Levottoman yön jäljiltä katsoin itseäni peilistä wc:n kelmeän valon kajossa: takkuinen tukka, suhruinen sotku silmien alla. Yön itkuista vielä turvonneet silmäluomet kertoivat tahtomattani kaikille, miten en viime yönäkään nukkunut, miten en latautunut uuteen päivään uinuen pois eilisen kiireet. Katsoin peilistä kurkkaavaa ilmestystä ihaillen, sillä tänään moni asia antaisi raikuvat aplodit juurikin noille synkkyydestä sävyt itseensä imeneille synkille silmänalusille. Tänään sisuskaluni nousivat jo ennen minua seisoviin suosionosoituksiin: Tänään!

Tämä päivä on täynnä taikaa. Sisälläni kuplii, vaikka ulkokuori on hallitusti tyyni. Mieleni tekisi kirmata ja säntäillä, hyppiä riemusta ja kiljahdella, ei, hihkua ilosta! Tänään tapahtuu vihdoin se, mistä olen kuusitoista pitkää vuotta unelmoinut ja sydän verta vuotaen haaveillut. 

*

Eilen istuin kylmällä kivilattialla tyhjässä omakotitalossa isojen muuttolaatikoiden ympäröimänä. Silmäilin kiireessä pakattuja mustia jätesäkkejä, täyteen tungettuja muovilaatikoita joiden kansi pullisteli. Ne olivat olleet sullottuna sikin sokin autotalliin, viettäneet pimeydessä lähes vuoden. Aina ajoittain kävin silittelemässä niitä, kuiskimassa niille kannustavia haaveita uudesta, paremmasta ajasta. Kannustin laatikkopinoja jaksamaan ja kestämään vielä, samalla kun itse unohdin kannatella itseäni jaksamaan uuteen aamuun. 

(Rintalastan alla puristi kivuliaasti, kun muistelin sitä kaoottista iltaa, jolloin minut kannettiin muuttolaatikoiden jatkeena musertuneena ulos kauniista kodista, joka vielä muutama tunti ennen kaikkea  kaaosta oli ollut yhteinen unelma kauniista tulevaisuudesta ja rakkaudentäyteisestä arjesta. Muistan, miten minun teki mieli juosta lumettomalle takapihalle kaivamaan ylös yhdessä istuttamamme pienen pieni raparperintaimi – se oli symboli kaikelle sille mitä olimme Hänen kanssaan yhdessä rakentaneet. Miedän pieni kotimme, pikkuinen piha ja tyhjä nurmikko, jolle piti kevään koittaessa istuttaa omenapuu jonka kasvua katsella yhdessä oman onnemme kasvun katveessa. Halusin pelastaa sen, pelastua itse sen avulla: Jos vain saisin Hänet näkemään, miten tuo pikkuinen taimi riutuisi pois ilman meitä kahta, ehkä Hän vielä muuttaisi mielensä ymmärtämään minkä järjettömän virheen Hän oli tekemässä käskyttäessään minut pois elämästään.)

Jätesäkkeihin sullotut pyyhkeet ja lakanat tuoksuivat unohdukselle. Halusin hengittää keuhkoni täyteen unohduksen lohdullista lempeyttä, puhaltaa ulos muistot jotka eivät enää satuttaisi. Kun vuosi sitten seisoin uuden kynnyksellä askeleitteni alla pelkkää tyhjää pimeyttä, nyt olin astumassa edessä päin siintävälle mutkikkaalle, mutta kannattelevalle polulle kohti jotakin parempaa ja raikasta toiveikkuutta.

*

En saanut syötyä aamupalaa, enkä jaksanut oikoa takkuista tukkaani. Muuttoauton ajettua Museokadulle annoin Helsingin virkistävän merituulen pörröttää takkutukkani vielä villimmäksi pöheiköksi päälaelle. Koska nyt se tosiaan tuntui siltä: Tukka takana, elämä edessä.