”Joskus jää on niin kylmää, että se polttaa käsiä. Ja joskus kun saunasta menee jääkylmään veteen, vedestä nousun jälkeen pakkasilma onkin lämmintä. Ja joskus kun ulkona kylmenneet sormet laittaa haalean kraanan alle, vesi polttaa.

– Mä en tunne mitään! isä sanoo. Ehkä sillä on mennyt kylmä ja kuuma sekaisin.”

– Selja Ahava

talven pakkaset hukkuvat sohjoon. se sohjo peittää koko kylää, se kastelee kengät ja saa askeleet litisemään.
happi ei tunnu hapelta, tähän keliin tukehtuu. ikään kuin kasvihuonekaasut tarttuisivat keuhkoputkiin.
hengitys hädin tuskin höyryää enää, saa kaikki kyläläiset vaikuttamaan kuolleilta.
tai siis, vanhoinahan tänne synnytään. täällä on enemmän puistonpenkkejä kuin ihmisiä.

tässä kylässä kaikkia särkee päähän. täällä pidetään ohimoista kaksin käsin kiinni, valitetaan ja sanotaan, että kohta räjähdetään.
meihin ei uskalla koskea, ei uskalla hengittää meihin päin. kosketa ja posahdat itsekin.

järven jäällä uhkarohkeat pitelemässä päistään kiinni. täällä odotetaan, että pudotaan jäihin ja jäähdytään.
kauan sitten täällä oltaisiin surkuteltu lumet sulattavaa kevättä, tänään kiitetään mahdollisuudesta vilkaista pintaa syvemmälle.

tämä kylä tahtoo muuttaa pois. täällä tukehdutaan vinttipölyyn.
tuodaan ullakoilta alas tarkoituksella sinne suljettuja muistoja, muistetaan vahingossa muualla olevan parempi.
avaimenperä pariisista, siitä puuttuu rengas.
ei renkaattomalla avaimenperällä tee mitään.

täällä aurinko porottaa risukasaan niin kauan, että se syttyy tuleen.
täällä ei juosta kipinöitä pakoon, niitä pyydystetään suut avoinna kuin lumihiutaleita.
täällä on mennyt kylmä ja kuuma sekaisin.

niin kova kiire pois. niin kova kiire.