Mielipidemaanantai – ÄIDIN PINNALLISUUS

Mulla oli tänään Myttysen kanssa Helsinki-päivä. Hypättiin aamulla junaan ja suunnattiin Helsinkiin, missä äitini tuli meitä vastaan. Kävin kampaajalla, mihin kaveri tuli tuomaan smoothien ja hengailee vähän juttelemaan ja sen jälkeen kävin vielä laittamassa geelilakkaukset kynsiin. Oli mulla ihan varsinaista asiaakin Helsinkiin ja nämä kaksi sain järjestymään siihen ympärille. Reissussa tuli väistämättä pohdittua pinnallisuutta ja pinnallisuutta äitinä.

Voisi sanoa, että minä tosiaan vietin kaiken kaikkiaan kolme tuntia junassa pienen vauvani kanssa pinnallisista syistä. Ja pinnallisuus ei tunnetusti ole äitien oikeus. Tai oikeastaan, pinnallinen äiti nähdään lähestulkoot huonona äitinä. Hänhän ottaa aikaa pinnallisille jutuille, sen sijaan, että käyttäisi sen lapsiinsa.

Pinnallisuus ylipäätään on mielestäni sanana hyvin väärinymmärretty tai oikeastaan se mielestäni yhdistetään vähän väärään asiaan usein. Itse en miellä meikkaamista, laittautumista tai vaikka mieltymystä kauniisiin vaatteisiin pinnallisuutena. Toki nämä ovat pinnallisia asioita, mutta se, että pitää tällaisista pinnallisista asioista ei tarkoita, että ihminen olisi pinnallinen. Mulle pinnallisuus on sitä, ettei edes välitä sisimmästä tai tärkeistä asioista, itsensä henkisestä kehittämisestä tai mistään syvällisemmästä, vaan välittää VAIN pinnallisesta, ulkokuoresta ja ulkomuodosta. Ihminen voi mielestäni hyvin olla moniulotteinen ja tykätä niin pinnallisista kuin syvällisemmistä jutuista. Mutta jos joku esimerkiksi ihastuu ihmisessä vain ulkonäköön tai taloudelliseen tilanteeseen välittämättä persoonasta, on hän mielestäni pinnallinen. Pinnallisuus ei mielestäni ole millään lailla hyvä juttu, silloin kun se on tuolla lailla kokonaisvaltaista siis.

Itse näen pienet ja vähän isommatkin pinnalliset asiat arjen luksuksena, jota ei mielestäni tarvitse sulkea kokonaan pois. Eikä sitä mun mielestä odoteta tai vaadita sinkkunaisilta tai lapsettomilta naisilta. Mutta oon monesti törmännyt siihen ajatukseen, että äidit eivät saisi olla pinnallisia tai olla kiinnostuneita pinnallisista jutuista. Äitiys liian usein mielletään lähes palvelusuhteeksi, jossa äidin tehtävä on passata jälkeläisiään ja hyvin mieluusti vieläpä oman jaksamisen ja hyvinvoinnin hinnalla. Kun tulin äidiksi, kuulin kaikenlaista. Hiukset olisi pitänyt leikata lyhyemmäksi ja pidennykset nyt ei ainakaan kuulu äidin päähän. Vauvahan repisi pitkää tukkaa ja pitkillä kynsillä raapisin vauvaa. Kihlasormuksen kivikin oli aivan liian iso käytettäväksi, koska vauvaa saattaisi raapaista sormuksella (kyllä, olen tosissani, tällaista kommenttia sain). Suhtautuminen ripsihuoltoihin ja kampaamokäynteihin on ollut jotenkin nuivaa ja ties mistä kaikesta olen kuullut, ettei ole soveliasta äidille; aina ylipolvensaappaista nahkatakkeihin (ensimmäiset ”huoramaisia”, toiset osuvat ikävästi vauvaan, kun äiti ottaa syliin). Ja kaiken lisäksi kaikki tämä on vain turhaa rahan- ja ajankäyttöä, koska sillä ei ole mitään väliä, onko tukka värjätty tai ripset mintissä, koska äidin tehtävähän on olla pukluntahraam kodinhengetär, joka elää vain lapsilleen.

Ennen kaikkea rivien välistä on usein luettavissa siitä, että pinnallisuus ei ole äidille sopiva piirre. Kun elämässä on jotakin niin tärkeetä kuin lapsi, ei saisi käyttää enää aikaansa mihinkään ”turhaan hömpötykseen”. Pitäisi opiskella sormiruokailua, suunnitella lapselle säästämistä, notkua jokaiset treenit kentän laidalla ja varmaan opetella ulkoa MAOL, että osaa sitten auttaa lasta sivistyksen tiellä. Nämä mielipiteet esitetään hyvin usein ikään kuin toisensa poissulkevana. Voi olla vain joko tai.

Mun mielestä äidille haitallista pinnallisuutta on opettaa lapsilleen pinnallista ajatusmaailmaa. Kun opetetaan, että aina pitää näyttää hyvältä ja pukeutua nätisti, jotta olisi hyvä. Kun opetetaan, että pitäisi mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa tai ottaa kaunis ja nuori vaimo. Kun opetetaan lapset välittämään ulkoisista avuista enemmän kuin sisäisistä. On eri asia opettaa lapsilleen tällaisia arvoja kuin käydä vaikkapa ripsihuollossa. Tärkeää on mun mielestä miettiä, miten näistä asioista puhuu lapsille ja millaisen suhtautumisen näihin asioihin lapselleen antaa omalla esimerkillään.

Mä ainakin käyn monessa kauneustoimenpiteessä, koska koen ne aikaasäästäväksi arjessa. Olen sen verran pinnallinen, että viihdyn meikattuna ja laittautuneena, hiukset kiharrettuina ja kivoissa vaatteissa. Tämä kaikki vie aikaa, jota ei pikkulapsiarjessa ole liiaksi. Valmiiksi laitetut kulmat ja ripset säästävät aikaa, sillä kuljen yleensä arkisin meikittä näiden turvin tai korkeintaan käyttäen 5 minuuttia meikkiin. Kampaajalla tykkään käydä freesaamassa hiukset ja kynsien geelaaminen se vasta on mun aikaa eniten säästävä juttu. Mulla pysyy kynsilakka ehkä päivän kynsissä ennen kuin alkaa lohkeilemaan. Lakkaamattomat kynnet menee mulla nopeasti epäsiistiin kuntoon ja halkeilee pahannäköisesti. Geelaamalla kynnet saan kuukaudeksi kynnet, jotka näyttää aina hyvälle ja on vahvat eikä lohkeile, eikä vaadi multa minkäänlaista ylläpitoa. Ripsihuollossa nukun, kampaajalla teen töitä ja kynsihuollossa hoidan yleensä toisella kädellä sosiaalisia suhteita tai asioita puhelimella. Tai soitan jonku työpuhelun. Ymmärrän, että monille luonnollisessa lookissa kulkeville tällainen määrä erilaisia kauneuskäyntejä kuulostaa tosi isolta määrältä. Mulla ei ole mitään luonnollista lookia vastaan enkä todellakaan ujostele itseäni meikkaamattomana ja ehostamattomana. Mutta satun viihtymään enemmän tällaisessa lookissa ja pidempiaikaisilla valinnoilla säästän aikaa päivittäisessä arjessani. Siinä arjessa, jossa äitiys vie mun elämästä isoimman osan.

Jotenkin jos tuore äiti menee vaikka lenkille tai hierontaan, on se hyväksyttävää. Mutta jos sama äiti lähtee laittamaan kynnet kuntoon, on se paheksuttavaa. Ikään kuin pinnalliset asiat tapahtuisi niin, että vauva kärsisi siinä sivussa siitä pinnallisuudesta. Tuntuu olevan hyväksyttyä jättää vauva ilman äidin läsnäoloa vaan äärimmäisen tarpeellisia asioita varten ja kauneudenhoitoa ei tietenkään tällaiseksi lueta. Vaikka vauva nukkuisi koko toimituksen ajan hyvän hoitajan valvonnassa tai olisi mukana. Vaikken kiintymysteoriaan ihan orjallisesti usko, niin en silti osaisi olla ilman vauvaa kovin montaa tuntia enenn kuin hän olisi jo lähemmäs vuoden ikäinen. Ei tulisi puheeksikaan, että lähtisin vaikka Helsinkiin päiväksi ja jättäisin vauvan isin hoiviin. Herrajumala, Dante oli 11kk, kun jätin hänet yön yli mummille ja silloinkin ikävöin häntä kuin hullu. Nytkin aikataulut oli sovittava sen mukaan, että välissä ehtii imettää ja sylitellä ja tankata läheisyyttä. Söin lounaani tänään vasemmalla kädellä samalla vauvaa ensin imettäen ja sitten antaen hänen vaan levätä sylissäni lähellä rintaani. Oli muuten haaste puikoilla ja pahimmillaan jouduin pelastamaan sushipalan soija-astiasta käsin suuhuni. Oh well. En koe oikeaksi arvostella kenenkään valintoja, joten vaikka joku jättäisikin pienen vauvan moneksi tunniksi, en tuomitse. Se äidin ”pinnallisuus” ei kuitenkaan tarkoita, että vauvan arki siitä mitenkään merkittävästi muuttuisi, vaikka niin usein annetaan ymmärtää. Kyllä sen aamumeikin voi tehdä vauvan nukkuessa tai suunnitella kampaajakäynti vauvan päikkäreiden ajaksi. Asiat voi tehdä hyvinkin lapsentahtisesti ja suunnitella menemiset ja tulemiset vauvan ehdoilla, mutta niin, että äiti saa toteuttaa itseään. Pinnallisesti tai vähemmän pinnallisesti.

Tietyllä tapaa näen tässä arvostelevassa ajatusmaailmassa viittausta siihen, että pinnalliset asiat on turhia ja äideillä pitäisi olla liian kiire ja väsy, että voisi välittää tällaisesta turhuudesta. Onhan kulttuurissamme vahvassa sellainen ajatusmaailma, että vanhemmuuden on oltava rankkaa. Jos vauva tai pieni lapsi ei ime kaikkia mehuja, pitäisi äidin keskittää kaikki energiansa johonkin älyllisesti itseään kehittävään tai lasta aktivoivaan toimintaan. Usein äitiyden vaatimuksia kuunnellessa tuntuu lähes toivottavalta, että äiti asettaa lapsensa koko universuminsa keskipisteeksi unohtaen kaiken muun, myös parisuhteen ja itsensä. Vaikka samaan aikaan kaikkialta hoetaan, kuinka ”parisuhde on lapsen koti”, samaan aikaan kumppani asetetaan yleensä jollekin huomattavasti alemmalle tasolle ja äidiltä vaaditaan lähes symbioottista suhtautumista lapseensa. Paljon puhutaan myös siitä, että ”onnellinen äiti on hyvä äiti” ja kuinka äitien pitäisi ottaa aikaa itselleen. Samaan aikaan kuitenkin nyrpistellään nenää, jos äiti ottaa aikaa asioille, jotka tekevät hänet iloiseksi ja hyvinvoivaksi.

Mulle yksi tärkeimpiä avaimia vauvavuodesta ja pikkulapsiarjesta selviytymisessä on ollut se, että olen saanut pitää kiinni minuudestani ja että olen voinut olla minä myös äitinä. Minä, joka tykkää kauniita esineistä, merkkilaukuista, sisustamisesta, leipomuksien koristelusta, meikeistä ja kampaamokäynneistä. Minä, joka tykkää käydä kaupungilla kahvilla ja joka tykkää omituisesta musiikista. Minä, joka tykkää kirjoittaa blogiin merkkilaukuista ja koruista ja näteistä sisustusesineistä.Monien muiden asioiden ohella. Se, että ponnistin maailmaan lapsen, ei muuttanut mun kampausmakua tai viehtymystä Instagramin meikkivideoihin. Se, että mun arki on täynnä imetystä, taaperon kanssa leikkimistä ja vaippoja, ei tarkoita, ettenkö olisi samaan aikaan kiinnostunut muustakin. Eikä se vie mitään pois äitiydestäni tai keskittymisestäni lapsiini.

Tämä on taas yksi asia, jossa toivoisin, että äideille annettaisiin hieman enemmän vapautta mennä omalla tyylillään, eikä yritettäisi tunkea kaikkia äitejä samaan muottiin tiettyine kampauksine ja lempitunikoineen. 

Saako teidän mielestä äitinä nauttia yhä samoista pinnallisista jutuista? 

Kommentit (9)
  1. Kyllä saa ja pitääkin pitää kiinni niistä itselle tärkeistä jutuista oli ne pinnallisia tai ei. Minulle ei ole onneksi ikinä edes tullut mieleen tällaista ajatusta, että kampaajat ja kynsihuollot olisi jotenkin kiellettyjä tai muiden paheksumia, kun on äiti. 😅 T. Kahden lapsen mutsi

  2. Kiitos tästä postauksesta! On aina todella kiva lukea sun ajatuksia vanhemmuudesta, sillä niistä huokuu sellainen positiivinen tunnelma, joka usein perhe-elämää koskevista keskusteluista tuntuu puuttuvan. En ymmärrä sitä ajatusmaailmaa, että vanhempana olon pitäisi olla jatkuvaa uhrautumista ja luopumista, jossa vaikeudet vaanivat aivan varmasti joka kulman takana. 😀 Itselläni ei vielä ole lapsia, mutta olen kasvanut kodissa, jossa ei ole ikinä korostettu perhe-elämää luopumisena,vaan painotettu sen antia sekä mahdollisuuksia nauttia niistä pienistä luksusjutuista ja piristää omaa arkea. Jos näistä asioista puhuttaisiin enemmän ja positiivisempaan sävyyn, olisi monilla ehkä parempi kuva perhe-elämästä. ☺️

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *