Lapsen oikeuksien päivä

Tänään liputetaan, erittäin tärkeän asian puolesta. Nimittäin tänään on Lapsen oikeuksien päivä ja vieläpä sellainen, joka juhlistaa sitä, että YK:n lapsen oikeuksien sopimuksella on 30-vuotis juhlavuosi. Tämän vuoden Lapsen oikeuksien päivän (ja viikon) teemana on jokaisen lapsen ainutlaatuisuus ja se, että jokaisella lapsella on oikeus olla oma itsensä.

Jokaisen ihmisen persoonallisuuden ja identiteetin kunnioittaminen kuuluu ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien ja ylipäätään ihmisyyden ytimeen.
Lapsen oikeuksien sopimuksen 30-vuotisjuhlavuoden kansallisena teemana on lapsen oikeus olla oma itsensä. 

Lapsen oikeuksien sopimus on maailman laajimmin ratifioitu YK:n ihmisoikeussopimus. Ratifioimalla sopimuksen valtio sitoutuu muuttamaan lakinsa ja toimintansa sopimusta vastaaviksi. Sopimuksen ulkopuolella on ainoastaan yksi maa: Yhdysvallat.

Lapsen oikeuksien päivä pitäisi olla joka päivä, mutta on hienoa, että sitä juhlitaan joka vuosi erikseen ja viime vuodesta lähtien, Suomessa kyseessä on myös ollut almanakoista lippumerkillä varustettu päivä. Modernimpi tapa liputtaa on varmasti somessa, ja siellä lapsen oikeuksien päivää voi liputtaa tunnisteella #saanollaminä.

Mun mielestä joka vuosi tänä päivänä on ollut hieno teema, mutta tänä vuonna se on erityisen liikuttava. Näin tuoreena äitinä joka päivä mietin sitä, miten voin kasvattaa poikani juurikin kunnioittaen heidän ainutlaatuisuuttaan ja oikeuttaan olla sellaisia kuin he ovat. Miten auttaa ja opettaa, kasvattaa ja neuvoa aivopesemättä heitä? Miten antaa tilaa kehittyä omanlaiseksi persoonaksi?

Jo nyt kun nuorin lapseni on vasta muutaman viikon, heitä verrataan toisiinsa ja oletetaan monia asioita. Ymmärrän toki, että heidän ulkonäkönsä herättää mielipiteitä yhdennäköisyyden suhteen, mutta mielestäni se on hassua, sillai viattoman suloisellakin tavalla. Minulle he ovat toki aivan erinäköisiä, omanlaisiaan ja kaikin puolin erilaisia. Kuitenkin lähes aina ensimmäinen kommentti pojista on ”Oi, hän on ihan veljensä näköinen” tai sitten päinvastoin ”Ei yhtään veljensä näköinen”.

Minusta oli ihanaa, kun en Dantea odottaessani tiennyt hänen sukupuoltaan ja en tehnyt mielessäni yhtäkään oletusta. Tämän toisenkin kohdalla oli yllättävän sellainen ennakkoluuloton odotus. Mun mielestä lapsissa on ihaninta juurikin se, että heidän tulevaisuus on vielä niin kirjoittamaton. He ovat syntyneet ja nyt he alkavat muodostumaan ihmisinä. Millaisia heidän luonteensa ovat? Minkä näköisiä heistä tulee? Mitä he päätyvät elämässä tekemään? Kaikki on vielä auki ja ennen kaikkea avaimet tähän kaikkeen on heidän käsissään. Koska heillä on oikeus olla sellaisia kuin he haluavat olla.

Välillä leikillä ollaan aina juteltu siitä, mitä pojat päätyvät harrastamaan tai tekemään työkseen. Edes vitsillä en osannut ajatella hirveän pitkälle tätä tai osannut kuvitella poikiani mihinkään tiettyyn ammattiin. Aikanaan Danten ollessa vauva, pohdimme leikillämme mitä urheilua hän tulee harrastamaan. Vaikka meille oli itsestäänselvää, että hän saisi itse valita harrastuksensa ja sen, onko se ylipäätään urheilua, niin asiaa oli vaan hauska pohtia. Toki tulemme varmasti tsemppaamaan lasta urheiluharrastukseen jo kehityksellisistä syistä, mutta pakottaa emme aio ketään emmekä sanele lajia. Toisin kuin tässä leikkisässä pohdiskelussamme, jossa valinta oli koripallo (poikamme ovat todennäköisesti pitkiä, koripallo on helppo laji, kun ei tarvii raahata painavia kamoja ja koripallo ei rajoita tiettyihin maihin, kuten jääkiekko), lapsemme saavat itse valita mitä haluavat baletista nyrkkeilyyn. Toki meillä on toiveita. En välttämättä haluaisi lasten harrastavan mitään missä saa jatkuvasti iskuja päähän tai mitään kovin vaarallista, mutta elämä on vaarallista. Sille ei voi mitään.

Tällä hetkellä Danten suurin intohimo on pasta, jolla hän leikkii jatkuvasti. Hän tietää pastalajikkeet ja haluaa osallistua ruoanlaittoon ja leikkii sillä jatkuvasti omassa pikkukeittiösään. Ruokakaupassa totaali-innostus ei tapahdu karkkihyllyllä vaan pastahyllyllä, kun saa valita seuraavan pastan kokeiltavaksi. Jos tämä hänen intohimonsa jatkuu aikuisuuteen ja kokin työhön, niin hienoa. Tai sitten hänen elämäänsä tulee vielä tuhat muuta intohimoa. Lapseni rakastaa sinistä, pastaa, roska-autoja ja kaivureita. Mitään niistä ei olla hänelle tyrkytetty tai tarjottu, hän on itse ne valinnut. Jos sinistä ei ole, vihreä on seuraava suosikki. Autot ei kiinnosta, roska-autot kylläkin. Samaan aikaan hän rakastaa pehmolelujaan, pandoja ja nukkea, joka on ostettu hänelle vauvaksi. Sininen pitkänalle oli lahja vauvalta ja se on sen saamisen jälkeen ollut aina kaikkialla. Sulhaspoikana alttarille kävellessä siskoni häissä ja joka päivä päikyssä.

(Kyllä irttarihyllylläkin ilo repeää, kun saa valita viisi omavalintaista karkkia. Ne on kaikki, wait for it, sinisiä :D) 

On ihanaa ja palkitsevaa nähdä lapsen kehittymistä ja hänen omia valintoja. Hän saa valita usein asioita, koska haluamme tukea hänen kehitystään juurikin hänestä lähtöisin olevana. Jos pitää pukeutua, saa hän valita kenkien väliltä, mutta osoitamme sopivat. Kumppareita ei laiteta muuta kuin sadekelille, vaikka ne haluttais laittaa aina. Saa myös itse valita, laittaako mustat vai vihreät kumpparit. Haluan välttää termejä ”äidin poika” tai ”isin poika”, kun lapset tekevät valintoja, jotka ovat meidänkaltaisia. Yritän välttää suljettuja kysymyksiä ”Oliko päiväkodissa kiva päivä?” ja käyttää avoimia kysymyksiä ”Millainen päivä oli? Mitä teit päiväkodissa?” Haluan olla olettamatta vaan kysyä. Haluan olla antamatta lapselle valmista vastausta ehdotuksen muodossa, vaan antaa hänen itse miettiä.

On mieletöntä huomata, millainen persoona näinkin nuori lapsi voi olla. Pieni iloinen ja aktiivinen touhuajamme tykkää tietyistä asioista ja saa toteuttaa itseään niiden parissa. Toivon, että meissä on viisautta antaa hänen kehittyä aina omilla ehdoillaan, sellaiseksi kuin haluaa. Jo nuorena en halua kieltää häneltä jotain, koska hän on poika tai painostaa johonkin samasta syystä. Kasvatan yksilöä, en sukupuolensa edustajaa. Toisaalta haluan osata tukea häntä mietiskelyissään ja pohdinnoissaan itsestään ja muista. Se on jokapäiväinen haaste. On onni elää maassa ja muuttuvassa maailmassa, jossa erilaisuutta tuetaan ja siihen jopa kannustetaan. Toivon, että vanhempana osaan tukea juuri lapseni ainutlaatuisuutta.

Poikieni kasvaessa pienellä ikäerolla meille tulee varmasti olemaan ajoittain haaste nähdä heidät omina persooninaan. Jos yksi tykkää kaivureista 2-vuotiaana, toinen ei välttämättä niistä välitä samanikäisenä. Olen tietoisesti jo nyt tehnyt sitä ajatustyötä, jossa en vertaa lapsiani. Osittain siihen auttaa se, etten edes tarkkaan muista asioita viikkojen tai kuukausienkaan tarkkuudella. On yhdentekevää minkä ikäisenä kukakin kääntyy tai kävelee. He ovat omia yksilöitään ja haluan antaa heidän sellaisina kasvaa.

Olen itse saanut kasvaa melko vapaasti. Koin tietyissä aspekteissa vanhemmiltani paljon paineita ja koen, että ne ovat muovanneet minua persoonana tosi paljon. En arvostele vanhempiani lainkaan, he tekivät erinomaista työtä. Kuitenkin on hyvä tunnistaa menneiden sukupolvien valinnoissa asioita, joita ei välttämättä itse halua toistaa. Liikaa näkee niitä tilanteita, joissa oletetaan ja ”vahvasti toivotaan” lapsesta vaikka juristia tai lääkäriä tai mitä ikinä. Omien vanhempien miellyttäminen tai omille vanhemmille pettymyksen aiheuttaminen on äärimmäisen vahvoja tunteita, jotka voivat tiedostamattakin muovata maailmaamme ja persoonaamme valtavasti.

Poikani antoivat minulle suurimman asian, mitä voisin koskaan saada. Poikani antoivat minulle äidinrakkauden, tämän järjettömän kuuluvuuden ja tarkoituksen tunteen. Haluan antaa heille täyden rakkauteni lisäksi vapauden. Vapauden elää elämänsä sellaisena kuin he haluavat. Ja tunteen siitä, että äiti on ylpeä aina. Aina. Olen antanut lapsilleni elämän, mutta en omista heitä. En omista oikeuksia valita elämää heidän puolestaan. Annoin lapsilleni elämän, he antoivat minulle aivan uudella tavalla syyn elää. Minulle lapseni ovat tyhjä kanvas. En ole kovin kummoinen taiteilija, joten annan heidän värittää sen itse. Juuri sellaiseksi kuin he itse haluavat. Ja olen jo nyt varma, että ne ovat aivan erilaisia ja samaa niissä on ainoastaan se, kuinka hienoja ne ovat minun silmääni.

Lapsieni oikeus on elää omannäköisensä elämä. Minun velvollisuus, ja oikeus, on kulkea sitä heidän tukena ♥

Kommentit (3)
  1. Vitsi mitä tekstiä tossa lopussa, upeasti kirjoitettu <3

  2. Jos haluaisin lapsen vanhemmaksi, haluaisin olla juuri tuollainen kuin olet. Lapsesi ovat todella onnekkaita, ihanaa ♥

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *