Mä olen todella huono odottamaan yhtään mitään. Tuskastun jonottaessa ja odottaessa ihan täysin, joten tällainen raskauden loppuvaihe on mulle ihan myrkkyä. Varsinkin kun tässä on tämä supistelu jatkunut aika monta päivää ja se tekee hyvin konkreettiseksi sen, että vauvan tapaaminen lähestyy, mutta minä en sitä mitenkään voi jouduttaa. On ollut tosi tuskaisia nää menneet päivät monella tapaa senkin takia, että koen järkyttävää kontrollimenetystä kaiken suhteen juuri nyt.

Viikonloppuna olisi häät ja mua tuskastuttaa ajatuski siitä, että ne jäisi välistä. Huomenna on kampaaja sovittuna, mutta mä vatvoin ja vatvoin vielä tähän aamuun asti, että lähenkö. Tulin jo siihen tulokseen, etten uskalla Helsinkiin, mutta ystävä lupautui matkaseuraksi, joten päätin pitää ajan kuitenkin. En uskaltaisi mennä junalla, koska pelkäisin jääväni jumiin jonneki ties minne synnyttämään junaan. Yksin en jaksaisi autolla ajella edestakaisin vaan kampaajan takia tässä tilassa, mutta kun kaveri on matkassa mukana, niin päätettiin pitää tällainen mammat ilman lapsia -päivä Helsingissä samaan syssyyn. Ilmoitin heti sovittuamme, että jee, tänään mä synnytän, kun kerta on kivoja suunnitelmia huomiseksi. Mies on vähän skeptinen tuon matkan suhteen, kun ei välitä siitä ajatuksesta, että oon kahden tunnin päässä, jos synnytys lähtiskin rytäkällä käyntiin. Synnäreitähän on Helsingissä ja Hyvinkäällä ja Hämeenlinnassa ja missä vielä, mutta lähinnä miehelle tulis vähän kiire. Toisaalta en mä jaksa tässä istua seuraavaa 1-28 pv himassakaan odottamassa, milloin tämä meidän pieni kultakimpale suvaitsee saapua maailmaan.

Ja tämä tässä ajaakin mut aivan hulluksi. Mä olen yleensä erittäin suunnitelmallinen ihminen, joka elää kalenteristaan. Blogipostaukset suunnittelen hieman etukäteen, valmistelen ne ja luonnostelen ideoita. Suunnittelen viikon menot, sosiaaliset menot ja vähän kaiken. Nyt kaikkeen suhtaudun sillai ”en tiedä olenko synnyttämässä silloin” ja kaikki ärsyttää, kun ei voi suunnitella. Nuo neljä päivää meni aika tehokkaasti kodin lähellä tai miehen kanssa kaupungilla käyden, sillä koko ajan olin varautunut lähtöön. Eilen supistukset hellittivät joskus iltapäivällä sen verran, että kaivauduin ulos kolostani ja kävimme miehen kanssa leffassa. Kotimatkalla supisteli siihen malliin, että olin semivarma, että käännytään vielä TAYSiin takaisin tai että viimeistään yöllä tulee lähtö. Eipä tullut. No, saatiinpa hyödynnettyä Dantea katsomassa ollut mummi leffadeiteillä. Tänään ei aamulla oo supistellu juuri yhtään ja oonki pitkästä aikaa saanut tehtyä edes jotakin. Nyt oon taas sohvalla ja jotenkin omituinen olo on kaikin puolin. Eli eipä se vakuuttavan oloinen lääkärin kalvojenpyörittelykään mitään tehnyt, vaan täällä edelleen ollaan alavatsa tohjona, alaselkä tulessa ja olo varsin epämiellyttävänä.

Soitin jopa eräälle vyöhyketerapeutti/kätilölle, josko olisin käynyt vyöhyketerapiassa, mitä moni kehuu. Aikoja hänelle ei ollut, mutta juteltiin hetki puhelimessa ja kertomani perusteella (osa supistuksista tuntuu seistessä reiden infernaalisena hermokipuna) hän veikkaili, että vauvan pää saattaisi olla hieman vinossa ja se voi hieman hidastaa prosessia. Mun ainoa ajatus oli, että NOT AGAIN, koska Danten pää vinossa syntyminen ei ollut ihan optimaalisinta. No anyway, sain muutaman venytysohjeen ja kiltisti tein niitä tässä juuri. Sinänsä en ihmettelisi, vaikka tämänkin pää olisi hieman vinossa, mulla kun on erimittaisest jalat, jotka varmasti jollakin tavalla laittavat lantiota vinoon. En tunne tarpeeksi ihmisen anatomiaa osatakseni ymmärtää vaikuttaako tämä miten sisälantioon ja synnytysteihin, mutta no, kaikki on mahdollista.

Päivät menee siis sellaisessa älyttömässä jahkailussa ja pohdiskelussa ja malttamattomuudessa ja pelossa ja jotenki ihan vaan epäminämäisesti. Oikeesti, jos saisin euron joka kerta ku googlaan jotain limatulpasta tai latenssivaiheesta tai ties mistä, niin olisin tienannut tässä tänki päivän aikana jo varmaan kuukausipalkan verran 😀 Joten jos joku miettii, onko tää toinen raskaus yhtään samalla tapaa jännää ku eka, niin nähtävästi vieläkin jännempää 😀

Mä en toisaalta usko hirveästi mihinkään huuhaahan kivien energioista ja ties mistä, enkä usko, että synnytystä saa käyntiin akupunktiolla, mut sit toisaalta joihinkin asioihin, kuten vyöhyketerapiaan, hierontaan ja sellaiseen uskon tosi paljon ja esim. hyvä fysioterapeutti on mun mielestä lähes jumalasta seuraava. Kuten ehkä huomaa, isoin ongelma on mun vahva tarve yrittää hallita tilannetta. Sellainen ”vauva tulee tarpeeksi ajoissa ennen häitä, jotta pääsen näkemään vihkimisen tai sitten vasta niiden jälkeen” -ajattelu ja kuvitelma siitä, että joku tai minä voi vaikuttaa tähän asiaan. Samalla alkaa hiipiä enemmän ja enemmän pelko puseroon, että mitä jos sitä ja tätä ja tuota. Eilen oli tosi virkistävät pari tuntia, kun oltiin siellä leffassa ja pääsin pois tästä ajattelusta ja rentouduin ihan eri tavalla. Nyt tuntuu, että tää vauva ei synny ikinä, koska äiti on kireenä ku viulunkieli.

Dee hoki tässä monta päivää, että ”vauva ei tule tänään, vauva tulee huomenna”, mutta eilen hän näki mut suihkussa ja totes ”Äitillä on tosi iso maha, vauva saa nyt tulla, vauva tulee tänään”. No, eipä tullut ei. Tänään tyyppi on hokenut koko päivän, että vauva tulee tänään, mut veikkaan asiaan vaikuttavan sen, että hänelle on kerrottu mummin tulevan takaisin kun vauva syntyy. Dee palvoo molempia mummejaan ja kun äitini tänään lähti, hän lohdutti kovasti pikkumiestä, että tulee ihan pian takaisin. Nyt saa siis jo vauvakin tulla Danten mielestä. Eipä ollut tämäkään kyllä ratkaiseva lähtölaukaus tälle bebelle.

Oon miettinyt hetkittäin, että jarrutanko ite jotenkin henkisesti tätä prosessia, kun jännitän kuitenkin tulevaa synnytystä ja sitä, miten Dante ottaa vauvan vastaan ja mietin kaikkea mahdollista. Koko ajan ylikelaan kaikkea, enkä saa itseäni sellaiseen rentoon mielentilaan lainkaan. Henkisesti lukossa, fyysisesti jumissa. Ei auta ees vaikka kivan päivän suunnittelu huomiseksi, kun koko ajan mielessä tykyttää ”toivottavasti tää ei nyt huomenna sit synny nii ettei mies ehi” ja ”en halua suunnitella, ku mitä jos tää tuleeki nyt yöllä, minne me laitetaan Dante ja apua mitä jos se oikeesti syntyy nyt?”

Yritä siinä sitten saada tehtyä mitään muuta kuin möllöttää jätskiä syöden. Dee nukahtaa just huoneessaan ja mä hain värityskirjan. Ehkä sillä saa ajatukset hetkeksi muualle.