Seikkailu, jolle ei ole vaihtoehtoa / Kakkonen

Aamuisin, kun minä yritän karistaa unenpöpperöä silmistäni ja vauvani killittää minua kirkkain silmin, silittelen monesti sen pyöreää mahaa ja kysyn siltä: Oletko valmis seikkailuun? Vauva nauraa, se katsoo minua iloisin silmin, antaa leveän hymyn vallata kasvonsa, heiluttaa käsiä ja jalkoja. Koko sen olemus huutaa: Olen!

Minä hymyilen. Minulla on maailman ihanin vauva!

Välillä en meinaa kestää näitä tilanteita. Minuun iskee lamauttava pelko. Pelossa ei ole sanoja. En edes itke. Sisälläni on vain jotain hyvin hyvin raskasta. Minun pieni vauvani, joka ei ole mitenkään valinnut syntyvänsä juuri nyt. Lapsi, joka on täynnä vilpitöntä optimismia. Se haluaa oppia, se haluaa mukaan, sen katse on täynnä luottamusta. Se ei tiedä vielä yhtään, kuinka raskaasti sitä on petetty. Kuinka törkeästi sen tulevaisuus on uhattuna.

Olen ajatellut viime aikoina paljon kivikautta. Elettiin silloinkin. Vauvat olivat silloin ihan samanlaisia. Ne katsoa killittivät, nauroivat, halusivat päästä mukaan kaikkeen mitä niiden ympärillä oli. Moni vauva ei selvinnyt ensimmäisestä vuodestaan, mutta silti on selvää, että vauvuus, vauvan olemus, oli silloin ihan sama kuin nyt.

Minun vauvani saa sekä yltäkylläisemmän elämän alun kuin kukaan esivanhemmistaan että synkimmät tulevaisuuden pelot. Tai en tiedä, kumpi on pelottavampaa: se, ettei tiedä säilyykö oma lapsi hengissä, vai se, ettei tiedä säilyykö maailma lapsen ympärillä pystyssä? Kivikaudella iso osa lapsista kuoli. Se oli silloin normaalia, osa luonnollista elämänjärjestystä. Yhteisö, kulttuuri, elämäntapa ei siitä järkkynyt. Kalastus jatkui. Nyt minun vauvani henkeä ei akuutisti uhkaa mikään, mutta minä en tiedä ollenkaan mitä maailmalle sen ympärillä tapahtuu. Jatkuuko kalastus vai romahtavatko järjestelmät vauvani elämän alta?

Pelolle on hankala laittaa mittasuhteita. On tosi vaikeaa sanoa, mikä on perusteltua pelkoa. Mitä ilmastonmuutos oikeasti tulee tarkoittamaan?

Onko ilmastonmuutos sitä, että talvisin kävelyteistä tulee niin liukkaita, että luunmurtumat lisääntyvät? Kestän sen.

Onko ilmastonmuutos sitä, että talvi tulee tarkoittamaan täällä neljää pimeää vesisadekuukautta? Kärsin ja ahdistun, mutta kestän.

Onko ilmastonmuutos sitä, että meillä ei ole enää varaa hoitaa kaikkia sairauksia? Murheellista, mutta siedettävissä.

Onko ilmastonmuutos sitä, että meiltä loppuu ruoka? Sitä minä en kestä.

Minä en tiedä mitä ilmastonmuutos tarkoittaa. Ei toki tiedä kukaan muukaan. Ensinnäkään kukaan ei tiedä paljonko maailma lämpenee. Toisekseen kukaan ei tiedä mitä mikin astemäärä käytännössä tarkoittaa. Sitä ei tiedetä, miten luonto lopulta reagoi lämpenemiseen, eikä varsinkaan sitä, miten ihmisten yhteiskunnat joustavat tai murenevat.

Kun en tiedä, pelot ottavat vallan. Puhtaimmillaan pelko on sanatonta. Kuristava tunne, jähmetys joka valtaa koko kehon. Kauhu.

Olen yrittänyt purkaa pelkoa konkretiaksi. Ilmastonmuutos tarkoittaa myrskyjä. Kuivuutta. Helteitä. Merenpinnan nousua. Ilmastonmuutoksen seurauksiin voi kuolla. Voi hukkua. Voi kuolla nälkään. Voi saada jonkin tarttuvan taudin.

Kauhuun ei kuitenkaan kuole.

Kävi ilmastonmuutoksen kanssa taistelussa miten vain, minun elämäni tavallisuus tulee säilymään loppuun asti. Minä nukun ja valvon, syön ja ulostan, ponnistelen ja turhaudun. Jos elämän resurssit häviävät altani, minä kuolen. Mutta sitä ilmastonmuutos ei voi minulta viedä, että minä rakastan lastani, ja yritän elää sen kanssa niin hyvän elämän kuin pystyn. Siinä elämisen raossa mikä meillä on ja mitä tulee.

Seikkailulle ei ole vaihtoehtoja.

Kirjoitti: Kakkonen

Puheenaiheet Uutiset ja yhteiskunta

Keikahduspisteen kauhu / Kakkonen

On tammikuu ja maa Pohjanmeren rannallakin melkein mustana. Kunnon pakkasta ei näy ei kuulu. On todettava: talvista on tullut täysin epäluotettavia. Ilmastonmuutos on jo saanut täällä pohjoisen turvasatamassakin ison erävoiton.

Kun vesi lotisi yössä ulkona ikkunapelteihin, näin sisällä peiton alla unta. Unessa katsoin puhelimelta sääennustuksia. Oho! Parin päivän päästä +27°C. Keskellä talvea! Skrollasin eteenpäin. Kohta +50°C. Pyörittelin silmiä: Suomessa tammikuussa +50 astetta lämmintä! Tajusin: tämä on menoa. Nyt on tiputtu jyrkänteen reunalta, keikahdettu oikein kunnolla. Ilmastonmuutos on riistäytynyt käsistä, ja kysymys on enää siitä, ehdinkö ottaa loppuliusussa lapseni kädestä kiinni. Tuhoudummeko brutaalisti vai kauniisti toistemme syleilyssä.

Olen aina inhonnut maailmanlopun manauksia.

Minusta ne ovat älyllisesti laiskoja ajatuksia, tietynlaista toiveajattelua, joka vapauttaa ottamasta vastuuta nykyhetkestä, tarttumasta kaiken tahmeaan epämääräisyyteen ja rupeamasta hommiin. On helppo sanoa, että kaikki tuhoutuu, että mitään ei ole tehtävissä. Silloin mitään ei tarvitse tehdä.

No, fakta on, että kaikki ei tuhoudu. Maapallon ilmastonmuutos ei aja maailmankaikkeuden kaikkia aurinkoja ja planeettoja tuhoon. Se ei tuhoa edes omaa planeettaamme. Vuoret ja meret säilyvät. Elämä jatkuu. Jos oikein urakalla sössimme, ihmisen taival voinee päättyä. (Sitä ilmeisesti usein tarkoitetaan, kun puhutaan maailmanlopusta, mikä on minusta totaalisen virheellinen ilmaus ihmiskunnan lopulle.) Mikään IPCC:n raportti ei liene kuitenkaan maalannut tulevaisuudenkuvaa, jossa ihmislaji pyyhkiytyisi pois, eivät edes ne karuimmat.

Mutta jotain pelottavaa moni vakavasti otettava tiedejulkaisu on maalannut.

Nimittäin: voi olla, että lämpenemisessä jonkin rajan saavutettuamme lämpötilan nousu ei pysähdykään siihen. Eli vaikka päästöt lakkaisivat, lämpeneminen ei lakkaa. Maapallon järjestelmät voivat mennä epävakaaseen tilaan, josta ne alkavat hakea uutta tasapainoa. Tasapaino voi löytyä vaikka kymmenen astetta nykyistä lämpimämmästä maailmasta. (Ja jos joku miettii, että onko se niin asteen päälle, niin on se. 1,5 ja kahden asteen välillä on jo huomattava ero vaikutusten vakavuudessa, ja mitä korkeammalle noustaan, sitä enemmän tuhoa yksi asteen kymmenyskin lisää.)

Käytännössä kyse on siitä, että esimerkiksi ikiroudan alta alkaa purkautua merkittäviä määriä metaania, joka lämmittää ilmakehää, joka sulattaa ikiroutaa, joka vapauttaa metaania, joka lämmittää ilmakehää… Eli ihmiskunnan päästöt toimivat vain alkupanoksena, joka saa aikaan luonnollisten hiilivarastojen purkautumisen, ja sen myötä aivan totaalisen keikahduksen maapallon järjestelmissä.

Asialle on englanninkielinen nimi tipping point. Suomeksi puhutaan keikahduspisteestä.

Minulle ajatus keikahduspisteestä on ehkä pelottavin ilmastonmuutoksen skenaarioista.

Ensinnäkään kukaan ei tiedä missä se on. Kolmessa asteessa, viidessä asteessa? Toiseksi, on hirveää ajatella, että koko ilmastokysymys liukuisi vaikutusmahdollisuuksiemme ulkopuolellle. Jos tämä nykyinen tilanne, kun kansainväliset sopimukset junnaavat paikoillaan, on äärimmäisen turhauttava, keikahduspisteen jälkeen kaikki sopimukset olisivat tyystin yhdentekeviä. Voi olla, että ei menisi kauaa siihen, ettei sopimuksentekijöitäkään enää olisi. Että maapallon olosuhteet muuttuisivat niin rajusti, ettei ihmislaji selviäisi muutoksesta.

Ajatus keikahduspisteestä on niin hirveä, että minun on pakko ottaa Mauno Koiviston ajatus käyttöön: Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.

Hyvin käymisellä tarkoitan sitä, että saamme paskaa niskaan sen verran kuin olemme taivaalle sitä itse tupruttaneet. Siinäkin riittää taistelua enemmän kuin tarpeeksi.

 

Kirjoitti: Kakkonen

Jälkikirjoitus: Juuri kun olin saanut tyynnyteltyä itseni Mauno Koiviston optimismiin, tulin lukeneeksi Tiede-lehden artikkelin, joka kertoi, että arktisen alueen maaperä on muuttunut hiilinielusta hiilen lähteeksi. Järkytyin. Onko keikahduspiste salaa jo saavutettu? Kun tarkemmin ajattelee, keikahduspisteen ylitystä ei varmaan huomata tuoreeltaan. Ehkä se huomataan vasta, jos ilmastotoimet eivät purekaan niin kuin niiden pitäisi.

Puheenaiheet Uutiset ja yhteiskunta