aluista

”Matkamme alkoi tihkusateessa ja tunnelma oli jollakin tavalla mystinen. Saatoin jo nähdä, että tämä kaikki tulisi olemaan vain suuri taru sumusta.” – Jack Kerouac, Matkalla (On The Road), 1957

kaamoksen painoa ei tunne ennen auringon aamuvenytyksiä. ennen ensimmäisten valonsäteiden kuiskinaa keväästä, ennen pölyttymään jääneen pallonpuoliskon päälle lasketun lakanan nostoa. se sanoo ”huomenta”. aurinko siis. kun lakana nostetaan, sitä huomaa eläneensä kuukausia ja taas kuukausia kestäneessä sumussa. hatarat muistikuvat menneiden keväiden vähittäin lämpenevistä illoista työntävät aivojen arkistojen laatikot auki ja hyppäävät ulos. ne sanovat ”huomenta”. muistikuvat siis. kun arkistojen laatikot päästävät syövereistään ajatukset ulos, sitä huomaa omistavansa sittenkin teelusikallisen optimismia, toivoa tulevasta. 

näinä hetkinä tuntuu, että ehkä sittenkin maailma löytää järjestyksensä. ehkä auringonlaskut ja nousut voivat olla kauniita täälläkin. ainaiset haaveet Jostakin Muusta (tahitista, sen lämmöstä ja postikorttimaisemista) ovat vain haaveita, kerrankin taka-alalla. joku tuntuu kerrankin suoralta, elämän vatupassi ei ehkä olekaan aina vinossa. lumi on peittänyt maan. se on antanut puille sekä taloille valkeat lakit. katso nyt, talvi yhdistää kaiken, tehdyn sekä tekemättömän. 

aluista kerrotaan monia tarinoita. matkat alkavat sateessa tai paisteessa, välimuodot unohtuvat. 
pimeydessä, märän asfaltin imiessä itseensä kaiken valon, olisi hankala aloittaa mitään.

mutta nyt on talvi. ja sää kielii keväästä.
uudesta alusta.