Ahhhh, mun piti kuvata teille tänään jotain lapsiin liittymätöntä sisältöä ja julkaista viisi ei-vauva/taapero-juttua, jotka oli tän perjantain parhaimmistoa. No, mä teen sen vaikka joku toinen päivä, sillä en oo ottanut yhden yhtä ”blogikuvaa”, vaan oon vaan eläny tätä viikkoa täällä perhearjessa pienine lisineen 🙂 Saatte siis tyytyä arkisiin puhelinkuviini samalla kun kertoilen hieman kuulumisia. (Mun kamerarulla on 98% Deen ja Myttysen kuvia ja loppu jotain random screenshotteja ja memejä vanhemmuudesta :D) 

Ei pelkoa, blogi ei koe tällaista postaushiljaisuutta, mitä tässä lähiaikoina on ollut ainoastaan vauvan takia, vaan tähän heikkoon tahtiin on itse asiassa muitakin syitä kuin vauva. Mä en oo hetkeekään ollut tässä tällä viikolla yksin. Jestas ku rupes tietyllä tapaa ahdistamaan tää ajatus nyt mielessä. Mies oli ma-ke vielä isyysvapaalla ja palasi töihin eilen, mutta Lontoo-äitini tuli meille vielä keskiviikkona ja saatoimme hänet tänään junaan sillä kolmen viikon Suomen vierailun jälkeen hän palailee huomenna vanhaan kotikaupunkiini. Ai vitsi miten ihanaa oli saada hänet tänne meille muutamaksi päiväksi kerrallaan pariinkin otteeseen viimeisen kolmen viikon aikana. Hän on Danten kummimummi, joten oli ihanaa saada nähdä heidän viettävän laatuaikaa keskenään ja olihan se mielettömän kiva saada apukäsiä tähän arkeen palaamiseen kun mies palasi töihin. Tosin, kaikki mun ”oma aika” meni jotakuinkin siinä, että hengasin Lontoo-äidin kanssa ja nautin hänen seurastaan. Enpä ole pahemmin siis läppäriä avannut. Jollakin tapaa jopa odotan ensi viikkoa ja sitä, että elämä hieman ”normalisoituu”. Mies on loppuvuoden töissä ennen vanhempainvapaalle jäämistä ja tässä on useampi viikko ihan uudenlaista arkea edessä.

Toisaalta en kokisi mitenkään vaikeaksi pärjätä lasten kanssa  arkipäiviä yksin tätä aikaa, mutta koska haluan samalla edistää hieman koulujuttuja ja blogata, on tässä aikamoinen palapeli edessä. No, oon tehnyt sen päätöksen, että koulu ja työjutut tulee tämän loppuvuoden ihan viimeisenä asialistalla, ja niiden edellä prioriteeteissa on lapset, parisuhde ja oma jaksaminen. Kolme päivää viikossa Dee on onneksi vajaata päivää päiväkodissa, jolloin saan pesiä vauvan kanssa ja nukkua univelkoja pois jos vauva nukkuu. Yhtenä päivänä viikossa lastenhoitajamme tulee muutamaksi tunniksi leikittämään Dantea. Ja illat on mies apuna. Eiköhän tässä löydy aikaa käydä lenkillä tai salilla ja kirjoittaa postauksen aina silloin tälloin. Tällä hetkellä ehkä eniten ärsyttää tämä märkä ja pimeä keli, koska se tuo omat lisähaasteet tekemiseen. Kun vauva nukkuu vielä hyvin arvaamattomiin aikoihin pitkin päivää ja Dantella on tietyt rutiinit päiväunineen ja ruokailuineen, on vaikea löytää aikoja lähteä pihalle koko poppoolla ja se on yksi mun arkisia toiveita perheenä; ulkoilla yhdessä. Aina kun saan syötetyn nukkuvan vauvan rattaisiin, alkaa ulkona joko sataa tai siellä alkaa olla jo hämärää. Viime vuonna Dante oli jotenkin vielä aika pieni loppusyksyn ja sitten me oltiin pitkä pätkä ulkomailla, niin en oo ees ajatellut kuinka raskasta on taaperoarjessa se, että tuolla ulkona on oikeesti pimeetä jo joskus 16-17 aikaan 🙁 Ei paljoa leikitytä. No, Myttynen on ehtinyt jo Hoplopiin kertaalleen, kun mentiin koko perhe sadetta pakoon purkamaan Danten energioita. Siellä se viihtyi hyvin rattaissa tai rinnalla syöpötellen. Hoplopin vuosikortti oli muuten koko tämän vuoden paras hankinta. Toivottavasti niitä tulee taas myyntiin 😀

Mulla on jotenkin loppuvuodesta samaan aikaan pelokas, voimaannuttava ja odottava fiilis. Mä tiedän jo nyt, että tää tulee olee aikamoista myllerrystä. Mut mä tykkään haasteista, joten mä jotenkin kreisillä tapaa jopa odotan tätä tulevaa ajanjaksoa. Ehkä ajattelen siitä positiivisesti, koska oon tehnyt niin paljon ajatustyötä asian suhteen. Uskon, että moni pettyy tai ahdistuu tietyissä elämän käänteissä sen takia, että ei ole tehnyt valmiiksi spekulointeja ja erilaisten skenaarioiden pyörittelyjä päässään. Ei elämä toki koskaan mene suunnitellusti, mutta mä tykkään aina paljon miettiä etukäteen. Millaisia päivät ja viikot saattaa olla ja mitkä on ne ääriesimerkit siitä, miten asiat tapahtuu. Sitten mielessäni teen suunnitelmia, varaudun ja pohdin erilaisia reaktioita ja toimintoja.

Nyt oon jonkin verran kantanut huolta esim. blogini kohtalosta. En muista milloin olisin viimeksi ehtinyt kuvailemaan asukuvia ja luulen, että se on entisestään vaikeampaa lähiaikoina. Sen lisäksi, että ulkona on pimeää enemmän kuin valoisaa ja valokuvaaja valoisan ajan töissä, on täällä kaksi pientä, joiden keskiössä pitäisi onnistua kuvailemaan. Ja kun vielä sää on mitä on sateineen ja tuulineen, niin haastetta riittää. Löytyykö multa mielenkiintoista annettavaa blogiin? Eilen vietin koko päivän vauvan ja Danten kanssa ja kävimme koko perhe (+Lontoo-äiti) keskustassa osteopaatilla ja ruokakaupassa sekä ostamassa uuden ehjän kylpyammeen. Tänään päivä sisälsi kotoilua, siivoilua ja hammaslääkärissä käymistä. Ja sellaista elämä pääpiirteittäin tuleekin olemaan lähiajat. Hyvin vahvaa symbioosia vauvan, rintapumpun ja likapyykin kanssa. Voisin ahdistua ja harmistua tästä, mutta oikeastaan en lainkaan ole huolissani asiasta. Kirjoittelen sitä, mitä mielen päällä on ja sitähän se bloggaaminen kai alunperin olikin? Nyt tuntuu välillä, että koko blogikenttä on muuttunut paljon niistä ajoista, mutta se ei välttämättä ole pelkästään hyvä asia.

(Muistakaa heijastimet, tuolla on ihan järkyttävän pimeetä jo!)

Oon mielessäni ajatellut nyt niin, että mun tehtävä on olla täyspainoisesti äiti nyt mun kahdelle pienelle pojalle ja muut asiat tapahtuu sitten omalla painollaan. Ehdin bloggaamaan täyspainoisesti myöhemminkin. Ja jotenkin musta tuntuu, että tää on itse asiassa hyvinkin positiivista. Koska vaikka moni haluaa lukea merkkilaukuista ja katsella niitä flatlay-kuvia koruineen ja kukkineen, suurin osa tuntuu palaavan tänne nimenomaan erilaisten arkisten kirjoitusten tähden. Ja niitä on varmasti luvassa! Jotenkin välillä itekin mietin, että pitäisi varmaan päivittää blogia, mutta jos mä voin valita Lontoo-äidin kanssa höpöttelyn ja blogin päivittämisen väliltä… No arvanette kumman valitsen? Ja onneksi valitsenkin! Koska loppujen lopuksi voin syöttää someen vaikka kuinka paljon kuvia ja ajatuksia, ja ne ovat vain pisara valtameressä ja pieni osa isompaa viihdekokonaisuutta seuraajilleni. Kun taas minulle laatuaika läheisteni kanssa on valtavan iso asia. Ja juuri siksi sen vauva-ajan tai vaikka läheisten kanssa vietetyn ajan pitäisi olla prioriteettina aina.

Huomaan nykyään antavani ehkä hieman liian paljon painoarvoa sille, mitä kuvittelen lukijoideni toivovan blogilta. Joskus aiemmin koin hyvin vahvasti, että kirjoitan blogia omien makumieltymysteni mukaan ja ne seuraa, jotka seuraa. Viime vuosina oon alkanut miettimään enemmän ja enemmän myös sitä, mitä blogiltani seuraajat toivovat. Ja huomaan sen vaikuttavan bloggaamiseeni. Nyt oon tietoisesti jättänyt julkaisematta kuvia Myttysestä ja kirjoittamatta meidän arjesta, koska oon jotenkin ajatellut, että se ei kiinnosta ketään. Ja sit mun IG tulvii viestejä teiltä, joissa nimenomaan kerta toisensa jälkeen käy ilmi se, että nää arkijutut on teistä kiinnostavimpia.

Joten varautukaa tuhanteen ja yhteen kuvaan Myttysestä, pitkiin sepustuksiin tylsän samaistuttavasta arjesta ja kollariasuihin. Niitä lienee tämä loka-marraskuu tässä blogissa tulvillaan 🙂