On ollut kesä ja kesäpää.

Usein kesällä kierin ilmastoahdistuksessa, mutta tänä kesänä aivoni ovat kiertäneet aiheen sivuitse. Ei niin, ettenkö olisi yötä päivää, jatkuvasti ja kaikkialla muistanut asian olemassaoloa. En vain ole ollut aktiivisesti ahdistunut. En ole avannut arkun kantta.

Tänään, viimeisten lomapäivien raskaassa raukeudessa mieleeni pulpahti yksi ympäristöahdistunut näky, visio tulevaisuudesta.

Ilmastotoimet ovat jääneet tekemättä. Maailma on suistunut yhä pahenevaan sekasortoon. Suomi, viileä pohjoisen maa, on säilyttänyt jonkinlaisen järjestyksen, mutta hajoamisen paineet lyövät sekä sisältä että ulkoa. Etelästä tulvii pakolaisia, omassa maassa ruokahuolto, infra ja järjestys horjuvat. Ollaan menossa jossain 2050-luvulla.

Demokratia on hiutunut pois. On siirrytty valtiojohtoiseen järjestelmään, jossa jokaisen ensimmäinen velvollisuus on tehdä työtä. Maatalouden öljyriippuvuudesta ei ehditty päästä hyvän sään aikana eroon ja sähkön saatavuus vaihtelee, ja niinpä on suistuttu takaisin alkeelliseen, käsityövaltaiseen maatalouteen, jossa tuotto riippuu paitsi heittelevistä säistä, myös käsiparien määrästä. Työpäivä on kymmentuntinen, ja siitä suurin osa kuluu maataloustöissä.

Sanna Marin on edelleen vallassa. Hänestä on tullut itsestäänselvyys kuin Kekkosesta aikanaan. Pitkälti hänen ansiotaan on, että Suomi on pärjännyt globaalissa kaaoksessa niinkin hyvin. Valtion johdossa on liuta kuusikymppisiä naisia; järjestelmällisiä, tehokkaita, kylmäpäisiä virkamiehiä ja poliitikkoja, jotka aloittavat aamunsa rupattelemalla unistaan ja siirtyvät sitten asiaan: Pohjanmaan satotappiot, tuhkarokkoepidemian uhrit Savossa, rautateiden kunnostuksen työvoiman tarve, Itämereen hukkuneiden pakolaisten trendi.

Tavoite on selvä: selvitä.

Kun ilmastokaaos on ryöpsähtänyt käsiin, kaikista kuviteltavissa olevista käsijarruista on vedetty. Maapalloa on metsitetty kiivasta tahtia, ilmakehää on manipuloitu, kaiken ei-välttämättömän hiilidioksidin päästäminen ilmakehään on kriminalisoitu. Suomen tavoite on noudattaa globaalin tiedeneuvoston määräyksiä ja pitää mahdollisimman moni ihminen hengissä. Jos hätäjarrut joskus alkavat purra. Jos ihmiskunta vielä voi selvitä.

On jouduttu hyvästelemään monia humaanin elämän arvoja. Suomen moraaliseksi voitoksi lasketaan se, että tänne vielä otetaan pakolaisia. Tosin määrät ovat maltillisia, sen verran kuin maatalousyhteisöihin voidaan sijoittaa niin, ettei yhteisöjen tuottavuus laske. Kukaan ei puhu mitä tapahtuu niille tuhansille ja taas tuhansille espanjalaisille, italialaisille ja afrikkalaisille, jotka yrittävät Alppien ja Pyreneitten yli. Mitä Ranska, Saksa ja Puola tekevät maahan rynniville pakolaislaumoille. Suomi on syrjässä niin kuin on aina ollut, ja me kiitämme Luojaa siitä.

Minä olen ministeriössä virkamiehenä, ja teen ympäripyöreitä päiviä pitääkseni tätä valtiota koossa.

Työni on vähäisten resurssien optimointia, hajoilevista palasista elämänlangan kutomista.

Nyt istun sohvalla ja odotan.

Suomalainen uutismedia haastattelee minua. Tilanne on uusi. Olen toiminut vuosia taustalla, vailla julkisuuden valokeilaa, mutta nyt joku on keksinyt minut. Tajunnut minun pienen työporukkani, joka Marinin hallinnon päätöksiä valmistelee.

Olen valmistautunut esittelemään lukuja, mutta yllättäen haastattelija, keski-ikäinen nainen niin kuin minäkin, haluaakin puhua tunteista:

– Miten jaksat tehdä tuollaista työtä, kun ihmisiä kuolee joka puolella, ja tilanne ei näytä parantuvan yhtään?

Tähän on helppo vastata. En ajattele kovin paljon Alppien eteläpuolen tilannetta, tai edes Itämeressä kelluvia ruumiita. Tajusin sen jo vuosia sitten: tämä homma munittiin niin pahasti, että me kaikki emme selviä. Vastaan:

– Toimintaohjeeni on yksinkertainen: lasketaan säästettyjä elämiä, ei menetettyjä. Pitää valita ne keinot, joilla voidaan turvata mahdollisimman monen ihmisen elämä. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Toimittaja nyökkää. Olemme selvästi samaa mieltä. Hän jatkaa kysymyksiään.

– Olet ollut jo pitkään merkittävssä asemassa suunnittelemassa suomalaisen yhteiskunnan toimintaa. Mitä olet oppinut vuosien aikana?

– Nämä vuodet ovat olleet Suomen historian kaoottisimpia. Tuskin edes 1900-luvun sotavuodet ylsivät samaan. Kuitenkin minulle tärkeä huomio on ollut se, että myös kaaoksen keskellä on arkea. On tosi olennaista millaista se arki on. Vaikka isossa kuvassa olisi tosi kaoottista, pitää arki yrittää silti rakentaa mahdollisimman mielekkääksi. Ajatellaan vaikka maataloutta. Moni suomalainen on joutunut viime vuosina siirtymään raskaisiin maataloustöihin. Niiden mielekkyyteen voi työn suunnittelulla vaikuttaa ratkaisevasti. Tiedän kokemuksesta: ihminen jaksaa kitkeä kaksi tuntia päivässä. Jos enempään pakotetaan, ihmisten tarmo alkaa suuntautua työn kartteluun. Siispä on tosi olennaista, että kaikilla on työssään vaihtelua. Kun on kaksi tuntia kitkenyt, jaksaa taas istua liukuhihnalla erottelemassa avatun kaatopaikan jakeista arvometalleja. Minkä jälkeen voi kylvettää vanhuksia. Illan päälle ehtii vielä mustikkametsään. Tuottavuus pysyy korkealla ja työn mielekkyys myös. Ehkä nämä oppimiset ovat tällaisia arkisia asioita.

Puhumme mukavista asioista. Onnistumisistakin. Siitä kuinka Suomi, kaikesta huolimatta, on selviytynyt tilanteesta suhteellisen hyvin. Aliravitsemus on harvinaista, joidenkin huonojen talvien vitsaus. Kapinointia ja lakkoilua on ollut vähän. Sähköverkko on kestänyt yllättävän hyvin, ja vain joitain alueita Itä-Lapista ja Kainuusta on jouduttu jättämään verkon ulkopuolelle. Ja itseasiassa sekään ei ole ollut ongelma, sillä sinne on perustettu kansainvälisten sopimusten vaatimia koskemattoman luonnon alueita.

Alan rentoutua. Tämähän sujuu hyvin. Toimittaja katsoo kelloaan. Taitaa olla viimeisen kysymyksen aika.

– Oletko koskaan ajatellut, miten sinun työtäsi tullaan myöhemmin arvioimaan?

Kysymys sivaltaa minua päin naamaa. Takeltelen:

– Ai niin kuin milloin?

– Myöhemmin. Sitten kun ilmastonmuutos on saatu vakautettua ja olot normalisoituvat.

Minua alkaa itkettää. Tiedän, että median edessä itkeminen on typerää, mutta yhtäkkiä vuosien loputtoman, lohduttoman työn uupumus iskee minuun. Yritän padota itkuani, ja vastata:

– Jos täällä on vielä joku, joka työtäni voi myöhemmin arvostella…

Näin ei saisi vastata. Olen valtion virkamies, ja minun kuuluu uskoa, että tästä selvitään.

Mutta en voi itselleni mitään. Itken kiellettyä ajatusta: Entä jos tämä epäonnistuu, epäonnistuu vielä pahemmin kuin se on tähän mennessä epäonnistunut? Huono satovuosi seuraa toistaan ja elämä hupenee, yhä pahempien nälkäkriisien kautta osoittautuu kaiken ponnistelun hyödyttömyys.

Kun aloitin, on pakko jatkaa. Sanon mitä ajattelen:

– Jos täällä on vielä joku työtäni arvostelemassa… Saa arvostella. Minä tein sen mitä tein. Yritin kaikkeni.

Painan silmät kiinni ja näen kaikki Itämereen hukkuneet, Alpeille nääntyneet, trooppisten maiden joukkohaudat. Ne, joita en muka koskaan ajattele.

Itken niin paljon, etten jaksa välittää enää toimittajasta. Käännyn sivuun ja itken hillitöntä, loputonta itkua.

Kun en enää pysty, kerta kaikkiaan jaksa enää itkeä, katsahdan nopeasti toimittajaa. Hänen silmänsä ovat empaattiset. Hän sanoo:

– Niin. He tulevat laskemaan ruumiita. Eivät he tiedä mitä tämä kaikki oli.

Kirjoitti: Kakkonen