Heti alkuun on tunnustettava, että en ole mikään true crimen suuri ystävä, sillä tosielämän tragedioista on mielestäni hankala kirjoittaa niin, että kirjassa pysyy jännite yllä ja teos kuvailee vain faktoja, eikä siinä sorruta dramatisoimaan asioita liikaa. Ja kun kuvaillaan pelkästään faktoja, tulee tekstistä helposti vähän ”luettelomaista” tai puisevaa. Kuunnellessani joitakin vuosia sitten Susanna Reinbothin haastattelua Jari Aarnion tapauksesta kertovaan Keisari Aarnio -kirjaan liittyen huomasin seuraavani haastattelua erittäin kiinnostuneena. Susanna kertoi mielestäni tapauksesta niin mielenkiintoisesti, että päädyin ostamaan ko. kirjan. Kaikki ovat varmasti kuulleet ja ehkä seuranneetkin tavalla tai toisella Aarnion tapausta, sillä se on Suomen rikoshistoriassa ainutlaatuinen. Juuri siitä syystä itse kirjakin oli uskomattomine (todellisen elämän) käänteineen niin mielenkiintoinen, että luin sen ahmimalla hetkessä. Se oli mielestäni hyvin kirjoitettu ja faktat oli esitetty kiinnostavasti ja selkeästi.

Kun törmäsin yhteen Norjaa viime vuosina kuohuttaneeseen tapaukseen eli Anne-Elisabeth Hagenin katoamista kuvaavaan Lunnaat-teokseen, niin ajattelin tarttua siihen kokeillakseni, josko tämäkin teos pystyisi pitämään minua otteessaan yhtä hyvin kuin Aarnion tapausta kuvaava kirja.  Muistin nähneeni Anne-Elisabethin katoamista kuvaavia lehtijuttuja ja tarina oli peruspiirteissään minulle tuttu, mutta kirjassa sen taustoja on luonnollisesti kuvattu paljon pintapuolisia lehtiartikkeleja tarkemmin. Mielenkiintoisen – kirjallisessa mielessä – tapauksesta tekee sen, että se on vielä tänäkin päivänä ratkaisematta. Johtopäätökset ovat siis jokaisen itsensä pääteltävissä, eivätkä kirjan kirjoittaneet toimittajat Magnus Braaten ja Kenneth Fossheim valota omia päätelmiään, vaikka ovat niitä varmasti tehneetkin. He kuvailevat kirjassa tapahtumat sellaisina kuin ne tapahtuivat, eikä mahdollisella syyllisyydellä spekuloida ollenkaan, mikä on vain hyvä asia.

Anne-Elisabeth Hagen katosi kotoaan 31.10.2018. Katoamisen havaitsi ensimmäisenä hänen puolisonsa, miljonääri Tom Hagen, joka löysi kotoaan ulkopuolisia jälkiä ja uskomattoman lunnaskirjeen, joka on yksi tapauksen kiinnostavimmista yksityiskohdista. Lunnaskirjeessä oli selostettu monimutkainen menetelmä maksaa kryptovaluuttana Anne-Elisabethin palauttamiseen vaadittavat lunnaat. Kirjassa on kerrottu, että Norjan poliisilla ei ollut hirveästi kokemusta vastaavantyyppisistä tapauksista, joten tutkintaa ei tehty välttämättä parhaalla mahdollisella tavalla. Kieltämättä kuvaukset siitä, kuinka kauan poliisi odotti ennen kuin Anne-Elisabethin katoaminen julkistettiin, kuinka lähiomaisten kuulemisten kanssa viivyteltiin viikkoja ja kuinka tapausta tutkittiin liian suppeasti vain lähipiirissä, saavat lukijankin pohtimaan, miten tällaisia virheitä saattoi tapahtua. Toisaalta on helppoa arvostella asiaa jälkiviisaana, kun poliisit joutuivat tekemään vaativaa työtä äärimmäisen paineistettuina kuukausien ajan.

Aika pian tutkinnan edetessä poliisien katse kääntyy aviomiehen suuntaan: onko Tom Hagen uskollinen ja rakastava, vaimonsa hyvinvoinnista aidosti huolissaan oleva puoliso vai häikäilemätön, omaa etuaan tavoitteleva liikemies, joka on tottunut saamaan, mitä haluaa? Motiivina Tomin mahdolliselle syyllisyydelle tutkitaan aviopuolisojen tekemää erittäin epäsuhtaista avioehtoa ja Anne-Elisabethin mahdollisia aikomuksia ottaa avioero. Perheen lapset asettautuvat yksiselitteisesti isänsä taakse ja puolustavat häntä raivokkaasti.

Kirjan kiinnostavin anti ovat faktat Tomin persoonasta ja taustasta, jota poliisi tutki hänen mahdollista syyllisyyttään määriteltäessä. Tomia kuvaavissa kertomuksissa esim. perheenjäsenten ja liike-elämän tuttujen välillä on aikamoinen ero. Sen lisäksi koko lunnaskirjeeseen liittyvä kryptovaluuttakokonaisuus on niin monimutkainen, että jos tapaus ei olisi toteen perustuva, epäilisin vahvasti sen todenperäisyyttä.

Kokonaisuudessaan kirja oli kiinnostava ja se sai kiinnostumaan itse tapauksesta tarkemmin. Mielestäni kuitenkin tässä pohjoismaisessa kaksintaistelussa Susanna Reinbothin ja Minna Passin Keisari Aarnio vei voiton! Se on jo lähtökohdiltaan kiinnostavampi siinä mielessä, että tutkinnan kohteena on erityistä luottamusta nauttivassa ammatissa oleva henkilö, jonka huima nousu ammattikuntansa ehdottomaan eliittiin hakee yhä vertaistaan. Yhteistä molemmille tapauksille lienee kuitenkin se, että viimeistä lukua niissä ei ole vielä kirjoitettu.

Sanotaan, että kesä on todellista dekkarien lukemisen kulta-aikaa. Itselleni dekkarit eivät ole erityistä kesälukemista, vaan ne sopivat yhtä hyvin jokaiseen vuodenaikaan. Tosin olen sitä ihmistyyppiä, joka hoilaa antaumuksella joululauluja keskellä kesää ja kaipaa kesäkeittoa kaikista pimeimpään vuodenaikaan. Ehkä dekkarien suosio kesälukemisena perustuu kuitenkin siihen, että kesällä ja erityisesti lomalla ihmisillä on ylipäätään enemmän aikaa lukea, joten silloin luetaan myös dekkareita enemmän. Omaan kesääni on kuulunut tähän menessä jo usemman kirjan lukeminen. Niiden joukkoon on mahtunut myös dekkareita.

Malin Persson Giolito on saanut viime vuosina paljon mediahuomiota erityisesti vuoden 2017 Lasiavain-voiton jälkeen. Juristina Persson Giolito osaa kuvata oikeusprosesseihin liityvää (usein pitkäpiimäistäkin) työtä hyvin realistisen tuntuisesti. Itse asiassa kuvaukset ovat välillä siinä määrin puuduttavia, että ne eivät saa ainakaan minua haaveilemaan kyseisestä työstä. Mutta hyvä niin: amerikkalainen oikeussalidraamakuvaus, joka on tuttua muun muassa televisiosarjoista, ei ehkä kuitenkaan anna täysin oikeanlaista kuvaa itse työstä.

Epäilyksen tuolla puolen -romaani kertoo Sofia Weber -nimisestä juristista, joka ottaa hoitaakseen elinkautistuomiota kärsivän Stig Ahlinin tuomionpurun todistaakseen itselleen ja siinä sivussa omalle ukilleen kyvykkyytensä juristina. Stig on epämiellyttävä ihminen, joka on tuomittu paitsi Sofian uudelleen tutkimasta murhasta myös syytetty oman tyttärensä hyväksikäytöstä murhan tapahtuma-aikaan. Lähtiessään selvittämään tapauksen taustoja Sofia huomaa, että moni asia murhatutkinnassa on hoidettu hutiloiden tai mutkat suoriksi vetäen. Mitä syvemmälle tapaukseen hän perehtyy, sitä enemmän hän alkaa varmistua siitä, että Stig ei välttämättä olekaan syyllinen rikokseen, josta hänet on tuomittu.

Kirjaa lukiessani huomasin olevani kiinnostuneempi Sofian ja hänen Sture-ukkinsa suhteesta kuin itse murhatapauksesta. Sofia oli tietyllä tavalla jäänyt suhteessaan ukkiinsa edelleen lapsen asemaan, ja haki teoillaan jatkuvasti hyväksyntää ukiltaan. Koska Sofia ei ollut koskaan tavannut isäänsä, Sturesta oli muodostunut hänelle tietynlainen isähahmo. Sturella tuntui olevan Sofiaan ihmeellinen ote, vaikka hänet kuvattiin jo fyysisesti heikentyneenä mutta entisenä kriminologian (?) professorina ehdottomana auktoriteettinä, jonka kanssa Sofia jatkuvasti kävi läpi omia havaintojaan Ahlinin tapauksesta.

Täysin toisenlaisiin tunnelmiin vei Mary Higgins Clarkin Katse menneisyydestä,joka kuvaa tosi-TV:n maailmaa ihan herkullisesti. Tuottaja Laurie Moran hamuaa uutta menestystarinaa parin aiemmin epäonnistuneen TV-tuotannon jatkoksi ja on keksinyt mielestään loistavan idean: vanhojen ratkaisemattomien murhatapausten valjastaminen televisio-ohjelmiksi.

Lauriella itsellään on synkkä tausta: hänen aviomiehensä on murhattu viisi vuotta aiemmin. Murhan on todistanut Laurien poika, joka muistaa murhaajasta vain hänen siniset silmänsä. Murhaaja on luvannut Timmy-pojalle, että hän palaa murhaamaan Laurien, ja uusi tosi-TV produktio antaa siihen loistavan mahdollisuuden.

Itse ohjelman kohteena oleva seurapiirimurha on ollut selvittämättä parinkymmenen vuoden ajan, vaikka syyllisten joukko vaikuttaa selkeästi rajatulta: uhrin aviomies, hänen tyttärensä paikalla olleine ystävineen ja perheen silloinen kotiapulainen. Kun kaikki heistä vaikuttavat olevan halukkaita selvittämään oikean murhaajan ja puhdistamaan siinä sivussa oman maineensa, saa Laurie haluamaansa tosi-TV:tä asianosaisten haastatteluista ja murhapäivään palaavista takaumista. Mutta selviääkö oikea murhaaja ja pääseekö Laurie pakoon vainoajaansa?

Mary Higgins Clark oli käsittämättömän tuottelias kirjailija, jonka ura hakee vertaistaan. Hän kirjoitti yli 50 romaania aina viimeisiin elinvuosiinsa saakka. On aivan selvää, että tuollaisella julkaisumäärällä taso ei välttämättä pysy aina yhtä korkeana. Katse menneisyydestä on ihan kelpo viihdettä, mutta mitään suurempaa muistijälkeä se ei itselleni jättänyt. Erityisesti kirjan loppupuolella vaikutti siltä, että kirjailijalla oli tullut kiire solmia langat yhteen, ja loppu sisälsi muutamia aika poskettomiakin ratkaisuja. Mutta ihan kelpoa viihdettä se oli!

Mitä kirjoja sinun kesääsi on kuulunut? Luetko kesällä dekkareita vai jotain muuta? Mikä on ollut tähänastisen kesäsi paras lukuelämys?