Sosuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja

Sosuke Natsukawan Kissa joka suojeli kirjoja on sadunomainen ja pohdiskeleva tarina empatiasta ja rakkaudesta kirjoihin. Kirja oli ensikosketukseni japanilaiseen kirjallisuuteen, jos teini-iässä luettuja manga-sarjakuvia ei lasketa. Nappasin kirjan mukaani kirjastosta nimen perusteella, koska rakastan sekä kissoja että kirjoja.

Lukioikäinen Rintaro Natsuki menettää isoisänsä, jonka kanssa hän on asunut isoisän omistaman antikvariaatin yläkerrassa. Isoisän kuoleman jälkeen poika sulkeutuu kirjakauppaan ja pinnaa koulusta. Rintaron pitäisi valmistella muuttoa tädin luokse, mutta hän vain ajautuu samoihin rutiineihin kuin isoisäkin aikanaan kirjakauppaa pitäessään. Luokkatoveri Sayo on huolissaan Rintarosta, vaikka poika ei sitä itse tajuakaan, ja tuo päivittäin koulutehtäviä sisältävän reissuvihkon. Vanhempi koulutoveri, suosittu ja älykäs Ryota käy tapansa mukaan kirjaostoksilla.

Eräänä päivänä hautajaisten jälkeen kirjakauppaan ilmestyy raidallinen Tiikeri-kissa, joka osaa puhua. Omahyväinen ja suorasanainen kissa haastaa Rintaron mukaansa pelastamaan kirjoja mitä erilaisimmista tilanteista. Joku sulkee kerran luetut kirjat aarteina vitriineihin lukkojen taakse. Toinen leikkelee kirjoja silpuksi tehokkaamman lukemisen nimissä. Kolmas heittelee kirjoja ikkunoista kuin lumisadetta ja kustantaa vain kirjoja, joiden tietää myyvän paljon, välittämättä tärkeistä sanomista tai kirjallisuuden merkkiteoksista. Rintaro pelastaa kirjat pinteistä älykkyydellään ja kääntämällä vastassa olevien ihmisten päät ovelilla ja loogisilla perusteluilla. Toisinaan seikkailuilla on mukana myös Sayo, jonka kanssa Rintaro huomaamattaan lähentyy. Kaikkien näiden kokemusten jälkeen Rintaro joutuu pohtimaan kirjojen merkitystä ja voimaa.

”Kirjoilla on sielu. – – Mutta samanaikaisesti kirjat voivat olla vain paperinivaskoita. Suuren voiman sisäänsä kätkevät mestariteokset, upeita tarinoita kertovat suurtyötkin ovat lopulta pelkkää paperisilppua, jos kukaan ei niitä avaa. Mutta jos ihmiset uppoutuvat teoksiin, sielu asettuu asustamaan noihin arvostaen varjeltuihin kirjoihin.”

Kissa joka suojeli kirjoja on mainio, ajatuksia herättävä satu kirjoista pitäville. Vastustajat, joiden kynsiin pulassa olevat kirjat olivat jääneet, perustelivat kantansa loogisesti ja järkeenkäyvästi, mutta kirjojen todellinen ystävä näkee kuitenkin toisenkin puolen. Esimerkiksi kirjassa esiintyneen Lukuinstituutin tutkija oli huolissaan siitä, että nykyaikana ihmiset eivät enää lue kirjoja, koska heillä ei ole aikaa. Hän halusi ratkaista ongelman yksinkertaistamalla kirjojen kieltä ja lyhentämällä niitä huomattavasti, jotta ne saisi luettua mahdollisimman nopeasti. Novelli lyhentyi yhteen lauseeseen ja alun perin paksun romaanin saattoi lukea muutamassa minuutissa. Ymmärrän toisaalta tämän ajatuksen. Olisi mukava ehtiä lukemaan enemmän. Kirjojen pariin pääsisi myös enemmän ihmisiä, jos lukeminen olisi helpompaa ja nopeampaa. (Tätä itse asiassa edesauttavat selkokirjat; onneksi ei kuitenkaan ihan Lukuinstituutin tutkijan mittakaavassa.) Kirjojen juju on kuitenkin siinä, että kieli ja tarinat ovat taidetta, ja mitä enemmän on kuvailua, sitä helpompi on syventyä ja eläytyä tarinaan ja saada uusia näkökulmia elämään. Kuten Rintaro kirjojen voiman hienosti tiivistää: ”Kirjat opettavat myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan.”

”Kirjoissa kuvataan paljon ihmisten ajatuksia ja tunteita. Kärsivien ihmisten, surevien ihmisten, iloitsevien, nauravien ihmisten… Päästessämme kosketuksiin heidän tarinoidensa ja sanojensa kanssa me voimme kokea asioita yhdessä heidän kanssaan ja oppia tuntemaan toisten ajatusmaailmaa. Enkä tarkoita ainoastaan lähellämme olevia ihmisiä, vaan myös täysin toisenlaisessa maailmassa eläviä: voimme tutustua heihin kirjojen kautta.”

Pidin tarinasta. Kirjojen ystävät ovat minunkin ystäviäni. Ajatukset ja filosofia ovat mielenkiintoisia. Kirjan kohdeyleisö jäi kuitenkin hieman epäselväksi, vaikka ei sillä toisaalta taida olla väliä. Nappasin kirjan kirjaston aikuistenosastolta, mutta se tuntuu ehkä enemmän nuorten kirjalta. Takakannen tekstikin vertaa kirjaa Pikku prinssiin. Kirjasta tulee eniten mieleen opettavainen satu. Puhuva kissa vaikuttaa vahvasti asiaan, mutta tarinassa on paljon muutakin yliluonnollista ja outoa. Kielessäkin on jotain sadun kerrontatapaan viittaavaa. Tarina etenee kovin nopeasti eikä tunteisiin tai ajatuksiin juurikaan syvennytä. Yllättävän nopeasti hahmot esimerkiksi hyväksyvät puhuvan kissan. Jopa kertoja ihmettelee tällaisia asioita ääneen. En tiedä, olisiko asia häirinnyt yhtä paljon, jos sitä ei olisi tuotu kerronnassakin esille. Dialogikaan ei ole aina kovin luonnollisen tuntuista. Toisaalta en ole ennen lukenut japanilaista kirjallisuutta, joten en tiedä, onko kyse vain kulttuurierosta. Ehkä myös viimeksi lukemistani nuorten- tai fantasiakirjoista on kulunut liikaa aikaa…

Kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja positiivisen puolelle jäävä kirja, johon kannatti tutustua. Kirjan tärkeimpiä opetuksia ovat mielestäni kirjojen opettama myötätunto muita ihmisiä kohtaan sekä se, että kirjat pysyvät elossa, kun niitä luetaan ajatuksella ja rakkaudella. Lukekaa siis kirjoja, ja opettakaa myös tulevat sukupolvet arvostamaan kirjoja ja niiden rikasta maailmaa.

 

Sosuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja
Tammi 2021
182 s
Kääntäjä: Raisa Porrasmaa

kulttuuri kirjat
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.