Mieltä suistavat kirjat / Kakkonen

Olen muutaman kerran kokenut kuinka kirja voi murentaa maailmankuvan.

Toissakerta oli eräänä kesänä, muistaakseni vuonna 2018, kun luin Pasi Toiviaisen kirjan Ilmastonmuutos. Nyt. Vaikka olin elänyt jokseenkin ilmastotietoista elämää, kirja oli musertava. En löytänyt kirjasta tieteellistä arviota, mutta kaipa se oli ihan kuranttia tavaraa. Kauheudessaan se imi ja itketti. Teki mieli huutaa, teki mieli suuttua kirjailijalle, teki mieli etsiä kaikki mahdolliset porsaanreijät. Niin pelottava kuva ilmastonmuutoksesta kirjassa maalattiin.

Oli vaikea hyväksyä myös sitä, miten yksi kirja saattoi suistaa mielen niin raiteiltaan.

Tai siltä se tuntui. Nyt ajattelen, että ei mieleni mennyt raiteiltaan, kohtasin vain ikäviä tosiasioita, joiden prosessointi otti koville.

Elämässäni kirjan vaikutukset olivat merkittävät. Tein monia henkilökohtaisia valintoja mm. ruuan ja liikkumisen suhteen. Myös ammatillisesti heräsin ilmastoasioihin, ja aloin toimia työpaikallani näiden asioiden parissa.

Paitsi toimintaa, kirja jätti jälkeensä myös syvää pelkoa tulevaisuudesta.

Toinen kirjajäristys tapahtui nyt joulun alla. Se ei liity suoraan ilmastoasioihin, mutta kylläkin tähän kokonaisongelmaklönttiin, ihmisen aiheuttamiin ympäristöongelmiin.

Luin Elina Lappalaisen kirjan Syötäväksi kasvatetut. Olin saanut kirjan siskoltani (Ykkönen) joululahjaksi jo joskus vuoden 2010 tienoilla. Muistan närkästykseni, kun sain kirjan. En todellakaan aikonut pilata jouluani lukemalla lihantuotannosta.

Kymmenessä vuodessa aika oli tullut kypsäksi.

Kuten Toiviaisenkin kirjan, imin tämän lause lauseelta, kätkien sanat sydämeeni kuin Maria konsanaan.

Olin suhtautunut lihansyöntiin aiemmin lähinnä ilmastokysymyksenä. Toki olin tiennyt, että teholihantuotantoon liittyy monia eläinten hyvinvointiin liittyviä ongelmia, mutta en ollut tiennyt mitä, ja millaisia.

Nyt tiedän.

Tiedän, että sika, lapsen tasolla oleva älykäs ja utelias eläin, joka tutkii kärsällään kaikkea mahdollista, elää elämänsä 0,9 neliömetrin tilassa, metalliritilälattialla (tai jos hyvin käy, saattaa saada jopa betonia alleen), metalliaitojen takana, ikkunattomassa hallissa, sullottuna aivan liian monen lajitoverin kanssa samaan karsinaan, virikkeenään esimerkiksi yksi ketjuun kiinnitetty halko.

Yksi ketjuun kiinnitetty halko.

Minulla on pieniä lapsia. Ne ovat uteliaita. Tutkivat suullaan kaikkea mahdollista. Kun ajattelen sikaa tai kun ajattelen lapsiani, en näe merkittävää eroa. Toki lapseni ovat minulle erityisiä, koska ne ovat minun. Mutta heidän itsensä kokemusmaailma, sian ja lapsen, saattaa olla hyvinkin samanlainen.

Katsoin lastani ja itkin sikaa.

Koska olin jo kertaalleen kokenut sen, kuinka kirja voi mullistaa mielen, en tällä kertaa pelännyt niin paljoa. Hyväksyin ahdistukseni. Tunnistin: tämä tuntuu minusta nyt todella pahalta, sillä tämä on hirveää.

Vaikka itse en ole vuosiin syönyt lihaa, lasten takia liha on taas hiipinyt jääkaappiimme. En kerta kaikkiaan saa esikoistamme syömään riittävästi kasvisproteiineja. Olen hyväksynyt, että jonkin verran lihaa täytyy heille antaa. Ilmastosyistä olen valinnut kanaa ja sikaa. Se loppui nyt.

Täytyy opetella taas uusi rutiini. Kokeilla hirveä ja poroa, uppoavatko ne. Jos uppoavat, löytää tapa hankkia niitä kätevästi. Jos ei, niin nautaa sitten, sitä ilmastopahista. Maitotuotteet, kananmunat ja kasvatettu kala eivät ole synnittömiä nekään. Vaikka olen vuosien aikana siirtynyt yhä enemmän kohti vegaanisia ruokia, täydellinen vegaaniruokavalio tuntuu edelleen hankalalta ja rajoittavalta.

Hengitän. Tiedän, että jotain muutoksia tapahtuu, että pystyn niihin. Rutiinit, joilla voin elää arvojeni mukaista elämää, on etsittävä rauhassa.

Tälläkin hetkellä sikoja elää hirveissä oloissa kuolemaansa odottelemassa. Juuri nyt. En voi sille paljoakaan.

Tajusin: hyvä ei välttämättä voita.

Ensinnäkin, ihmisillä on hyvin erilaisia käsityksiä siitä, mikä on hyvä. Joku unelmoi siitä, että kun vain meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo saisi valaista kaikki, niin ongelmat olisivat tiessään. Toinen ajattelee, että kun vain löytää oman unelmansa, ja elää sitä kohti, kaikki on hyvin. Osa ihmisistä ei ole kiinnostunut hyvän kysymyksestä ollenkaan.

Minulla on oma käsitykseni. Olen melko vakuuttunut, että käsitykseni on perusteltu ja kestävä.

Silti saatan hävitä.

Muut eivät ole samaa mieltä kuin minä, vaikka olisin oikeassa.

Maailma ei välttämättä mene hyvään suuntaan, paremmaksi. Ilmastokriisi voidaan myös hävitä, lajeja voi kuolla sukupuuttoon kriittinen määrä. Kaikki tämä tapahtuu samalla arkisuudella kuin elämämme nyt.

Minä edustan kantaani, elän sen mukaan. Äänestän, toimin. Tuon maailmaan oman näkemykseni. Muut tuovat omansa.

Voin hävitä, jollain tasolla minä hyväksyn sen.

Mieleni hiljaisissa kamareissa palaan vanhoihin unelmiini: joskus maailmassa ei ole enää ihmistä. Täällä on toiset lajit, toiset todellisuudet. Se on helpottava, vapauttava ajatus. Niin käy ennemmin tai myöhemmin, ihmiskunnan tyhmyyden tähden, tai muusta syystä. Meidän lajimme loppu ei tule olemaan maailman loppu.

Kirjoitti: Kakkonen