Olla omassa elämässäni

Näppäränä tyttönä eksyin tänään Jätkäsaareen. Ilma oli paljon kylmempi, kuin mihin osasin varautua (mereltä tuulee aina!) ja maisema keskeneräisempi kuin olin osannut ymmärtää.

Toissapäivänä eksyin Sörnäisissä, ja päivittäin eksyn Kampin kauppakeskuksessa. Ongelmana ei liene osaamattomuus kulkea ja ottaa selvää, vaan yksinkertaisesti keskisttymiskyvyn varastava syvä hämmennyksen tunne. Vajaan kuukauden olen elänyt täydellisen epäuskon ja hämmennyksen vakuuttava käsi olallani: Se taputtaa hellästi selkään ja rohkaisee jatkamaan matkaa, vaikka minulla ei ole hentoisintakaan käsitystä siitä minne olen matkalla. 

En vain saata uskoa elämääni todeksi, vieläkään. Olo on kuin viikonlopun yli kestävällä hotellilomalla; olen turistina omassa elämässäni. Pysähtelen keskelle katua valokuvaamaan kauniita hetkiä talteen, joihin palata harmaan arjen iskiessä voimalla kimppuun. En osaa ymmärtää, että kaikki tämä on sitä monisävyistä arkeani nyt: Nämä katupölyiset bussipysäkit, ruuhkaiset raitiovaunut, ilmeettömät vastaantulijat kadulla. Auringonlaskun pilkistys naapurikerrostalon katon takaa, mummot jutustamassa ystävättärille turkeissaan. Minun ei tarvitse selata toiveikkaasti nimettyä kuvakansiota tietokoneeltani, minun tarvitsee vain kävellä portaat alas ja astua ovesta ulos saadakseni kaikki ne tarkoin tallettamani hetkien kauneudet takaisin tähän hetkeen. Minun pitää vain olla läsnä.

Olla läsnä, olla tässä ja nyt.
Se lomassakin on parasta: voi vain olla. Voi maleksia päivien välillä kiireettömästi, aistia kaikilla aisteilla. Nukahtaa ja herätä arjen yläpuolella.

Miten omassa elämässä, tämän turistiarkijuhlahulinan keskellä? Olenhan nyt läsnä enkä vain paikalla? Milloin tämä todellisuus on todellisuutta oikeasti? Tiedänkö sen, vaikken vielä vain ymmärrä? 
(Sain tänään parkkisakon taloni edestä, enkä osaa ymmärtää olla edes ärsyyntynyt.)

Suvi