Ihanaa kauhua
Olen perinteisen kauhun ystävä, varsinkin vampyyrien. En kuitenkaan liian pelottavien asioiden, vaan klassiset kauhuelokuvat ja -kirjat ovat juuri tarpeeksi. Kun kauhuun vielä yhdistetään pukuhistoriallinen lempikauteni eli 1800-luvun loppupuoli sekä musikaali, saa parempaa hakea. Siksipä en meinannut pysyä housuissani, kun tämä uutinen tällä viikolla julkistettiin: Turun kaupunginteatteriin tulee ensi vuonna Tohtori Jekyll ja herra Hyde -musikaali. Jekyllin ja Hyden kaksoisrooliin on pestattu monilahjakas Riku Nieminen ja näyttämöllä tulee olemaan muitakin tuttuja kasvoja. Tähän täytyy varata liput ajoissa. Erittäin hyvä syy lähteä pienelle reissulle Turkuun ja viktoriaanisen synkkään Lontooseen!
Sattumalta tämän promokuvan on tehnyt ystäväni ja iki-ihana monilahjakkuus (hänkin!) Saara Salmi.
Aloitin Jekylliin ja Hydeen tutustumisen 15 vuotta sitten vähän hassua kautta. Alkuperäisen kirjan kirjoitti Robert Louis Stevenson vuonna 1886. Kirjassa poliisi alkaa herra Hyden hirmutekojen jälkeen etsiä häntä tohtori Jekyllin talosta. Palvelusväki on kerääntynyt aulaan ja on peloissaan isäntänsä puolesta. ”- He pelkäävät kaikki, Poole (hovimestari) sanoi. Seurasi hiiskumaton hiljaisuus. Kukaan ei väittänyt vastaan. Vain sisäkkö kohotti äänensä ja alkoi itkeä.” Kirjailija Valerie Martin kiinnitti huomiota tähän viimeiseen lauseeseen kirjaa lukiessaan ja alkoi miettiä tarinaa sisäkön näkökulmasta. Hän kirjoitti Jekyllin ja Hyden tarinan uudelleen, melkein kuin fan fictionina, sisäkön kertomana. Tämä tarina ilmeistyi vuonna 1990 nimellä Mary Reilly, joka on siis sisäkön nimi. Kirjasta tehtiin elokuva Mary Reilly (suomeksi Mary Reilly – Isäntänä tri Jekyll) vuonna 1996. Jekyll/Hyden roolissa on aivan loistavan karmiva John Malkovich ja sisäkköä esittää Julia Roberts. Aivan ensin näin tämän elokuvan, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Luulen, että sitä katsoessa unohdin välillä hengittää. Seuraavaksi etsin Martinin kirjan kirjastosta, joka myös oli henkeäsalpaava. Jotkut hetket ja tilanteet oli kuvattu kirjassa niin elävästi, että kadotin välillä ajan ja paikan tajun ja tunsin kuinka hiukseni nousivat jännityksestä pystyyn. Vasta muutama vuosi sitten ostin ja luin Stevensonin alkuperäistarinan, joka sekin on karmaiseva, ikuinen pohdinta siitä mitä pahuus todella on. Onko se meissä kaikissa jo syntyessä ja voiko sitä hallita? Joten kyllä, odotan Turun musikaaliversiota todella innoissani.
Finnkino esittää elokuvateattereissaa aika-ajoin Lontoon National theatren tallennettuja esityksiä. Tänä syksynä kävin katsomassa Danny Boylen ohjaaman Frankensteinin – kahdesti. Miksi ihmeessä kahdesti? No. Näytelmän pääosissa oli kaksi lempinäyttelijääni, Benedict Cumberbatch (ihana Uusi Sherlock) sekä Jonny Lee Miller (Trainspottingin Sick Boy). He esittivät vuorotellen tohtori Frankensteinin ja hirviön roolit. Ensin näkemässäni versiossa hirviötä esitti Lee Miller ja Frankensteinia Cumberbatch, toisessa versiossa toisin päin. Oli todella mielenkiintoista seurata kummankin näyttelijän työtä molemmissa rooleissa, tällaista pääsee harvoin näkemään. Näytelmä oli toteutettu upean yksinkertaisesti, varsinkin simppeli ja hauska lavastus toimi hienosti. Liput maksoivat tuplasti normaaliin leffalippuun verrattuna, mutta vain puolet oikeasta teatteriesityksestä. Jos esim. lempinäyttelijöitäsi sattuu näissä Finnkinon esityksissä olemaan, kyllä lipusta kannattaa maksaa.
Loppuun vielä kuva yhdestä Frankensteinin lavastuksen elementistä, katosta roikkuvista lampuista, jotka elivät ja sykkivät esityksen mukana. Tämän valaisimen nähdessäni kuiskasin vieressä istuvalle miehelleni, että meillä vois kotona olla enempi tuon tyylistä…
