Anu Holopaisen Salome on mielenkiintoinen (lähi)tulevaisuudenkuva ajasta ja tilanteesta, jossa teknologia on saavuttanut sellaisen tason, että tekoäly ja robotiikka on saatu muistuttamaan ihmistä. Kuinka pitkälle robottien inhimillistämisessä voidaan mennä teknisesti, psykologisesti ja eettisesti?

Santerin avopuoliso Salome on aippi, AI person, tekoälypersoona, ihmisenkaltainen robotti. Hänelle suhde Salomen kanssa on normaalia, täydellistä. Yhteinen arki rullaa sujuvasti. Muut ihmiset tosin suhtautuvat asiaan usein varauksella tai negatiivisesti. Jotkut näkevät aipit vain seksinukkeina. Monille ne ovat kuitenkin seksikumppaneiden lisäksi elämänkumppaneita, puolisoita, rakkaita.

Sitten Santeri alkaa haaveilla perheenlisäyksestä – nimenomaan Salomen kanssa. Aipille lapsen saaminen ei tietenkään ole fyysisesti ja biologisesti mahdollista. Vaihtoehdoksi löytyy kohdunvuokraus. Lisäksi täytyy ottaa huomioon muiden ihmisten, yhteiskunnan ja vaikkapa lastensuojelun suhtautuminen siihen, että lapsen toinen vanhempi ja kasvattaja on tekoälypersoona. Santeri pyrkii vähät välittämään muiden mielipiteistä, etsii vertaistukea ja pitää kiinni suunnitelmistaan perheen perustamisessa.

Kaikki sujuu hyvin, kunnes Santerin ja kohdunvuokraaja Miljan välille alkaa kehittyä tunteita. Luulisi, että tekoälyä tilanne ei haittaa, sellaisella kun ei ole tunteita ja ainoa tehtävä on miellyttää omistajaansa. Samaan aikaan Salomelle alkaa kuitenkin kehittyä tietoisuutta ja omaa tahtoa, jopa pelottavissa määrin.

Kirja pistää ajattelemaan. Tekoäly ja robotiikka kehittyvät huimaa vauhtia. Kuka tietää, milloin Holopaisen romaanimaailman aippien kaltaiset olennot/esineet olisivat mahdollisia? Kenties aivan lähitulevaisuudessa? Mitä kaikkia kysymyksiä, lakipykäliä ja säädöksiä sellaiset aiheuttaisivat?

On ehkä jopa hieman vastenmielistä ajatella suhdetta, jossa toisella ei ole lainkaan oma tahtoa ja ainoa tehtävä on miellyttää ja palvella kumppaniaan. (Tässä tapauksessa tämä toinen osapuoli olisi toki teknisesti kykenemätön tietoisuuteen, tunteisiin ja oman tahtoon, mutta silti.) Itse asiassa Salomen tiedonprosessointi hieman jumittuu aina, kun Santeri kysyy sen mielipidettä johonkin tärkeään asiaan. Mitä Salomen kuuluisi vastata? Mitä Santeri haluaisi, että Salome vastaa? Eikö tällainen yhtään häiritse Santeria? Miksi edes kysyä, jos vastaus on aina sitä, mitä haluaa kuulla?

Kirjan kerronta tapahtuu vuorotellen Santerin ja Salomen ja myöhemmin myös Miljan näkökulmasta. Santerin näkökulma on inhimillinen, häneen viitataan ”hän”-pronominilla ja itsestään hän puhuu yksikön ensimmäisessä persoonassa. Salome on itsensä ja kertojankin silmissä ”se”. Aluksi tämä on hieman häiritsevä mutta täysin ymmärrettävä ratkaisu: sillä erotellaan ihminen ja vain ihmisenkaltainen esine. Jossain vaiheessa Salomen pronomini kuitenkin muuttuu lähes huomaamattomasti ”häneen”, kun Salomen mieli ja tahto alkaa kehittyä.

Äänikirjassa Salomen osat lukee tekoäly (tietysti nimeltään Salome), mikä on loistava ratkaisu. On hurjaa, miten luonnolliselta se kuulostaa, korostuksineen ja intonaatioineen kaikkineen. Toki puhe on hieman monotonisempaa kuin tavallisella lukijalla, mutta ei häiritsevästi. Olen itse asiassa kuullut ihmislukijoitakin, jotka kuulostavat lähes samalta.

Anu Holopainen: Salome
Karisto 2024
9t 15 min
Lukijat: Anna Kuusamo, Ville-Veikko Niemelä, Salome