Tilasin uuden kesämekon vähän aikaa sitten. Se tuli, istui päälle tosi ihanasti. Kaunis, hempeä, istuu rennosti päälle. Mutta… ”Onks tää liian lyhyt?” kysyin mieheltäni kun kokeilin mekkoa. ”Eikö sulla oo muitaki ton mittaisia mekkoja?”kysyi mies hieman hämmentyneenä. Joo, onhan mulla. Mutta… ”Onko tää liian lyhyt… äidille?” En voi uskoa, että mä kysyin tätä tai edes ajattelin itse tätä. Siis hetkinen. Mä olen 31-vuotias nainen, jolla on joo, kaks lasta. Mutta miten sen pitäisi vaikuttaa mun pukeutumiseen? En tiedä onko tää jotain koronakotoilun seurausta kun on hillunut trikoissa pari kuukautta, eikä enää osaa pukeutua. Vai onko se osa isompaa kokonaisuutta, jossa äidit eivät yleensä pue minimekkoa ja korkeakorkoisia korkoja. Äitejä kohtaan on paljon oletuksia siitä, miltä äidin ”kuuluisi” näyttää ja miten hänen ”kuuluisi” pukeutua ja lisäksi käytäntökin sanelee paljon. Korkeat korot ja lyhyet helmat eivät ehkä ole se kaikista helpoin asu juosta lasten perässä. Muistan kun odotin Dantea ja moni kysyi milloin aion leikata tukan. Ahmm miksi leikkaisin? Oon kuullut vuosien aikana hassuja kysymyksiä siitä, miten vauvaa voi hoitaa pitkin kynsin ja kysytty jopa eikö vauva revi ripsipidennyksiä. Olen jopa saanut kummallisia syytöksiä siitä, miten meikkaaminen on pois ajanvietosta vauvani kanssa. Vaikka perusmeikkini vie noin kymmenen minuuttia enkä oo koskaan ajatellut, että vauva voisi repiä äidiltään ripsipidennyksiä silmistä 😀 Jopa mun hyvin sirosta kihlasormuksesta olen kuullut, että se varmaan raapii vauvaa käytössä. Öö ei?

Vaikka pidän näitä kaikkia kommentteja ihan hölmöinä, jollain tapaa monet tällaiset äitejä kohtaan ulotetut ajatukset ja yhteiskunnan oletukset ovat selkeästi vaikuttaneet omaankin ajatteluun jollakin tasolla. Nimittäin tämä helmanpituus ei olisi ollut mun mielestä erityisen lyhyt koskaan aiemmin. Puen alle ohuet pyöräilyshortsit, etten vilauta, ja se on ihan yks ja sama liikunko yksikseni vai lasteni kanssa. Oon kävellyt vuosia korkkareilla ja pystyn kävelemään niillä pitkiä etäisyyksiä väsymättä. Miksi en sitten aina välillä pukisi lyhyttä mekkoa ja korkeita korkoja? En tiedä, ehkä sen takia, ettei se tunnu sopivan mun tänhetkiseen homssuiseen äitikuvaan itsestäni.

Mä olen jo niiiin tottunut näyttämään väsyneelle, meikkaamattomalle, tukka harjaamatta ja takussa liikkuvalle naiselle, etten oikein enää muista miten pukeutua. Tai varsinkaan poseerata asukuville pönöttämättä vaan paikallaan typerännäköisenä. Viime kuukaudet ovat olleet niin hektisiä näiden kahden kanssa, että oon turvautunut trikoihin ja teeppariin aivan liian usein. Tekee mieli pukea välillä jotain kivaa, mut sit tulee lähtökiire, kun on jotain yllättävää. Vedän päälle jotkut semijärkevät trikoot ja painelen matkaan. Lapsilla on söpöt vaatteet, äiti näyttää vähän kodittomalle.

Oon tehnyt tietoisen valinnan viime viikkoina panostaa vähän tähän pukeutumiseen taas pitkästä aikaa. Mä olen edelleen mä, rakastan kauniita mekkoja, laukkuja, korkkareita ja meikkejä. Joo, mun kellotaulusta löyty eilen puuroa ja joo, en aina uskalla pitää roikkuvia korviksia, koska tällä hetkellä pikkuherra Myttynen on kovin kiinnostunut kaikesta kiiltävästä ja ei tajua, että äidin korviksia ei saa repiä. Sekin vaihe menee ohi, niin se puuro kuin se tarttuminenkin. Nyt elän tätä vaihetta, jossa tukan laitan kerran viiteen päivään ja toivon, että se näyttää harjaamalla hyvältä seuraavanakin aamuna. Mytty on tehnyt hampaita, nukkunut ihan superhuonosti ja meidän koti on ihan räjähdys. Ja silti piristin itseäni pukemalla päälle tämän kauniin kukkamekon ja korkkarit. Ihan vaan koska halusin ja koska lapsettomille treffeille kaverin kanssa tää asu toimi oikein hyvin.

Äitiyden alkutaipale on hankalaa, se on totuttelua niin monella tavalla. Se on oman uuden identiteetin etsimistä ja itseensä uudella tavalla tutustumista. Mulla edelleen hormonit tasottelee tän toisen lapsen jäljiltä. Edellisistä kuukautisista on 43 päivää ja kyttään kalenteria kuin hullu. Tein jopa raskaustestin (kahdesti) rauhoittaakseni itseni. Danten jälkeen kroppani palasi normaaliin rytmiin ihan superhelposti ja -nopeasti. Nyt näköjään koko kroppa hakee omaa paikkaansa jatkuvasti. Rintavarustus elää omaa elämäänsä, saatan aamulla näyttää ihan itseltäni ja iltaan mennessä olen turvoksissa kuin pallotaikina. Ihan kuin menkkoja edeltävänä päivänä paitsi sitä kestää nyt näköjään pari viikkoa. Tai enemmänkin. Iho elää omaa elämäänsä, johon vaikuttaa huono ruokarytmi, huonot unet ja se, että välillä illalla kasvorasvan laittaminen on kuin maailman suurin projekti. Keho elää vielä ihan omaa elämää. Musta tuntuu, että tämä imetyksen loppumisen jälkeinen vaihe on ollut mulla oireilevampi kuin raskausaika. Ja siinä missä kroppa elää vielä vähän omaa normaaliaan etsien, mielikin elää niin.

Danten jälkeen aina kun menin jonnekin ilman vauvaa, musta tuntui oudolle. Vauva oli kuin kilpi. Tai ei, vauva oli kuin mun ydin, jokin niin tärkeä osa minua, etten tiennyt kuka tai mikä olin ilman häntä. Vaikea selittää tätä näin kirjoittaen, mutta kun minä menin jonnekin ilman vauvaa, oli olo vähän sellainen kuin jotain olisi unohtunut. Tiedättekö miten häiritsevää on unohtaa laittaa kello, jos on tottunut pitämään sitä? Tai jos haroo usein pitkää tukkaa ja sitten leikkaa sen lyhyeksi? Tuntuu, että jotain puuttuu. Mulla oli vähän sellainen olo. Kuka minä oikein olin ilman lastani? Koko päivä pyörii niin paljon vauvan ja pikkulapsen ympärillä, ettei aina muista kuka on ilman heitä.   

Rakastan olla äiti ja se on ollut mulle yllättävän luontevaa ja luonnollista. Mutta jollain tapaa se on ollut myös epävarmuuksien aikaa siinä mielessä, että joudun aina välillä hieman tekemään ajatustyötä itseni ja tämän uudelleen muovautuvan identiteettini suhteen. Sitä ei tietenkään auta se, että on ollut lähes kaksitoista vuotta esillä ja on vertailupohjaa vuoden takaiseen, kolmen vuoden takaiseen tai kymmenen vuoden takaiseen. Kehon ja ulkonäön osalta. Ajatusten osalta. Tyylin osalta. Välillä en muista sitä ihmistä lähes ollenkaan. Mutta ehkä itsensä, tapojensa ja kaiken kyseenalaistaminen on osa vanhemmuutta. Samalla kun tapaa nämä mielettömät uudet pienet ihmiset, tapaa uuden itsensä ja silloin täytyy miettiä, mitkä osat siitä vanhasta ihmisestä haluaa säästää ja mille ei ehkä ole enää sijaa nykyisessä elämässä. Ja vaikka vietän 90 % ajasta trikoissa, niin mun elämässä on sijaa korkkareille ja lyhyille helmoille. Huulipunille ja merkkilaukuille. Tällä hetkellä ehkä vähemmän kun yleensä, mutta aivan ehdottomasti aina välillä.

Aaaand back to reality. Mama I’m awake 😀 

FOREVER NEW mekko
ALDO korkkarit
FURLA laukku