaman jutun pitkään poliisina toimineesta miehestä, joka muistelee karuja tarinoita vuosien varrelta ja sitten päädyn naputtamaan googlen hakukentään Vilja Eerikan nimen ja sukellan uudelleen todella mustaan aukkoon. Luen Wikipedia-artikkelin, luen jokaisen lehtikirjoituksen, luen pari keskustelua. Ja voin aivan äärimmäisen huonosti. Ahdistaa, surettaa, turhauttaa. Tuntuu pahalta, mutten pysty lopettamaan. Haluan ymmärtää, mikä saa ihmisen tekemään toiselle niin. Haluan ymmärtää, miten on mahdollista, että lasten suojelu epäonnistuu niin pahasti tällaisessa tilanteessa. Haluan ymmärtää ja jotenkin laittaa sille kaikelle jonkun selityksen, mitä ei tietenkään ole, sillä pahuutta ei vaan voi selittää.

Ja tunnin googlen laulattamisen jälkeen nään vaan koko ajan silmieni edessä kauniin pienen lapsen hymyilemässä kameralle. Ja mietin kuka hän olisi voinut olla, mitä hän olisi voinut tehdä, millainen maailma olisi voinut hänelle olla.

Ja sit oon ihan raiteiltani ties kuinka monta tuntia enkä saa ajateltua mitään muuta. Ja tämä on vain yksi esimerkki. Saatan menettää päivästä välillä kaksi tuntia siihen, että luen tämäntyyppisiä juttuja, jotka hirvittää ja ahdistaa mua. Ja kun yritän itse miettiä, miksi mä näitä luen, niin en tiedä. Joku käsittämätön tarve tietää ja ymmärtää, joka voittaa henkisen itsesuojelun. Vien tän jopa niin pitkälle, että googlaan millaisen koulutuksen lastensuojelutyö vaatii. Jos omalta osaltaan voisi joskus vaikuttaa johonkin positiivisesti. Ihan vaan todetakseni, että ei musta vaan olisi siihen. En pystyisi ikinä käsittelemään tuollaisia asioita, vaan menisin ihan pirstaleiksi.

En todellakaan voi sanoa rakastaneeni kaikkia lapsia ennen äidiksi tuloa. Monet lapset oli mun mielestä vähän ärsyttäviä, kovaäänisiä ja vielä mitä. En voi sanoa vieläkään, että olisin muiden lapsille lässyttäjä, sellainen ”kaikki lapset on ihania”-tyyppi. Mut nykyään oon hyvin vahvasti se tyyppi, jonka mielestä jokainen lapsi on ehdottoman arvokas.

Oon ensimmäisenä tassu pystyssä, kun kysytään onko oma lapsi välillä turhauttava ja raivostuttavakin. No onhan se. Mut oon myös ensimmäisenä tassu pystyssä, kun kysytään kenen lapsi on 99% ajasta maailman ihanin ja täydellisin. Äitiys on muuttanut mun käsityksen ihmisistä, elämästä ja tietenkin lapsista. Heille, joilla ei ole omia lapsia, ei ole mahdollista selittää sitä. Sitä suurta tunteiden heilahtelua, jota mahtuu jokaiseen päivään. Että joku hetki se oma nassikka ajaa täysin hulluksi uhmaikäisellä kitinällä jostain ihan turhasta ja tekisi mieli vaan repiä hiuksia omasta päästä. En revi. En myöskään huuda, en karju. Hengitän syvään, ilmoitan miehelleni, että mä tarviin hetken ja meen sihisee hetkeks muualle. Ja sitten, ihan oikeasti, kaksi minuuttia myöhemmin se sama nassikka kiipeää kainaloon sohvalle (jolla istun murjottamassa) ja laittaa pään rinnalle ja sanoo ”mamma, hali”. Ja mä ihan oikeasti tunnen, kuinka kaikki mun sisuskalut liikahtaa sisälläni, muhun tulvahtaa valtava hyvä olo ja rakkaus ja haluan vaan rutistaa sitä nassikkaa tästä iäisyyteen. Aivan varmasti jokainen lapseensa kiintynyt vanhempi tietää, mitä tarkoitan. Se ei ole pelkästään henkinen reaktio, se on fyysinen reaktio, kun koko kroppa reagoi ilolla ja rakkaudella.

Vihasin lapsettomana sitä, kun aina sanottiin, että ”et sä voi ymmärtää, kun sulla ei oo omia lapsia”, mut ymmärrän sen nyt. Ja sittemmin oon saanut mun seuraajiltakin palautetta siitä, että oon muuttanut mielipiteitäni asioista, vaan koska mulla on nyt lapsi ja ne koskee nyt mua ne asiat, jotka ennen ärsytti. Usein siinä palautteessa on sellainen maku, että asioissa ei saisi muodostaa mielipidettä tai muuttaa sitä, subjektiiviseen kokemukseen perustuen. Se on musta vähän erikoista. Koska tietenkin äitiys muuttaa. Olisi pelottavaa, jos se ei muuttaisi. Äitiys on varmaan koko elämän pysäyttävin ja opettavaisin kokemus. Toiset meistä osaavat ehkä muita paremmin asettua muiden kenkiin ja ovat empaattisempia ja tunneälykkäämpiä. Toiset meistä taas eivät ikinä edes halua asettua toisten kenkiin, koska tietävät, että sitä asettumisen oletusta maalaa aina oma kokemus ja elämänkatsomus, jolloin koskaan ei oikeasti voi asettua kunnolla toisen saappaisiin. Minä en osaa ajatella edes miltä minusta tuntuisi, jos asiat X tai Y tapahtuisi, miten edes voisin tietää, miltä se tuntuu jostakin toisesta? Koko elämä on subjektiivista kokemusta, jossa jokainen tuntee ja kokee asiat eri tavoin.

Nyt kun olen äiti, näen jokaisen lapsen jonkun toisen Dantena. Ajoittain erittäin raivostuttavana, mutta pääsääntöisesti aivan ihastuttavana, vekkulina, fiksuna, hauskana, kekseliäänä, hassuna, ainutlaatuisena. Rakkaana. Ja jos näen tai kuulen tilanteista, joissa joku lähipiiristä kohtelee lasta huonosti, näen hänet aina lapsena, joka hän olisi voinut olla. Lapsena, jolla olisi ollut rakastava perhe. Lapsena, joka olisi ollut iloinen ja energinen ja onnellinen. Jokainen kamala tarina lapsen kohtalosta on nykyään jotenkin hirveän kova kolaus, sellainen, jossa näkee silmiensä edessä koko sen menetetyn elämän, persoonan ja rakkauden. Sen ilon, mitä siitä lapsesta olisi voinut olla hänen läheisilleen.

Jo ennen lapsen saamista mua suretti lasten karut kohtalot ja lasten kohtaama väkivalta ja pahuudet. En ollut ennenkään tunteeton ja aina lasten kohtalot ovat minua liikuttaneet. Mutta oman lapsen myötä nää kaikki tunteet voimistu ihan tuhatkertaiseksi. Jokainen uutinen, jokainen tarina, ne koskettaa nykyään aivan eri tavalla.

Mä en osannut arvioida lapsia oikein ennen kuin sain omani. Lasten metelöidessä, poukkoillessa, sotkiessa, raivoitkiessä  ja käyttäytyessä ”muuten epäsopivasti”en nähnyt heistä muuta kuin sen puolen. Nyt äitinä tiedän kuinka valtava määrä onnea ja iloa lapsessa on. Kuinka pienet asiat on valtavan isoja asioita.Mulla loppuu illalla sormet ja varpaat kesken kun alan laskemaan minä kaikkina hetkinä päivän aikana Dante teki jotain suloista ja ihanaa. Isojen elämyksien ja kokemusten perässä pitkin maailmaan poukkoilleena mä en tiennyt, että maailman paras ja voimakkain tunne voi olla olla se, että tulee kotiin ja lapsi juoksee hymyssä suin halaamaan. Kun hänen tuoksunsa tulvahtaa nenään ja kun hänen pienet kätensä rutistavat. Mä olin onnellinen ja onnekas ihminen jo ennen äitiyttäni, mutta lapsi vei kaikki positiiviset tunteeni uusiin ulottuvuuksiin. Se laittoi perspektiiviin kaikki vieraidenkin lasten kiukut ja itkut ja muut. Ei enää ikinä tule ajateltua, että ”miten noi vanhemmat kestää tota?”. Ei ikinä. Koska tietää vastauksen. Vanhempien mielestä siinä ei varmaan ole edes mitään kestämistä. Se on vain yksi pieni hetki niiden satojen ihanien keskellä.

Oon lapsen saamisen myötä törmännyt ihan eri tavalla siihen kuinka moni suhtautuu nuivasti lapsiin ja jopa vihaa lapsia. Ja sen lisäksi olen alkanut kiinnittämään ihan eri tavalla huomiota kaikkeen lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan, niin yhteiskunnassamme kuin maailmassakin. Lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa ei voi selittää millään, se on niin pahaa ja sairasta, ettei sille ole mitään hyväksyttäviä selityksiä. Se aiheuttaa minussa vihan lisäksi kuitenkin nykyään myös sääliä, sillä se kielii mulle siitä, että ihminen itse ei ole koskaan kokenut lapsen rakkautta tai osannut itse rakastaa lasta, kiintyä lapseen. Mikään maailmassa ei ole sen parempaa ja jos sen kokee, on mun mielestä mahdotonta vihata yhtäkään lasta tai vaikka niitä ”huonostikäyttäytyviä lapsia”.

Muistatteko Twilight-sarjan? Joo, lapsellinen ja ah-niin-ällöromanttinen ja mitä vielä. Mut mä tykkäsin siitä kirjasarjasta ihan hurjasti aikanaan ja mulle on ikuisesti jäänyt mieleen se ihmissusien leimaantuminen. Jotenkin vuosienkin jälkeen se tuli mieleen pohtiessani tätä lasten aiheuttamaa tunnetta ja sen voimakkuutta.

”It’s not like love at first sight, really. It’s more like… gravity moves… suddenly. It’s not the earth holding you here anymore, she does… You become whatever she needs you to be.”
– Jacob Black

”When imprinting happens, the experience is described as being gravitationally pulled toward that person while a glowing heat fills him, and everyone and everything else in his life becomes secondary, and only the imprintee is left to matter, leaving the shape-shifter with a deep need to do anything to please and protect his soulmate.”

Twilightissa lauman jäsenen leimaantuessa kehen tahansa, kukaan muu lauman jäsen ei voisi satuttaa leimaantumisen kohdetta, sillä saman lauman ihmissudet jakavat ajatukset ja tunteet, eivätkä voisi ikinä aiheuttaa toiselle ihmissudelle sellaista kipua ja tuskaa. Tietääkseni Meyer ei ole koskaan kertonut ajatuksia leimaantumisen takana sen enempää, mutta näin äitinä mä näen sen hyvin samanlaisena kuin äidinrakkauden lasta kohtaan. En voisi ikinä kuvitellakaan satuttavani toista lasta enkä voi ymmärtää miten joku voi tehdä niin. Täysin tuntemattomien ihmisten kipu, suru ja menetys tuntuu käsinkosketeltavan pahalle nykyään. Kyllä varmasti minäkin ajattelen ajoittain, että apua, mitä jos omalle lapselleni kävisi niin ja näin. Se ei kuitenkaan oo mun mielestä itsekästä. Se on avartavaa, sillä se auttaa laittamaan asian perspektiiviin. Se auttaa ymmärtämään ja samaistumaan. En ajattele pelkästään sitä, että voi kun omalle lapselle ei ikinä kävisi mitään pahaa vaan ajattelen, että voi kun yhdellekään lapselle ei ikinä kävisi mitään pahaa. Sen takia meitä, yhteiskuntana, varmaan järkyttää ihan hirveän pahasti tuollaiset äärimmäisen kamalat lapsiin kohdistuvat tapahtumat. Meillä on tietynlainen ”laumakäsitys” ja huoli lapsista. Iso osa väestöstä on kokenut tämän omanlaisensa leimaantumisen tai vähintäänkin on todistanut sitä läheltä ja ymmärtänyt. Harmi vaan, että tässä asiassa ne fiktiiviset sudet ovat parempia kuin me ihmiset, sillä lapset joutuvat edelleen kokemaan aivan liikaa väkivaltaa, samalla kun sosiaalipuolen resurssit paukkuu yli ja asiat lipsuvat sormien välistä. Lapset lipsuvat välittävien ja valvovien silmien näköpiiristä.

Mun ei pitäis mennä lukee kaikkii noita juttuja, jotka järkyttää mut loppupäiväks. Mut ehkä se on ihan hyvä käydä välillä laajentamassa maailmankuvaa ja muistuttamassa kuinka kamalia juttuja tapahtuu. Mä niin haluaisin uskoa, että maailmassa ei joku päivä olisi tarve yhdenkään lapsen kadota fantasiamaailmaansa selviytyäkseen julmasta todellisuudesta. Muovitiaran ei pitäisi olla pakokeino vaan jokaisen lapsen tulisi saada kasvaa niin, että he tuntisivat kantavansa päässään näkymätöntä kruunua.

En aio hokea lapselleni ”always wear your invisible crown”-mantraa, mutta yritän kaikkeni kasvattaa hänet siihen voimaan ja uskoon, että hänellä sellainen on. Että hän on tärkeä, hän on ainutlaatuinen, hän on kaunis, hyvä ja arvokas. Kuten jokainen muukin lapsi.

Kuvituksena täysin asiaan liittymättömiä viimeaikaisia kuvia maailman ihanimman lapsen kanssa ♥ Vähän piristykseks tähän masentavaan ja ahdistavaan aiheeseen.