Yhtenä iltana ei uni tullut, sillä sain idean.

Keksin: minusta tulee luontolobbari.

Idea meni näin: Liityn johonkin sopivaan ympäristöjärjestöön ja alan lobata kansanedustajia ympäristöasioissa. Kerran kaikki pahikset lobbaavat, niin miksen minä lobbaa vapaaehtoistyönä toiseen suuntaan? Sopisin kasvokkaiset tapaamiset. Keskustelisin kunnioittavasti ja kuuntelisin tarkasti keskustelukumppanin ajatuksia. Osoittaisin, että ymmärrän, vaikka olisinkin kenties eri mieltä. Olennaista olisi, että keskustelukumppanille jäisi olo, että hän tuli kohdatuksi. Sillä jokainen ihminen on altis sille, että häntä arvostetaan ja hänen näkemyksiään kuunnellaan. Se on avain kaikkeen vaikuttamiseen.

En tiedä olisiko lobbauksessa suuria voittoja saatavilla, mutta jollain lailla se tuntuisi kuitenkin hyödyllisemmältä tekemiseltä kuin kyltin kanssa mielenosoituksessa seisoskelu tai omien ajatusten suoltaminen netin vihaisiin keskusteluihin. Nykyisessä kärjistyneessä keskusteluilmapiirissä jo sen voisi laskea voitoksi, jos keskustelukumppanille jäisi mielikuva, että ympäristöihmisen kanssa saattoi käydä kunnioittavaa vuoropuhelua. Niiden kanssa, joiden ajattelussa olisi enemmän yhtymäpintaa, voisi päästä puhumaan itse asioistakin. Olennaista olisi tavoittaa henkilöitä, joilla potentiaalisesti tulevaisuudessa on nykyistä enemmän valtaa, mutta jotka eivät ole vielä lyöneet lukkoon ympäristökantojaan tai joille koko teema on vieraampi.

Olen töissä silloin tällöin kokouksissa, joissa osapuolilla on merkittävästi erilaisia tavoitteita ja arvoja (ja isot rahat pelissä). Pärjään tällaisissa tilanteissa yllättävän hyvin. Pysyn tyynenä ja pystyn melko nopeasti keksimään ratkaisuja, joilla eri tavoitteita saadaan sovitettua yhteen, omiani ja muiden. Jollain tasolla nautin tällaisista tilanteista ja niiden dynamiikan hahmottamisesta. En tokikaan saa aina kantaani läpi, mutta yllättävän usein saan. Se perustuu siihen, että tuon riittävän aikaisessa vaiheessa pöytään konkreettisen ratkaisun, johon on leivottu samaan pakettiin se mitä keskustelukumppani eniten haluaa ja se mitä itse haluan. (Kuvitellaan työkentältäni rakennusalalta kuvitteellinen esimerkki: Haluan säilyttää tontilla olevat puut. Tiedän, että tilaajaa aihe ei kiinnosta. Hän haluaa maksimoida tontin rakennusoikeuden. Ehdotan: Tehdään neljän nelikerroksisen kerrostalon sijaan kolme kuusikerroksista. Ratkaisu tuo hieman lisää kerrosalaa ja parantaa taloudellista tehokkuutta yksikkökoon kasvaessa. (Ja poistuva kerrostalo säästää sen metsikön jonka minä halusin, mutta siitä en puhu mitään, ellen haista, että keskustelukumppani haluaa kuitenkin hieman pyöriä hyveellisyydessään luonnonystävänä voitettuaan 1000 k-m2 lisää rakennusoikeutta.))

Saattaisin siis jopa menestyä lobbarina. Se on erikoista, sillä en ole lähtökohtaisesti lainkaan myyntihenkinen ihminen. (Voisihan se olla aivan hirveääkin toki, lobbaaminen. Ennen kaikkea: söisikö se ihmisen sielun, sillä pinnan alla siinä ihmistä kohdellaan vain välineenä oman tavoitteen saavuttamisessa? Kuin tiedustelutoimintaa luonnon puolesta!)

Joka tapauksessa, näitä siis ajattelin eräänä yönä ja menetin monta tuntia yöunista.

En saanut nukuttua, koska ajattelin ketä haastattelisin lobbaustoiminnasta, mikä olisi sopiva ympäristöjärjestö, minkä riveissä toimia ja mille portaalle idea kannattaisi esittää, keiden julkisuuden ympäristöihmisten kanssa puhuisin ideasta, montako tuntia kuussa olisin valmis käyttämään hommaan, mitä perehtymistä työ vaatisi, kannattaisiko kansanedustajia lähestyä ajankohtaisista aiheista vai yleisemmin, mitä vaatteita minun pitäisi hankkia, jotta ulkoasuni herättäisi tunteen asiallisesta hieman bisneshenkisestä kunnon kansalaisesta, joka ei ole hippi vaikka puhuukin ympäristöasioista.

Useamman tunnin ajattelun jälkeen vaivuin hikiseen uneen. Aamulla oli selvää, että en varmasti lähesty ketään tahoa enkä missään tapauksessa käytä vapaa-aikaani mihinkään tällaiseen, sillä elämässä on kyse raahautumisesta päivästä toiseen niiden velvollisuuksien äärellä, jotka ylhäältä annetut ovat.

Meni aikaa. Idea jäi unholaan.

Tuli toinen idea. Keksin: Eduskuntatalon portaille pitää järjestää taideperformanssi, joka käsittelee ilmastonmuutoksen ja luontokadon aiheuttamaa vaiettua surua. Osallistujat (joita on runsain joukoin) kävelevät Oodilta painavat rinkat selässään eduskuntatalon portaille. He ponnistelevat raskaiden taakkojensa alla, jonossa jokainen yksikseen. Vieressä kulkee Elokapinan Veriprikaatilaisia kevyesti ja hiljaa leijuen punaisissa asuissaan. Nykypäivän suojelusenkelit, katse hiljaista surua ja ymmärrystä täynnä. Kun ihmiset pääsevät eduskuntatalolle, he istuvat portaille pää käsien välissä, sulkeutuneeseen ja lannistuneeseen asentoon vaipuneina. Hiljalleen eduskuntatalon portaat alkavat kastua, kuin kyynelistä. Käytännössä ihmisten repuissa on vesisäkit, joista hiljalleen valuu vettä alas portaita. Kukaan ei sano mitään. He itkevät, sillä poliittinen päätöksenteko ei toimi, ja yksittäiset ihmiset joutuvat kantamaan surua luonnon tuhoutumisesta.

En muista menikö tässä yksi yö vai useampi, ehkä jopa joitain aktiivisia päivän tunteja. Piti ajatella millaisella mekanismilla rinkkojen vesipussit saa huomaamatta avattua, tarvitaanko tankkiauto vai vuokratila, pitääkö performanssin jälkeen ihmisten lataus purkaa musiikilla ja ruualla, vai haluavatko kaikki hajaantua heti omille teilleen, kuinka monta viranomaispalaveria pitäisi järjestää etukäteen, ketä sosiaalisen median vaikuttajia tulisi saada mukaan, jotta idean saisi leviämään riittävän laajalle, montako veriprikaatilaista tarvitaan ainakin mukaan, miten rinkankantajien vaatetusta ohjataan ja korjataanko rinkkoihin tulevat reijät paikanpäällä vaatelaastareilla vai ompelemalla.

Lopulta kaikki oli ajateltu ja homma aloittamista vaille valmis. Olin väsynyt ja siirryin ajattelemaan muita asioita.

En tiedä mikä tulee olemaan seuraava idea, mutta varmaa on, että sellainen tulee. Lähes yhtä varmaa on, että en toteuta ideaa. En toteuta ideaa riippumatta siitä, onko se hyvä vai ei.

Nämäkin kaksi ideaa ovat mielestäni aivan hyviä ja sinänsä toteuttamiskelpoisia ideoita.

Samaan aikaan sekä poden jatkuvasti ahdistusta siitä, etten tee riittävästi ympäristöasioiden eteen että saan ideoita mitä voisin tehdä – enkä tee niitä.

Tai jotain teen kyllä. Rupesin vaikkapa kasvissyöjäksi joskus kymmenen vuotta sitten. Helppo nakki, sillä se ei riippunut muista ihmisistä. Vedän myös töissä kestävän kehityksen kehitysryhmää. Rasittavaa hommaa, mutta tulee tehdyksi, sillä on aika ja rakenne, missä työ tapahtuu.

Mutta villit ideat, nuo iltojen leimahdukset, jotka piinaavat hetken intensiivisesti ja hiipuvat sitten – mitä minä niille tekisin?

Olen ajatellut, että kyse on siitä, että minua kiinnostaa eniten asioiden ideointi. Kun se on tehty, ongelma on ikään kuin ratkennut, ja menettää samalla kiinnostavuutensa. Ei toteutus ole kiinnostavaa, vaan se, kun kehittelee uuden idean toteutuskelpoiseen muotoon, tekemistä vaille valmiiksi.

Toisaalta, haluaisin kyllä tehdäkin. Tekemisen sinnikkyydestäkään ei ole kyse, vaan aloittamisen puutteesta.

Voi olla, että lopulta eniten on kyse ihmisten puutteesta. Tajusin, että minulta puuttuu ympäristöihmisten piiri, jossa jakaa ja toteuttaa ideoita. Ihan lähimmät ihmiseni ovat kyllä ympäristöihmisiä, mutta heidän kanssaan jaan aamupuuroja ja ahdistusitkuja, ja suhteet täyttyvät jo näistä asioista. Ystäväpiirini on melko heterogeeninen joukko vanhoja kavereita, työ- ja harrastusihmisiä, lasten ystävien perheitä jne. He kaikki tietävät kyllä tulisieluiset ympäristöarvoni ja ehkä osin jakavatkin ne, mutta he eivät ole ryntäämässä kanssani kyynelin valelemaan eduskuntatalon portaita.

Tarvitsisin siis elämääni ihmisiä, joiden kanssa toteuttaisin ympäristöaktivismin ideoita. Toisaalta elämääni ei oikeastaan mahdu yhtään lisää ihmisiä, nykyistenkin kanssa olemisessa meinaa tunnit loppua päivistä. Enkä tiedä muutenkaan. Asia on avoin ja jotenkin arkakin. Ideoissa olen hyvä, ja valmiissa pöydässä neuvotellessa, mutta en ole koskaan ollut se ihminen, joka kokoaisi joukot yhteen.

Kirjoitti: Kakkonen, joka ei olisi ikinä yksin tullut perustaneeksi tätäkään blogia, mutta koska Ykkönen on leimahduksissaan aikaansaavampi, Kakkonen pääsi hyppäämään mukaan liikkuvaan junaan, ja nyt uskollisesti ajella kolistelee kerran liikkeelle lähetetyllä junalla.