Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Huokauksia luokasta koostuu Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen, kahden lukion äidinkielen opettajan ja kirjailijan, kirjeenvaihdosta yhden vuoden ajalta, 2022­–2023. Ammattien lisäksi Rytisalolle ja Kinnuselle ovat yhteistä mm. työuupumus ja kuusamolaisuus.

Kirjeissä käydyn ajatustenvaihdon pääpaino on koulumaailmassa ja opettajantyössä. Molemmat kirjoittajat ovat lukion äidinkielen opettajia, jotka ovat tehneet työtään jo parikymmentä vuotta ja kokeneet koulumaailmassa tapahtuneet suuret muutokset käytännössä. He rakastavat työtään äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana ja kirjoittavat työn hyvistä puolista ja palkitsevuudesta. Oma identiteetti rakentuu opettajuuden ympärille. Rytisalo kokee ammattinsa jopa kutsumuksena.

Opetussuunnitelmiin on kuitenkin tullut nopeasti suuria muutoksia ja uusia työtehtäviä on lisätty entisten päälle. Muutoksia ideoitaessa ja määrätessä ei käytännön opetustyötä tekeviä ole juuri kuunneltu, ja opettajien työtaakka on kasvanut kohtuuttomasti. Kaikki eivät myöskään näe sitä, että opettajan työ on paljon muutakin kuin pelkät oppitunnit, joista palkka maksetaan. Vapaa-aikaa ei käytännössä juurikaan ole, kun illat ja viikonloput kuluvat kurssien ja oppituntien suunnitteluun ja tehtävien korjaamiseen.

Ei olekaan ihme, että sekä Rytisalo että Kinnunen ovat sairastuneet työuupumukseen. He kuvaavat kirjeissään uupumista, sen tunnistamista ja avun hakemista. Irtisanoutuminen ja ammatinvaihtaminen pyörii mielessä ja kirjeissä toistuvasti, vaikka työ on tärkeää ja molemmat kokevat olevansa siinä hyviä heikoista hetkistä huolimatta. Lopulta toinen tekeekin päätöksen irtisanoutua ja panostaa täysipäiväisesti kirjailijan työhön. Toinen sinnittelee edelleen opettajana ja pohtii kirjailijan velvollisuuksien vähentämistä, kun opettajan virka ei työn vähentämistä mahdollista.

Opetussuunnitelmien ja peruskoulun muutokset, digiloikka, yliopistojen pääsykoeuudistus ja koronasulun vaikutukset kuormittavat myös opiskelijoita, jotka uupuvat jo ennen työelämään pääsemistä. Rytisalo ja Kinnunen ovatkin aivan syystä huolissaan nuorten ja koulutuksen tulevaisuudesta. Kirjeenvaihdon loppupuolella keväällä 2023 he epäilivät myös vaaliehdokkaiden lupauksia olla leikkaamatta koulutuksesta ja spekuloivat tulevan hallituksen toimia koulutuksen tulevaisuuden eteen. Ikävältä tuntuu huomata, että lupaukset on rikottu ja tulevaisuus näyttää kovin synkältä.

Rytisalo ja Kinnunen keskustelevat paljon myös kirjailijan työstä. Kinnusella oli työn alla Pimeät kuut -romaani, joka myös julkaistiin kirjeenvaihdon aikana. Rytisalo puolestaan työsti Jenny Hilliä. On mielenkiintoista kuulla, millaisia erilaisia tapoja kirjoittaa ja työskennellä kahdella eri kirjailijalla on ja mitä kaikkea muuta kirjailijan työhön ja kirjojen julkaisemiseen liittyy.

Samaistuin Rytisalon ajatuksiin siitä, että on jotenkin hukannut yhteiskunnan varoja ja aikaa kouluttautumiseen, kun on kuitenkin ammatista luopunut. Itsekin olen hieman vastaavassa tilanteessa pyöritellyt samanlaisia syyllisyyden tunteita ja ajatuksia. Mikään työ ei kuitenkaan ole niin tärkeää, että sen tekeminen saisi sairastuttaa. Oma hyvinvointi on kaikkein tärkein, eikä rajojensa tuntemisesta ja niistä kiinnipitämisestä pitäisi rangaista. On hienoa, että Rytisalo uskalsi ottaa rohkean askeleen ja löytää itselleen sopivamman tien. Olen myös itse toisinaan pyöritellyt ajatusta opettajuudesta (olen opiskellut suomen kieltä, ja aineenhallinnan puolesta voisin ryhtyä terveystiedon opettajaksi, mutta pedagogiset opinnot puuttuvat). Mediassa käydyn keskustelun ja tämän kirjan jälkeen olen kuitenkin vain tyytyväinen, etten ole sille tielle lähtenyt.

Huokauksia luokasta on kirjeen- ja ajatustenvaihtoa opettajuudesta, kirjailijuudesta, opettajantyön muutoksista ja työn määrän lisääntymisestä, uupumisesta sekä äidinkielen ja lukutaidon tärkeydestä. Kirjassa käsitellyt asiat ja ajatukset ovat hurjan tärkeitä. Kerrankin pääsevät ääneen opettajat itse. Mutta miksi, oi miksi, heitä ei kuunnella myös päätöksenteossa ja keskusteltaessa nuorten pahoinvoinnista ja heikentyvästä lukutaidosta?

Kirjeet kirjan muotona toimivat mainiosti ja tekevät lukemisesta/kuuntelemisesta kevyttä asian painavuudesta huolimatta. Kirjailijat osaavat kirjoittaa kauniita ja oivaltavia kirjeitä, joita on ilo kuunnella.

 

Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta
WSOY 2023
12t 1min / 480 s
Lukijat: Sanna Majuri, Unto Nuora

Kulttuuri Kirjat Uutiset ja yhteiskunta

Elisa Aaltola: Esseitä eläimistä

Esseitä eläimistä on eläinfilosofi Elisa Aaltolan muistoja, pohdintaa, filosofiaa ja faktaa yhdistelevä esseekokoelma. Se käsittelee eläimiä, ihmisiä, eläinten ja ihmisten suhdetta, eläinten lajityypillistä käytöstä ja mieltä, metsästystä ja eläinten syömistä.

Esseissään Aaltola käsittelee erityisesti ihmisten suhtautumista eläimiin. Hän kertoo esimerkiksi mediassakin esiintyneistä rautakarhuista eli karhuemoista, jotka ovat jääneet tahattomasti kiinni pyyntirautoihin. Sitkeiden ja elämänhaluisten, pennuistaan huolehtivien loukkaantuneiden karhujen auttamiseen olisi paljon perusteita ja resurssejakin, mutta siitä huolimatta ne ennemmin tapetaan. Miksi karhuja ei auteta? Paljon on sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa myös peloteltu susista ja niiden aiheuttamista tuhoista. Hämmentävää on voimakas viha susia ja heidän puolustajiaan kohtaan. Mielenkiintoista on myös pohdinta haittaeläimistä ja haitallisista vieraslajeista. Kenen mielestä ne ovat haitallisia ja miksi? Ihmiset aiheuttavat huomattavasti enemmän haittaa luonnolle ja muille eläimille, mutta eivät suostu tätä myöntämään, vaan pitävät itsekkäästi kiinni omista ”oikeuksistaan” ja omaisuudestaan.

Tärkeä näkökulma on myös eläinten mielellisyys. Eläimillä tutkitusti on mieli ja tunteita, ja jotkin lajit ovat hyvinkin kehittyneitä ja fiksuja. Tässä ei silti ole kyse eläinten inhimillistämisestä. Toisena ääripäänä puolestaan on koneenkaltaistaminen, mekanomorfia, eli eläinten näkeminen ainoastaan viettiperustaisina mekanismeina. Yhdessä esseessä käsitellään myös tuotantoeläinten ominaisuuksia, lajityypillistä käytöstä ja kohtelua tehotuotannossa: miten fiksuja ja yksilöllisiä tuotantoeläimetkin ovat ja miten ne kärsivät, kun ne joutuvat elämään ahtaasti ja ilman virikkeitä ja kun ne erotetaan ennenaikaisesti emostaan tai poikasistaan.

Mielenkiintoista on myös ns. lihaparadoksi, ihmisten ajattelun ristiriita, jossa liha ja eläin erotetaan toisistaan. Vaikka ihminen ei haluaisi aiheuttaa eläimille kärsimystä, hän syö silti lihaa. Tämä on mahdollista, koska liha on vain lihaa, ruokaa. Liha ostetaan valmiina pakettina kaupasta, ja sen alkuperä helposti häivytetään. Elävää eläintä tai eläimen tappamista sen taustalla ei tarvitse ajatella.

Esseitä eläimistä ei ole perinteinen faktoja pursuileva tietokirja, vaan siinä on myös paljon omakohtaisuutta ja jopa kaunokirjallisia elementtejä. Aaltola syventää aiheiden käsittelyä omilla muistoillaan ja henkilöhistoriallaan eläimiin liittyvissä kysymyksissä ja eläinaktivismissa, lapsuudesta asti. Hän kasvoi maaseudulla, jossa eläimet ja luonto ovat arkipäivää. Kotieläinten, persoonallisten ja mielellisten eläinystävien, arkipäiväinen hyödyntäminen ja tappaminen ruoaksi oli herkälle lapselle täysin käsittämätöntä. Syntyi tarve auttaa eläimiä ja puhua niiden puolesta. Toisinaan painoi kuitenkin myös halu olla kuten muut, unohtaa ikävät asiat ja elää ilman epäoikeudenmukaisuuden tuskaista tiedostamista; se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Aaltola pohtii myös kristinuskon suhdetta eläimiin, sillä hän on itse kasvanut uskovaisessa perheessä.

Aaltola on tehnyt myös mielenkiintoisia kielellisiä valintoja kirjaa kirjoittaessaan. Hän viittaa eläimiin aina sanalla ”hän”, ei ”se”. Tämä valinta korostaa ajatusta, että ihmiset ja muut eläimet ovat yhtä arvokkaita. Hän puhuu myös ”toislajisista eläimistä” pelkkien ”eläinten” sijaan, erotuksena ihmisistä, sillä ihmisetkin ovat eläimiä.

Pidin kirjasta erittäin paljon. Olen aiemminkin lukenut jonkin verran eläinten oikeuksista, hyvinvoinnista ja tehotuotannosta. Järkyttäviä paljastuksia ei siis minulle tullut, mutta monille tekstit ja aiheet saattavat aiheuttaa pahaa mieltä ja negatiivisia tunteita. Tärkeän aiheen äärellä kuitenkin ollaan. Esseet herättävät paljon ajatuksia, mikä on varmasti tarkoituskin. Piristävää kirjassa oli se, että en ainakaan itse kokenut sitä saarnaavana, vaan se lähestyi aihetta pohtivammalta kantilta. Kirja on omiaan eläinoikeuksista kiinnostuneille. Eniten siitä olisi kuitenkin hyötyä sellaisille, jotka ajattelevat eläimistä ja niiden (heidän?) oikeuksista ja arvosta päinvastaisesti tai jotka eivät vain ylipäätään ole pohtineet näitä asioita aiemmin.

 

Elisa Aaltola: Esseitä eläimistä
Into 2022
8t 20min / 230 s
Lukija: Satu Paavola

Kulttuuri Kirjat Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta