Uuden kynnyksellä

On kalsea lauantaipäivä. Kalenteri vihjaa huhtikuun alkavan kotvan kuluttua, mutta ulos katsoessa voisi aivan yhtä hyvin olla lokakuu. Vesi valuu laiskasti alas taivaalta, jää pisaroimaan omenapuun paljaille oksille.

Vuosi sitten 28.3. oli kaunista, lämmintäkin. Vannoin auringon ja punaviinin rohkaisemana, että tänä iltana elämäni muuttuu – tänä iltana ymmärrän vihdoin etten tarvitse ulkopuolista ilontuojaa rakentamaan minuun onnea, vaan että raksahommista vastaan vain ja ainoastaan minä. Sanomattakin lienee selvää, että olisi parempi olla vannomatta, sillä juuri silloin kaikki muuttuu juuri päinvastoin. Ja niin tapahtuikin.

Nyt vuosi myöhemmin olen taas tismalleen samassa pisteessä. 52 viikkoa on mennyt siitä hetkestä, kun opin helläkätisesti mitä onnellisuus kauneimmillaan on, ja miten hauras ja äkkisesti katoavaa se myös on. Siksi kai tahdoin perustaa tämän blogin: itselleni paikaksi, jossa voin vapaasti kirjoittaa auki onnellisuuden, muistaa synkkyydenkin keskellä elämän valoisan puolen. Tarttua hyvään silloin kun paha kiskoo vasemmasta kädestä minua mukaansa. Pitää kiinni onnesta ja ilosta. Oppia ja muistaa.
Onnen hetket näet muistaa joskus paremmin ja aidommin, kun muistin ja muistojen viekkaus ei silittele niitä.

Toisaalta, tahdon tämän myös paikaksi, jossa minun ei tarvitse jaksaa hymyillä kyynelten läpi. Siksi kai tämä on julkinen. Pelko, ujous ja epärohkeus nivoutuu täällä voimaksi joka kannattelee. Eikä ehkä yksin minua.

Aloitan matkani aavistuksen epävarmoin ja pelokkainkin askelin, mutta katson kuitenkin eteenpäin. Jalat askeltavat kyllä eteenpäin vaikken niitä silmilläni käskyttäisikään. Uskallanhan ylittää sen ainoan kynnyksen, joka minua voisi estää?

Katsotaan minne päädyn. Ensimmäinen askel…otettu. Vaikka aurinkoa ja punaviiniä ei nyt olekaan.

Sydämiä päivääsi,

Suvi