”Se on itse alkanu bloggaa, sen pitää kestää se palaute, mikä annetaan.” Tähän kommenttiin olen törmännyt monissa eri muodoissaan mun kommenttiosiossa ja muuallakin vuosien varrella.

Nyt kun tutustuin mielenkiintoiseen tapahtumaan Briteistä Mother of Daughters -instagrammaajaan liittyen, aihe tuli mulle mieleen, vaikka mulla oli puolivalmiina postaus aivan eri aiheesta. Tämä kyseinen vaikuttaja, Clemmie Hooper, jäi siis kiinni siitä, että levitti kollegoistaan valheita netissä ja näiden valheiden ja herjojen kohteeksi joutui jopa hänen oma miehensä. En ole kovin syvällisesti asiaan perehtynyt, mutta nähtävästi kyseinen henkilö on törmännyt alun alkaen itsestään ja perheestään netissä pyörivään negatiiviseen keskusteluun, päättänyt puolustaa itseään anonyymillä nimimerkillä ja sitten homma on niin sanotusti eskaloitunut. Ensin hän yritti vierittää keskustelua kollegoiden niskaan ja loppujen lopuksi päätyi olemaan erittäin epämiellyttävä nettikiusaaja itsekin. Tästä kaikesta hän jäi rysän päältä kiinni ja on joutunut kohtaamaan satojen tuhansien seuraajien yleisönsä.

Tämä sinänsä herättää minussa mielenkiinnon, sillä näen tuon täysin mahdolliseksi kenelle tahansa bloggaajalle ja vaikuttajalle. Siinä vaiheessa kun rouva Hooper on kuukausia mustamaalannut kollegoitaan netissä, ei hänen sanoma, joka on jota kuinkin ”ette tiedäkään miten sekaisin voi mennä kun on tuntemattomien ihmisten arvosteltavana ja tuomittavana”kuulosta kovin aidolta tai herätä minkäänlaista empatiaa tai sympatiaa. Mutta se herättää tunteita minussa.

Oon vuosia ollut yksi Suomen nettikiusatuimpia bloggaajia, joka herättää jatkuvaa keskustelua. Milloin mistäkin. En elä tynnyrissä, tiedän kyllä, että minusta keskustellaan ties millä foorumeilla ties millä sanankäänteillä. Saan jatkuvasti seuraajiltani yhteydenottoja kuvakaappauksineen ja Jodelin parhaat saan kyllä myös aina ajoittain nähtäväkseni. Valitettavasti vuosien varrelle mahtuu monia erilaisia tapahtumasarjoja, niin pelottavistakin jutuista kuin harmillisia tapauksia. Onpa yksi ystävyyssuhdekin päättynyt siihen, että kävi ns. Clemmie Hooperit ja eräs ystävänäni pitämäni ihminen osoittautuikin aivan muuksi. Olen ollut kritiikin ja haukkujen kohteena, uhkailun ja jopa suoranaisen vihan kohteena. Moni ei ehkä ole itsekään ymmärtänyt, että roikkuessaan vuosia kirjoittamassa tuntemattomasta ihmisestä roskaa anonyyminä, on hänen tunteensa lipsahtaneet vihan puolelle, sillä mikään muu ei selitä tarvetta keksimällä keksiä haukkuja toisesta ihmisestä. Minua siis vihataan. Sen vuoksi, kuka olen. En ole murhaaja, pedofiili tai millään muotoa rikollinen. En ole satuttanut ketään seuraajaani, enkä ole koskaan edes haukkunut yksittäistä ihmistä, vaan korkeintaan puhunut asioista ilmiöiden tasolla (esim. ajatukseni kehopositiivisuudesta vs. yksittäisen ihmisen haukkuminen lihavaksi). Olen perheenäiti, joka elää omaa elämäänsä omine periaatteineen, moraaleineen ja ajatuksineen. Nämä herättävät ihmisissä valtavasti tunteita, sekä hyviä, että pahoja. Ja niinpä olen jo vuosia elänyt tietäen, että on joukko ihmisiä, jotka vihaavat minua.

Kuvitelkaa, mulle on ihan arkea tieto siitä, että on joukko ihmisiä, jotka vihaavat minua. Minä en tiedä keitä he ovat, en ole heitä koskaan tavannut tai kellekään heistä tehnyt mitään pahaa. He vihaavat minua sen vuoksi, millainen olen. He arvostelevat ja haukkuvat. Kaiken minussa, äitiydessäni, vaimoudessani. Siinä millainen sisko olen ja millaisia lapseni ovat. Heillä ei ole minkäänlaisia rajoja. Eiväthän he ole asiasta vastuussa. Eivät rikosoikeudellisesti, eivätkä edes henkisesti, hehän ovat netissä anonyymejä, oikeastaan silloin he ovat joku muu. Heidän ei tarvitse kantaa sanomisistaan vastuuta edes omien kasvojensa vertaa, sillä he ovat netissä kasvottomia.

Tiedän, että siellä heti jo niillä, joihin tämä hieman kolahtaa on vastalauseena ”No mut oletko miettinyt, miks just sua haukutaan ja sua kritisoidaan?”. Joo, oon. Oon tullut siihen tulokseen, että sen takia, että oon aito. Netissä vaaditaan vaikuttajilta ja muilta täydellisyyttä. Joka asiassa ja joka ajatuksessa. Vaikka kukaan ihminen ei sellainen ole oikeassa elämässä. On hyvin helppoa löytää ihmisestä arvosteltavaa, jos hän antaa itsestään aidosti mielipiteensä, sillä kukaan meistä ei ole täydellinen. Mä sanon ääneen senkin, mitä monet muut eivät uskalla ja seison hyvinkin vankasti omien mielipiteideni takana. En syötä seuraajilleni julkisesti yhtä ja ajattele toista, vaikka se tuntuu olevan monien vaikuttajien tapa toimia. Enkä edes jätä kommentoimatta tiettyjä asioita, välttääkseni paskamyrskyä. Minä kun en ihan totta välitä muiden mielipiteistä. Toki voi olla, että tämä ei ole oikea syy, vaan olen niin läpeensä huono ihminen, että minua on vaan vihattava. Sen vastalauseena toki sitten seisoo se, että ympärilläni ja läheisissäni on aivan ihania ihmisiä, joiden mielestä minä en ole vihattava. Ja siellä seuraajienkin joukossa on tuhansia ja tuhansia lukijoita, jotka seuraavat minua positiivisessa hengessä. Yksinkertaisella matikalla olen siis päätellyt, että en minä nyt ihan läpeensä paska voi olla.

Mutta niin, se nettikirjoittelu. Ymmärränkö minä Clemmie Hooperia? Ymmärrän. Itse asiassa ymmärrän. Kuten olen ennenkin sanonut, ymmärrän monenmoista, vaikken sitä hyväksyisikään. En millään lailla hyväksy hänen tekemistään, mutta ymmärrän mistä se toiminta on voinut kummuta. Olen usein pitänyt blogiarvostelijoita epäreiluina. Kun teen asioita ”oikein” tai ”hyvin”, niitä ei noteerata. Kun sanon jonkin epäsuositun mielipiteen, on vyöry mieletön. Mun ei ees tarvii sanoa mitään kovin kummoista. Tätä postausta aloittaessani kävin tsekkaamassa Jodelin blogijuorut katsoakseni löytyykö sieltä jotain minua koskevaa tällä hetkellä, noin niin kuin esimerkiksi tähän postaukseen. Löytyihän sieltä. Jumalattoman pitkä lanka siitä, että taannoin totesin, etten osaa keittää suodatinkahvia. Nähtävästi ajoittain kannattaa tutustua itsestään kirjoitettaviin juttuihin, koska mua nauratti toi niin paljon. Jos kommenttitolkulla täytyy pohtia sitä osaanko mä oikeesti painaa nappia ja mitata kahvia vai saatoinko tarkoittaa, etten tiedä mittasuhteita hyvään kahviin, niin onhan tuo aika viatonta. Sairasta sinänsä, että kiinnostan ihmisiä näin paljon, mutta vahvistaa mun fiilistä siitä, että ihan sama mitä teen, herättää se mielipiteen vaikka asia olisi aivan yks merkityksetön juttu maailmassa. Ja sen kanssa mun on elettävä. (Terkkuja Jodeliin: Osaan mitata kahvin ja veden ja painaa nappia. En tiedä miten suodatinkahvista saa hyvää ja onko jokin suodatinkahvi parempaa kuin toinen ja jos kahvinkeittimessä on valmiiksi sellainen lävikköhomma, niin täytyykö siihen laittaa suodatinpussia vai ei. Asiat, jotka voisin toki googlata, eli teknisesti kyseessä ei ehkä ole osaamattomuus. Pisteet teille teräville, jotka huomasitte ja toivottavasti tämä nyt helpottaa teidän elämäänne :D) 

Epäreilulta musta tuntuu usein se, että kun yhden bloggaajan jostain pikkujutusta saadaan hirveä draama, monien bloggaajien tekemiset ovat ikään kuin arvostelun yläpuolella. Ja tältä lähtökohdalta voin ymmärtää sitä, mistä tuo Hooperin toiminta on ehkä saanut alkunsa. Vaikken edelleenkään hyväksy tuota millään lailla.

Olen blogannut reilut 11 vuotta. Olisi törkeä ja julkea valhe sanoa, etten olisi koskaan lukenut itsestäni kirjoitettuja juttuja. Kättä lippaan niille, jotka pystyisivät vuosia olemaan googlaamatta itseään. Olen vuosien aikana ajoittain käynyt katsomassa itseäni koskevia keskusteluja. On tullut paha olla. Itseni puolesta. Niiden kommentoijien puolesta. Ylipäätään paha olla. Siksi pyrin aktiivisesti pysymään poissa. Mua hirvitti ladata Jodel, koska pelkäsin eksyväni bloggaajajuttuihin. Mut Euroviisujen aikaan löysin Jodelista hengenheimolaisia ja oon vähän koukussa rikosjuoruihin, koska utelias sieluni ei nykypäivänä ehdi lukemaan murha.infoa. Oon onnistunut viime vuodet pitäytymään tosi hyvin poissa siitä blogikommentoinnin maailmasta. Vaikka olen vuosien varrella lukenut juttuja niin itsestäni kuin kollegoistani, en ole ikinä koskaan kommentoinut mitään kenestäkään. En silloinkaan kun sormet syyhyten olisin halunnut paljastaa jotakin ja ”avata silmiä”siitä sun tästä. Ihan yksinkertaisesta syystä. Mä tiedän kuinka pahalta ne jutut voi tuntua ja vaikka en välittäisi jostain kollegastani tai inhottaisi jotkut levitellyt valheet, en haluaisi kellekään samaa minkä uhriksi olen itse joutunut. Vaikka blogimaailmassa on hahmoja, joista en välitä, en koskaan sanoisi heistä anonyyminä mitään. Voin seistä sanomisteni takana omalla naamallani ja nimelläni ja jos en voi, en niitä sano. Myöhemmin rinnalle on tullut toinenkin syy. Syvä ymmärrys siitä, että ei ole ketään joka voisi sanoa mitään niin, että nettikiusaajien mielipiteet muuttuisivat. Ne mielipiteet kun eivät perustu todelliselle pohjalle vaan oletuksille ja omassa päässä rakennetuille tarinoille. Niille yksinkertaistetuille hahmoille, jotka meistä on luotu. Totuudella ei ole sijaa siinä maailmassa. Mun on turha yrittää kertoa totuutta itsestäni tai tuntemistani bloggaajista. Riittää, että totuuden tietää läheiseni ja minä.

Onkin kummallista, että minua niin paljon suositummalle vaikuttajalle tämä ei ole ollut itsestäänselvää. Nettikiusaajia vastaan taistelu on kuin tuuleen huutaminen. Se huuto ei kuulu kovin pitkälle. Ja miksi käyttää voimiaan siihen, että huutaa kurkku käheänä maastoon, jossa kukaan ei ota kuuleviin korviinsa? On todella surullista, että noinkin kokenut vaikuttaja on tipahtanut tuollaiseen todelliseen rotankoloon ja muuttunut itse porukan isoimmaksi rotaksi. Se ei ole OK, mutta se on ymmärrettävää. Niin voisi hyvinkin käydä, jos antaisi itselleen luvan heittäytyä siihen maailmaan.

Oon viime aikoina tullut enemmän ja enemmän sujuiksi nettikiusaamisen kanssa. Olen ymmärtänyt voimattomuuteni, eli sen etten voi asiaa muuttaa. Olen myös jollakin tapaa sisäistänyt vihdoin tuon postaukseni ensimmäisen lauseen. ”Se on itse alkanu bloggaa, sen pitää kestää se palaute, mikä annetaan.” Tuon lauseen alle pinotaan niin oikea kritiikki kuin suoranaiset haukut ja faktana esitetyt valheet sekä oletukset. Oletetaan ja tuomitaan sen oletuksen perusteella. Tai tuomitaan sen perusteella, että joku on eri mieltä jostakin ilmiöstä, kasvatustavasta tai vaikka mistä. Se, että olen eri mieltä, ei tarkoita että olen väärässä, ellen taivu toiseen mielipiteeseen. Olen vuosia taistellut tuota lausetta vastaan. Se mielestäni oikeuttaa kiusaamisen. Vähän sellainen ”pojat on poikia” -juttu, jolla oikeutetaan typerä käytös ja ikään kuin sysätään vieläpä vastuu uhrille. Tämä on aina kuulunut mun mielessä siihen, että syyllistetään raiskauksen uhria paljastavasta pukeutumisesta. Oon aina ajatellut, että tämä lause on ikäänkuin hyväksyntä sille, mitä nettimaailmassa tapahtuu kiusaamisen suhteen. Jos suostun kestämään sen kaiken paskan, niin hyväksyn sen. Mutta eihän se niin mene.

Kun aloitin bloggaamisen 2008, en mitenkään voinut tietää millainen ammatti ja ala tästä tulee ja mitä lieveilmiöitä tämä tuo mukanaan. Siksikin tuo lause on hieronut mua aina vastakarvaan. En mä voinut tietää sitä aloittaessani, joten miksi mun pitäisi tämä sallia? Mutta salliminen ja kestäminen on eri asia. Mun ei tarvii sallia vihapuhetta verkossa. Mun ei tarvii lukea sitä tai päästää sitä omaan kanavaani. Törmätessäni siihen mun on kuitenkin kestettävä se. Voin taistella sitä vastaan, mutta mun on silti kestettävä se. Koska vuonna 2019 minä TIEDÄN mitä bloggaaminen pitää sisällään ja mitä lieveilmiöitä siinä on. Minun ei tarvitse tykätä niistä ja voin taistella niitä vastaan, mutta minä tiedän mitä tämä pitää sisällään ja minun on kestettävä se. Niin masentavaa kuin tämä ymmärrys onkin, on se erittäin voimaannuttava. Tämän sisäistämällä olen saanut kontrollin. Minä päätän, missä mun raja kulkee. Joka ikinen päivä minä voin lopettaa bloggaamisen, jolloin varmasti myös minusta keskustelu hiipuu ja loppuu. Jos minä en kestäisi jotakin nettikiusaamista, minun ei tarvitsisi. Eihän tämä ole vankeusrangaistus.

Mun mielestä on tärkeää puhua nettikiusaamisesta ja bloggaamisen huonoista puolista ja tästä kaikesta tämän asian ympärillä. Mutta marttyyriksi on turha heittäytyä. Aika monessa muussakin harrastuksessa ja työssä joutuu kestämään jos jonkinmoista. Tämä on meidän ammattimme varjopuoli. Me voimme seistä selkä suorassa ja taistella sitä vastoin avoimin keinoin. Voimme ottaa vallan takaisin ja näyttää, että kestämme ja olemme vahvempia kuin kiusaaminen ympärillä. Voimme hakea tukea toisistamme. Ja se on ollut ilahduttavaa Suomen blogiskenessä. Kollegat auttavat toisiaan, neuvovat ja jakavat tietoa. Varoittavat ja kuuntelevat. Olisi vaikea kuvitella, että Suomesta löytyisi case Clemmie Hooper ja toivon, ettei ikinä löydykään. Nettitrolleja vastaan kun ei taistella yksinäisenä nettitrollina palstoilla vierittämällä sitä kipua jollekin toiselle vaan trollaaminen pitää raahata päivänvaloon ja keskustella tästä kaikesta avoimesti. Koska vaikka meidän on kestettävä tämän alan huonot puolet, meidän ei tarvii tehdä sitä itse. Meillä on tukena toisemme ja kaikki ihanat lukijat. Pahaa vastaan ei taistella pahalla.

Tärkeä rooli tässä kaikessa on lukijoilla ja seuraajilla. Niiden negatiivisten nettikiusaajien äänet on aika vahvoja. Ne sanat satuttaa. Kun 1000 ihanaa lukijaa jättää sanomatta jotakin pientä positiivista palautetta ja 10 ääliötä laukoo kommenttikentässä ties mitä, tulee sangen vioittunut kuva bloggaajan päähän. Suoran tukenne lisäksi myös julkinen tuki on tärkeää. Saan teiltä hurjan paljon DM:nä viestejä IG:ssä ja ne on ihania, kun saan sanojalle kasvot. On myös tärkeää saada julkista palautetta erilaisissa kanavissa, vaikka tärkeintä on juuri se tuki ja palaute, jota saa päivittäin missä muodossa vaan, oli se postauksesta tykkääminen tai emojireaktio Instagramissa.

Toivon ettei kukaan vaikuttaja koe niin vahvaa arvostelun pohjalle joutumista, että joutuu turvautumaan Hooperin kaltaisiin keinoihin taistella sitä vastaan. Jokaisen meidän omalla vastuulla on se, miten käyttäydymme netissä ja jokainen meistä voi miettiä millaisen kuvan itsestään antaisi muille, jos kaikki oma nettitekeminen vuotaisi julkiseksi niin kuin nyt kävi.

Kuvituksena kasa mun erinäisiä suosikkikuvia vuoden ajalta. Niitä kaikkia yhdistää se, että niistä kaikista sain jotain rumaa kommenttia. ”Löllö käsi, ruma nenä, ruma lapsen asu ja läski leuka”.