Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo ja Kirjoittamisen ilo

Luin vastikään kaksi kirjailija Hannu Mäkelän muistelmateosta lukemiseen ja kirjoihin liittyen: Lukemisen ilo – eli miksi yhä rakastan kirjoja ja Kirjoittamisen ilo – eli miksi yhä rakastan sanoja. Molemmat olivat mielenkiintoisia teoksia, vaikka en kirjailijaa ennalta juurikaan tuntenut. Lukemisen ilo vei kuitenkin selvästi voiton.

Lukemisen ilo – eli miksi yhä rakastan kirjoja

Hannu Mäkelän Lukemisen ilo – eli miksi yhä rakastan kirjoja on muisteleva ja pohtiva kirja lukemisesta ja kirjoista; siitä, mitä ne ovat hänelle elämän aikana merkinneet ja mikä merkitys niillä on yleisemmin kulttuurissa ja yhteiskunnassa.

Kirjassaan Mäkelä käsittelee kirjoja ja lukemista monelta eri kantilta. Hän muistelee omaa polkuaan lukemaan oppimisessa ja kirjojen merkitystä lapsuudessaan. Sitten hän sukeltaa kirjojen ja lukemisen historiaan ja käytännön asioihin, kuten kieleen, kirjastoihin, antikvariaatteihin ja kirjakauppoihin sekä kirjakauppoihin, yhdistellen omia kokemuksiaan ja yleisempää pohdintaa aiheesta. Hän esittelee itselleen tärkeimpiä kirjoja ja kirjailijoita. Hän pohdiskelee myös mielenkiintoisesti kirjaa esineenä, sen merkitystä ja muutosta: painettu kirja ja sähköiset kirjat, lastenkirjojen tärkeys lukijaksi oppimiselle, proosa ja runous. Lopuksi hän heittäytyy pohtimaan lukemisen merkitystä nykypäivänä ja tulevaisuudessa.

Hannu Mäkelä ei ollut minulle entuudestaan kovinkaan tuttu. Olen tainnut häneltä lukea ainoastaan lastenkirjan Hevonen joka hukkasi silmälasinsa. Se ei kuitenkaan tätä kirjaa lukiessa haitannut. On aina mielenkiintoista kuulla toisen kirjoja rakastavan ajatuksia ja kokemuksia kirjoista ja lukemisesta.

Mäkelä selvästi rakastaa ja tuntee kirjallisuutta. Onhan hän työskennellytkin vuosikymmeniä kirjojen parissa niin kirjailijana kuin Otavan kustantamossa. Itselleni kirjan parasta antia olivat Mäkelän kuvaukset omasta historiastaan lukijana sekä pohdinnat lukemisesta, kirjoista ja kaikesta niihin liittyvästä yleisemmin. Vaikka olemme aivan eri sukupolvea, kokemuksiin ja ajatuksiin oli lukemisen harrastajan helppo samastua. Kuvaukset Mäkelälle tärkeistä kirjoista ja kirjailijoista eivät sen sijaan oikein jaksaneet innostaa, vaan lukaisin ne hyvin nopeasti läpi; ehkä kirjamakumme eivät oikein kohtaa. Toisaalta, kuten Mäkelä itsekin saatesanoissa tuo esiin, kirjan muoto on sellainen, että sitä voi lueskella sieltä täältä ja missä järjestyksessä tahansa, oman mielenkiintonsa mukaan.

Samastuin esimerkiksi pohdintaan kirjojen fyysisyydestä, kirjahyllyistä ja hankaluudesta muuttaa kirjoja asunnosta toiseen. Entisaikaan jokaisessa kodissa oli vähintään kirjahylly, hienoimmissa jopa kirjastohuone; nykyään kirjat loistavat poissaolollaan uusissa sisustuksissa. Itsekin haaveilen vielä kirjastohuoneesta ja valtavista, koko seinän kokoisista kirjahyllyistä, vaikka toisaalta muutaman muuton tehneenä on tullut huomattua, että kirjoja on erittäin ärsyttävää muuttaa. Minimalismi ja kirjattomuus ei kuitenkaan ole minulle vaihtoehto, kun asiaa oikeasti ajattelee. Mäkeläkin sen oivasti ilmaisee: ”Tärkeän kirjan pelkkä fyysinen läsnäolo tuo tunteen siitä, että maailma on paikallaan ja kirjojen vuosien myötä rakentama ja muodostama minuuteni yhä edelleen koossa.” Vaikka en ole lukenut suurta osaa hyllyssäni olevista kirjoista vuosiin, ne ovat silti minulle tärkeitä ja niiden sisältämiä tarinoita ja lukemisen herättämiä tunteita on mukava muistella. Nykyään yritän yhä enemmän lainata kirjastosta ja kuunnella äänikirjapalvelusta kuin ostaa omaksi, mutta ne tärkeimmät säilyvät edelleen hyllyssä. Mikähän uusista kirjatuttavuuksista osoittautuisi niin tärkeäksi, että sen haluaisi varta vasten ostaa omaksi hyllyä koristamaan?

Mäkelä pohtii myös kirjojen ja lukemisen muutosta, kuinka nykyään luetaan vähemmän kuin ennen. Kirjallisuuden laatu myös kärsii, kun painetaan sitä, mikä parhaiten myy. Vastaavaa pohdintaa oli lukemassani Sosuke Natsukawan romaanissa Kissa joka suojeli kirjoja. Loistavaa keskustelua kirjojen laadusta ja tulevaisuudesta on käyty vastikään myös muun muassa Marjatan kirjat ja mietteet -blogissa.

Lopuksi Mäkelä tuo esiin huolensa kulttuurin lisääntyneestä väkivaltaisuudesta. Väkivalta oikeassa maailmassa näyttää vähentyneen lukutaidon ja kirjojen myötä, kun lukiessa uppoudutaan toisten ihmisten ajatuksiin sekä opitaan katsomaan omaa napaa pidemmälle ja samastumaan toisten kokemuksiin. Nykyään väkivallan kulutus on kuitenkin lisääntynyt televisiossa ja peleissä. Väkivalta tuntuu näissä hyväksyttävältä ja palkittavalta, kun vihollisten tappamisesta saa kehuja ja pisteitä. Tapettujen ja uhrien näkökulmaa ei sen sijaan aina ajatella. Kirjallisuudessa mennään kovaa vauhtia samaan suuntaan, kun rikosromaanien, niin fiktiivisten kuin tositapahtumiin perustuvien, määrä ja suosio kasvavat. Mitä tapahtuu, jos kirjoissakaan ei enää syvennytä tavallisten ihmisten kokemuksiin ja opita empatiaa? Empatia-aspekti oli olennainen osa myös jo mainitsemani Natsukawan kirjan opetusta.

Lukemisen ilo on todellakin täynnä lukemisen iloa ja lukutaidon ja kirjojen puolesta puhumista. Voin suositella kaikille kirjojen parissa aikaansa viettäville.

Kirjoittamisen ilo – eli miksi yhä rakastan sanoja

Kirjoittamisen ilo – eli miksi yhä rakastan sanoja on kirjailija Hannu Mäkelän muistelmateos ja yhtä lailla aiheeseensa paneutuvaa pohdiskelua sisältävä kirja kuin sisarensa Lukemisen ilo, tällä kertaa aiheena kirjoittaminen ja kirjailijuus.

Kirjassaan Mäkelä muistelee omaa tietään kirjoittajana ja kirjailijana lapsuuden kirjoittamaan oppimisesta kustannustoimittamiseen ja päivätyön ohessa kirjoittamiseen ja lopulta vapaana kirjailijana toimimiseen. Hän käy läpi kirjoittamisen haasteita ja iloja eri elämänvaiheissa, työssä ja elämässä oppimiaan asioita, tarinoita kirjojensa kirjoittamisen taustalla ja omia kirjoittamiseen liittyviä tapojaan ja rutiineitaan. Kirjan lopussa hän käsittelee kirjoittamista yleisemmälläkin tasolla ja pohtii, voiko kirjoittamista opettaa.

Mäkelä korostaa monta kertaa lukemisen tärkeyttä kirjoittamaan oppimisessa. Täytyy lukea paljon oppiakseen kirjoittamaan, ottaa mallia muilta mutta ei omia itselleen. Suoria vinkkejä kirjoittamiseen Mäkelä ei juurikaan tarjoile. Hän ei ole itsekään aivan varma siitä, voiko kirjoittamista ylipäätään opettaa. Hän kuitenkin antaa muutaman kirjoitustehtävän, joista voi lähteä liikkeelle.

En ole koskaan oikein pitänyt runoista enkä ymmärtänyt niitä, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Useimmat ovat tuntuneet lähinnä tekotaiteellisilta (anteeksi, runoilijat ja runouden rakastajat!). Mäkelän pohdinnat runojen kirjoittamisesta kuitenkin auttavat arvostamaan runoutta. Hän näkee asian niin, että proosaa kirjoitetaan, mutta runot annetaan. Hänelle ne vain tulevat jostain, jolloin ne pitää kiireesti kirjoittaa ylös. Runot ovat siis sanoja ajatuksia sellaisenaan, toki usein jonkinlaisen viilauksen läpikäyneitä. Olen pitänyt loppusointuja ainoana kunnollisena runoutena, mutta Mäkelä huomauttaa, että suomen kielessä loppusoinnut ovat harvinaisia ja rajoittavat ilmaisua huomattavasti. Sanat ja lauseet voivat olla muutenkin runollisia, ihan sellaisenaan.

Kirjoittamisen ilo sisältää enemmän henkilökohtaista muistelua kuin Lukemisen ilo. Samastumispintaa en samalla tavalla löytänyt, ehkä siksi, että olen enemmän lukija, en niinkään kirjoittaja (vaikka kovasti haluaisin olla sitäkin). Muistelmissaan Mäkelä myös hyppii hankalasti ajassa. En siis pitänyt tästä kirjasta yhtä paljon kuin edellisestä. Joku muu voi kuitenkin saada tästäkin paljon irti, sitä en epäile.

 

Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo – eli miksi yhä rakastan kirjoja
Kirjapaja 2021
190 s

Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo – eli miksi yhä rakastan sanoja
Kirjapaja 2022
170 s