ADHD – Anna 2.0

”Miltä lääkitys on tuntunut?” kysyi psykiatri mun ensimmäisellä käynnillä lääkkeen jälkeen. Mulla tulvahti melkein kyyneleet silmiin, koska en osannut sanoiksi pukea, miltä se tuntui. Se tuntui niin kaikenkattavalta? Mun nsimmäinen kuukausi ADHD-lääkityksen kanssa opetti ja selitti niin paljon, ettei siihen ole edes sanoja. Ennen kaikkea mä siirryin jostain jatkuvasti pintakireeltä tasolta, joka suorittaa ja suorittaa, sellaiseen tilaan, jossa mä olin iloinen ja hyvällä tuulella ja osasin olla ihan eri tavalla läsnä. Kurkkuun meinasi jäädä se tärkein lause. ”Musta tuntuu, että mä oon paljon parempi vaimo ja äiti”.

En varmasti ole edelleenkään täydellinen kummassakaan. Olen edelleen puutteellinen sekä puolisona, että vaimona. Kummankaan roolin vaatimuksessa ei onneksi ole olla täydellinen. Elämä ja äitiys on ollut niin paljoa koko ajan. Kun oot ollut pieni vauva iholla koko ajan ja täyttänyt myös taaperon läheisyydentarpeen ja ollut koko ajan jonkun kanssa, välillä se 20.00 kylkeen halimaan liimautuva mies on tuntunut vielä yhdeltä tehtävälistalle kuuluvalta asialta. Välillä mielen päällä on ollut niin paljojn ajatuksia, että kun lounaalla lapsi on kysynyt jotakin hölmöä, on vähän mielessä ärtyneenä todennut, että ”nyt syödään eikä höpistä”. Vähän ennen kuin sain diagnoosin, oli yksi päivä, kun meidän oli tarkoitus syödä kohta lounasta ja sain itseni kiinni ajatuksesta, että ”mä tekisin ihan mitä tahansa muuta nyt mieluummin kun söisin teidän kanssa lounasta”. Mä mietin, että mä haluisin vaan ottaa kirjan ja syödä yksin. Tuntui kuormittavalta ruokkia yhtä ja muistuttaa toista syömään vihanneksia ja jutella. Puhua. Olla läsnä. Halusin vaan olla. Miksi? Mä rakastan mun perhettä, palvon lapsiani ja mun mielestä mieheni on huippuihana tyyppi. Toki jokainen vanhempi normaalistikin tarvitsee ja haluaa omaa aikaa ja yksinoloa, mutta tämä oli erilaista. En halunnut olla yksin, kyse ei ollut siitä. En vaan jaksanut enää yhtään asiaa lisää mielen päälle tai tehtävälistalle. Musta tuntu, että räpiköin pinnalla ja yksikin pyyntö työntäisi mut taas pinnan alle, mistä nousemiseen tarttisi hirveästi energiaa.

Mä priorisoin kaiken edelle perheen. Lapset ja mieheni. Unohdin välillä itseni ja kun otin itselleni aikaa, en saanut rentouduttua. Mielessä sinkoili ja säntäili kaikki, mitä pitäisi tehdä. Se lepääminen tuntui kuormittavalta, koska musta tuntui, että se oli yksi asia, mitä piti tehdä. Aina kun en ollut lasten kanssa, koin, että mun olisi pitänyt olla. Jokainen tehoton työtunti tuntui siltä, että se on hirveetä hukkaa, että tämänkö takia mä menetän aikaa lasteni kanssa. Jokainen hetki lasten kanssa mieleni saattoi karata muualle miettimään työjuttuja tai kotijuttuja tai mitä tahansa. Muualla kuin kotona on ollut helpompaa, koska siivoaminen, kodinhoito ja työt eivät ole olleet niin vahvasti mielessä. Siksi kai reissaaminen perheen kanssa on tuntunut niin hyvältä. Vähemmän kuormitusta. Oon pitänyt itseäni aina hyvänä äitinä lapsilleni, mutta voin sanoa 100 % varmasti, että olen nyt parempi äiti lapsilleni. Mieheni on viimeisen parin kuukauden aikana kommentoinut tosi kauniisti monta kertaa mun äitiyttä, ja se on lämmittänyt mieltä. On hän aikaisemminkin aina sanonut mun olevan ihana äiti, mutta nyt olemiseni lasten kanssa on ollut miehenikin silmään erilaista. En tiedä huomaisiko sitä kukaan muu, mutta me olemme olleet niin paljon 24/7 yhdessä, että se on ollut miehenkin helppo huomata.

Olen aina rakastanut lapsiani hurjasti ja nauttinut ajasta heidän kanssaan. Mikä siis muuttui? Kuvitelkaa, että söisitte lempipizzaanne, joka on aivan täydellistä ja voisitte nauttia siitä ihanalla näköalalla kivassa ravintolassa kaikessa rauhassa. Ravintolassa soisi lempimusiikki, ja se pizza olisi täydellisesti tehtyä. Ykskaks joukosta löytyis teidän inhokkia (mulla tulee mieleen artisokka tällaisena tärkeänä sivuhuomautuksena :D), joka ei kuulu siihen pizzaan. Pitäis noukkia se pois ja jäis sivumaku. Sit ykskaks kajareista blastais täysillä Risellan mainoslaulu kivan pikku indierockin välistä ja se jäis vähän korvamatoilemaan loppuajaksi. Kirkkaalta taivaalta tipahtais ykskaks pikkukuuro, joka ei pilaisi pizzaa, mutta kengät kastuisi. Ja vielä loppumetreillä lokki tulisi kuokkimaan sitä ateriaa eikä suostuisi lähtemään. Tuo pizza on kuitenkin ollut koko ajan täydellinen. Siinä on kaikki parhaat täytteet, se on ihan mielettömän makuinen ja ilman näitä kaikkia tapahtumia tuo hetki olisi silkkaa nautintoa. Siinä pizzassahan ei ole mitään vikaa nytkään. Jos ei kiinnittäisi huomiota siihen artisokkaan, lokkiin, musiikkiin ja sateeseen. Lähes aina kun oon tehnyt mitä tahansa, mun takaraivossa on jyskyttänyt lokit ja sateet, mutta ne on olleet enemmänkin kaikkia niitä asioita, jotka on tulleet mieleen tai olleet siellä valmiina. Pihaleikeissä kaikki omakotitalon pihan työt ja tekemättömät tehtävät. Kotona leikkiessä siivoamiset ja työt ja ties mitkä kaikki. Ne ei oo olleet ohilentäviä lokkeja, vaan ne on jääneet siihen koko ajaksi rääkymään.

Ja vaikka oon nauttinut lasteni seurasta, jokin osa minusta aina mietti tekemättömiä asioita ja uupui. Ei tarvinnut kuin nähdä joku huonosti voiva omenapuu meidän pihalla, kun sekunneissa olin ärtynyt siitä, etten tiedä kannattaako meidän muokata etupihamme, koska en tiedä kauanko asumme Pirkanmaalla ja tässä talossa ja sehän on tietenkin mieheni työn eli mieheni vika ja kas, lasten kanssa omenoiden poimiminen omenapuusta olikin ykskaks = mieheni työn epätietoisuus ärsyttää = mieheni ärsyttää 😀 Vähän joka ikisessä asiassa pätisi hyvin lause ”well that escalated quickly” ja kaikki se oman pään sisälläni, sekä hyvät että pahat. Musta on ihanaa seurata lasten iloa kun saa poimia pensaista ja puista marjoja, mutta kaikkea tuollaista kivaa arjen tekemistä on aina, oikeastaan ymmärtämättäni, varjostanut oman pään sisällä se hirveä tulva ajatuksia, eikä ole aina ollut mahdollista hallita, onko ne kivoja vai ei. Ja ihan pienet asiat on olleet tosi isoja. Jos oon joutunut lähtemään kotoa likaisella tukalla ja ehtimättä laittautua, mua on ärsyttänyt ja se ärsytys on kulkenut jollakin tasolla mukana koko ajan. Tai jos on vaikka tullut kiire ja jäänyt kotona jotain kesken, niin on jäänyt päälle ihan hirveä kiireen tuntu koko ajan.

Mutta nyt. Nyt mä oon lasteni kanssa siellä rauhallisella alueella, missä on täydellisen rauhallista ja kiva olla. Lapset voi olla edelleen kiukkuisia tai tehdä tuhmuuksia, uhmailla ja olla painajaismaisia ruokailijoita. Päivä saattaa olla raskas ihan muuten vaan. Pitkät ajomatkat, rytmin hajoaminen, liian lyhyet päiväunet. Mutta siihen meidän yhteiseen tekemiseen vaikuttaa vain ne asiat, joita pikkulapsiarjessa voi olla muutenkin riittämiin. Mulla ei takaraivossa jyskytä kaikki se muu, työasiat ja opiskeluasiat ja ihan kaikki mahdollinen. Mä kiinnitän johonkin (vaikka siihen omenapuuhun ja etupihaan, jonka oon halunnut uusia muutosta asti) huomiota, mutta se ei muistuta mua minkään asian tekemisestä. Tai jos muistuttaa, se jää listallani kohtaan ”kun ehdin” ja se välilehti sulkeutuu sen sijaan, että jäisi välkkymään.

Mä nukun paremmin, mä syön paremmin, mä jaksan paremmin, mun mielialat ei elä, mua ei kiukuta ja mä en oo koko ajan kiree. En stressaa ja speksaa tulevaa, vaan oon oikeasti, aidosti siinä hetkessä. Kuvittelin olleeni sitä ennenkin, mutta nyt oon alkanut ymmärtää mitä se todella merkitsee. Mä oon ottanut työläppärin mukaan melkeen aina kaikkialle minne oon mennyt. Sitten kun päivä on mennyt eri tavalla kun oon ennakoinut, on jäänyt joku juttu tekemättä. Tai oonkin halunnut olla perheeni kanssa enkä tehdä jotain, mitä suunnittelin. Silloin oon yleensä koko ajan kuitenkin kokenut ahdistusta ja stressiä asiasta. Vaikka olen itse valinnut ajanvieton perheeni kanssa, on pinnan alla pyörinyt kaikki muukin. Nyt mä priorisoin asiat selkeästi ja teen sitä, mitä oon päättänyt tehdä. Jos olen perheeni kanssa, olen 100 % paikalla enkä koe, että mua vedettäs muualle. Elämän prioriteetit on selkeytyneet hurjasti ja perheen lisäksi osaan ottaa aikaa ihan vaan itselleni, niille asioille, joista nautin.

En osaa olla tekemättä mitään, se ei oo mulle ominaista, niinpä rentoudun tekemällä asioita, joista nautin. Ja silloin kun teen niitä asioita, joista nautin, en mieti muuta. Esimerkiksi istumalla illalla kolme tuntia juttelemassa mieheni kanssa niitä näitä sohvan kulmalla ilman ärsytystä siitä, että samalla jää siivoaminen tekemättä ja koti on kuin pommi ja pitäisi suunnitella seuraavaa työviikkoa.

Mulle ADHD:n hoitaminen on tuntunut siltä, että vihdoin sain sen yleiskaukosäätimen, jolla pystyn sammuttamaan ylimääräiset kanavat ja keskittymään täysillä siihen yhteen. Tiedän, että kilpailevilla kanavilla tulee mielekästä tai tärkeää ohjelmaa, mutta pitäydyn valinnassani ja otan siitä kaiken irti. Katson muun myöhemmin. Sen mitä ehdin.

Uskon, että nykyelämä on lisännyt ADHD-diagnooseja aikuisilla naisilla. ADHD:ta edelleen maalaa vahvan väärä käsitys siitä, mitä ADHD ylipäätään on ja elämän muututtua näin paljon vuosikymmenissä, on mun mielestä sen oirehtiminen aika selkeää. Uskon, että ADHD:ta on ollut aina ennenkin. Kuitenki kun kyseessä on kirjo, jossa iso osa on melko lievää, ei se välttämättä ole oirehtinut samalla tavalla ihmisillä erilaisessa elämäntilanteessa. Jos mä mietin elämää jossain maaseudulla naisen hoitaessa kodin ja lapset ja miehen tehdessä töitä joskus vuosikymmeniä sitten, on tarjolla ollut varmasti huomattavasti paljon vähemmän erilaisia mahdollisuuksia ja ärsykkeitä. Tietyllä tapaa mun mielestä eniten vaikuttaa some ja meidän elämämme vapaus nykypäivänä. Myös odotukset äitejä kohtaan. Pitäisi olla kotona pitkään lasten kanssa, mutta kuitenkin pitäisi olla ura ja hyvä työ. Pitäisi olla koti siisti, lapset siistejä ja kaikessa pitäisi itse asiassa olla top-paras-suositus. Ruoan pitää olla tietynlaista, päivärytmin, unirytmin jne. Pitää olla valveutunut yhteiskunnallisesti, harrastaa, olla hyvässä kunnossa, omistaa koti, tehdä töitä, hoitaa lapset, olla sosiaalinen ja elää unelmien elämää. Some tykittää kuvia kaikesta suoraan syliimme ja koko ajan pitäisi tehdä ja ajatella oikein. Äitiyden vaatimukset on hurjat ja nykypäivänä tosi moni nainen yhdistää työn ja/tai opiskelun, parisuhteen ja perheen, ystävät, harrastukset ja ties mitä vielä. Taito sulkea kaikki pois, on korvaamattoman tärkeä. Ja jos ei pysty sulkemaan mitään, on aikamoisissa ongelmissa.

Mun psykiatri sanoi, että usein ADHD pärjää koko elämän ihan hyvin omin selviytymismekanismein ja toimin, mutta paletti alkaa leviämään ensimmäisen tai viimeistään toisen lapsen myötä. Kuormittavuus nousee taas uudelle tasolle ja ykskaks ei pystykään enää kontrolloimaan ja tekemään totutusti. Allekirjoitan tämän. En vieläkään sanoisi, että ADHD vaikuttaa elämääni jotenkin kamalan huonolla tapaa. Siinä on plussat ja miinukset, jotka osaan nyt vielä selkeämmin erottaa. Pärjäisin todennäköisesti ilman lääkitystä, mutta voisin varmasti huonommin. Nyt. Se ei kuitenkaan tarkoita, että niin on aina. Lapset kasvavat, yön katkonaisuudet poistuvat, lapsilla tulee olemaan omaa elämää, kavereita ja harrastuksia, eikä arki asetu vain sen ympärille, kuinka hoitaa joka minuutti itsestä riippuvaiset pienet ihmiset. Elämän kuormittavuus muuttuu paljon ja pikkulapsiarki on kuormittavaa ja tietyllä tapaa mä oon pitkään ollut sellaisessa oravanpyörässä, jossa impulsiivisesti innostun monesta asiasta ja mulla on hinku tehdä vähän kaikkea, mutta vuorokaudessa on rajallinen määrä aikaa. Kun siihen yrittää saada maahtumaan työt ja kotona olevat pienet lapset, voi se olla aika kova kuormitus. Korona varmasti osaltaan pahensi mulla tätä mielen kaaosta, kun olimme koko ajan 24/7 yhdessä ja kuormitus nousi taas yhden levelin. Rauhallisemmassa elämäntilanteessa en usko tarvitsevani ADHD-lääkettä, mutta nyt pidän siitä, miten se vaikuttaa elämääni ja mun on hyvä olla. Oon myös tehnyt ihan selkeitä päätöksiä, muutoksia ja valintoja, joiden prioriteettina on oma jaksaminen ja hyvinvointi sekä meidän perhearki. On asioita, jotka on mulle tärkeitä kuten vaikka lasteni mahdollisuus olla kotona pitkään ennen varhaiskasvatuksen aloittamista ja vähemmän tärkeitä, kuten milloin ja miten kehitän uraani. Näitä on arjessa paljon ja kun ne laittaa järjestykseen, näkee aika hyvin sen, miten arki rullaa niin, että prioriteetit menee oikein.

Olen aina ollut kova suunnittelemaan, mutta suunnitelman toteutus on aina mennyt miten sattuu. Nyt musta tuntuu, että suunnitelma on vähemmän impulsiivinen, vähemmän kunnianhimoinen ja huomattavasti järkevämpi. Ja arki on erilaista. Pehmeämpää, vähemmän kuormittavaa ja ilahduttavampaa. Ei ADHD-diagnoosi ja hoito ole musta eri ihmistä tehnyt, mutta on tää ollut hirveen kiva huomata, miten eri lailla suhtautuu moniin asioihin. Ihan konkreettisella tasolla en tiedä näkyykö muutos hirveästi ulospäin. Mutta oman pään sisällä muutos on ollut merkittävä. Ehkä tärkein muutos on tapahtunut nimenomaan tunnesäätelyn tasolla, josta kirjoitin oman postauksen, mutta palaan siihen pian. Tämä toimikoot pohjustuksena sille, koska itselleni tämä fiilis on ollut kaikista tärkein. Kun oon istunut lukemassa samaa nallesatua viidettä iltaa putkeen, ei ole kertaakaan mieleeni tullut, että ”mun pitäisi olla tekemässä X ja Y”, vaan mun mielen on vallannut, kuinka mieletöntä on istua sylissä kaksi pientä ihmistä, jotka myös tänään ovat erittäin kiinnostuneita kuulemaan Timin syntymäpäivistä. Eläytyen jokaiseen hetkeen tarinasta.

Ollaan leikkisästi miehen kanssa puhuttu siitä, että täällä on viime aikoina ollut Anna 2.0. En tiedä kuinka iso päivitys edelliseen tämä on ollut, mutta kyllä tää ainakin tuntuu paljon paremmalta 😀

P.S. Haluan tässä välin korostaa, että kaikki kirjoitukseni ja kokemukseni ADHD:sta on vain minun, ja koska kyseessä on todellinen kirjo, ei kannata näistä vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä omaan elämään. Monet näistä asioista ovat ihan ”normaalia arkea”, ja on hirveän vaikea selittää näitä kovinkaan selkeästi. Tää on niin monen asian summa ja jokainen meistä on aivan erilainen, oli ADHDta tai ei 🙂 

Kommentit (7)
  1. Kiitos postauksesta! Oli mielenkiintoinen ja hyvin kirjotettu.

    Onko sun perhe kommentoinut sun muuttunutta olemusta? Huomaako sun siskot ja vanhemmat 2.0 päivityksen? 😊

    Itellä vaihtelevasti kaaosta päässä,tuntuu tosiaan siltä että sata välilehteä auki vilkkumassa. Silloin tulee voimakas ärtymys ja ylivireystila, kadotan tavaroitani, sotken laukkuni/kaappini/työpöytäni minuuteissa, unohdan asioita, eksyn, kuljen talojen ohi yms, ajatus pätkii ja jostain syystä myös kiroilen silloin tavallista enemmän 🙄😃

    Veikkaan että itellä ADD mutta kun tilanne on rauhallinen ja ”aivoissa viritykset kunnossa” lumoudun herkästi kaikesta ympärilläni ja olen hyvin voimakkaasti läsnä. Se heijastuu myös vuorovaikutustilanteeseen, ja joskus toisiin ihmisiin saa silloin syvemmän yhteyden, tuntuu kun pääsisi kurkistamaan sinne toisen todellisuuteen. Se on tosi makee tunne, se yhteys ja hirmu palkitsevaa 😊😊

  2. Eikö kaikki pienten lasten äidit ajattele noin? Se on ihan tavallista. Varsinkin jos on enemmän kuin yksi lapsi. Ja vielä sometyökin. Tsemppiä kumminkin!

    1. Öö, olen 45v. ADD, mulla lapset aikuisia, mutta ongelmat samantyyppisiä kuin Annalla.

    2. Neiti B varmaan käy sanomassa masentuneellekin, että kyllä sitä vaan kaikilla on huonoja päiviä sitten mieli maassa. Ei ehkä kannata tulla pätemään, ellet tasan tarkkaan tiedä, mitä toinen kokee, etkä ole ammattilainen. Näissä tapauksissa ärsyttää aina se, kun aina löytyy joku vähättelijä.
      Kiitos Anna, kun tuot tätä asiaa esille. Itselleni joku joskus totesi, että olenko miettinyt, että mulla voisi olla ADD. Hain tällöin vertaistukea eräästä ryhmästä erityisesti tunnesäätelyn ongelmien vuoksi ja tähän sun diagnoosiin asti olen miettinyt, että ei mulla semmoista voi olla. Nuo sun kokemukset on uskomattoman samanlaisia, kaikki tuo, miten ajatukset eskaloituu monta kertaa päivässä, monta tv-kanavaa pauhaa, mihinkään ei pysty keskittymään ilman jotain häiritsevää ajatusta… Ja kaikki saa aikaan sen, että on ärtynyt, tunteet heittelee laidasta laitaan ja päässä on koko ajan asioita, jotka nipottaa milloin mistäkin. Tämän kannustamana ehkä itsekin voisin kokeilla, saisinko tehtyä mitään tälle. Kiitos ❤

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *