+

Kurkkukipu ei vaan ottanut lähteäkseen, lisäksi oli yleinen huono olo ja fiilis ettei tästä ikinä parane. Ei muuta kun lääkäriin. Taas. Kiva setä tutki ja kyseli, kyseli ja tutki, ja kirjoitti sitten pari reseptiä; antibioottia ja nenäsuihketta.

Apteekin kautta kotiin ja antibiootti hetulaan. Seuraavana päivänäkin huono olo jatkui, mutta kurkku alkoi osoittaa paranemisen merkkejä. Haa, tämähän toimii! Ehkä. Illalla istuin keittiön lattialla katsomassa kun mies hääräsi keittiössä, ja mietin että alan tehdä ruokaa heti kun tämä ”huono olo” (pahoinvointi) loppuu, koska se tuntui tulevan ja menevän. Mies mietti mikä tuota voisi aiheuttaa, ja totesin kuivasti että luultavasti se antibiootti. Vielä myöhemmin illalla sain hysteerisen puhelinsoiton tyttäreni isän tyttöystävältä: kauheita on tapahtunut, tytär on hysteerinen, haluanko tulla hakemaan tytön luokseni… Vajaata puolta tuntia myöhemmin tytär kainalossa koitin saada jotain tolkkua tapahtumista ja totesin että nyt on piru merrassa. Tytär tulee luokseni asumaan, joksikin aikaa melko pysyvästi. Kotona nukkumaan mennessä taas uusi antibiootti naamaan.

Seuraavana aamuna totesin miehelleni että a) katson antibiootin tuoteselostetta vähän tarkemmin, ja b) teen raskaustestin. (Taas.)

A) Minulle määrättyä antibioottia käytetään ilmeisesti mm. anthraxin ja erilaisten ruttojen hoitamiseen. Tarpeeksi kauan asiaa kaivettuani löydän kohdan jossa sanotaan että ei ole suurempia viitteitä lääkkeen vaarallisuudesta raskauden aikana. Tosin ei tietenkään suositella. Jaa-has. Ja sitten se b…

B) +

Ei siitä miinusta saa tekemälläkään. Tuijotan tikkua yksin vessassa samalla kun 11-v tytär puuhailee huoneessaan ja mies katsoo telkkaria. Hmm. Tämäpä mielenkiintoista, että tuollainen haaleampi viiva… Ja tuollainen vahvempi viiva. Ai jaa. Se vahvempi viiva on se joka ei ilmesty jos testi on negatiivinen. Niin kuin kaksi edellistä testiä, jotka olivat kyllä eri merkkisiä ja toimivat pelkällä ”yksi-viiva-periaatteella”. Mutta siis olivat negatiivisia. Tämä on melko sata-varmasti positiivinen. Hmh. Mitäs nyt? Pitäsköhän mun ehkä mennä kertomaan miehelle. Ei, en mä vielä pysty. Nyt pitää vielä hetki sulatella.

Viimeiset kolme vuotta olen ollut hiljalleen sitä mieltä, että voisihan sitä vielä… toisen vauvan haluta. Ensimmäistä yritettiin silloisen miehen kanssa kaksi vuotta. (Nykyisen) avomiehen kanssa asiasta on ollut puhetta jo pidemmän aikaa, ja elokuussa päätimme että antaa tulla jos on tullakseen. Olin varautunut piiiiiitkään ja raastavaan, henkisesti raskaaseen prosessiin. Mutta lupasin itselleni, ja miehelleni, että meillä edelleenkin harrastetaan seksiä sen vuoksi että nautimme siitä, eikä katsota kelloja/kalentereita, mitata lämpöjä eikä varsinkaan kieltäydytä seksistä sen takia että ovulaatiota ei ole.

Ja siinä sitä nyt sitten oltiin, positiivinen raskaustesti käsissä ja epäuskoinen hymy naamalla. Kun olin sitä mieltä että pystyn pitämään naamani suunnilleen peruslukemilla, tungin testin pakkauksineen takataskuuni (tyttären ei ihan vielä tarvitse tietää asiasta) ja kävelin makuuhuoneeseen, jossa lipaston laatikossa oli odottamassa jääkaappimagneetti jonka olin löytänyt muutama viikko aikaisemmin.

Tungin raskauttavat (pun intended) todisteet lipaston laatikon syövereihin, ja kävelin magneetti kädessä olohuoneeseen. Istuin sohvalle mieheni viereen kasvot häneen päin ja kysyin haluaako hän lahjan. Pienen suostuttelun jälkeen ojensin hänelle magneetin jossa lukee: ”ISÄ – niin lyhyt sana niin isolle tehtävälle”. Hän katsoi magneettia hetken aikaa mietteliäänä, ja tuumasi sitten, ”ai niinkö siinä sitten kävi.” ”Vähän niinku joo.” Istuimme sohvalla pitkään miettimässä itseksemme, välillä jotain vähän puhuen, lähinnä tv:tä katsellen. Ja halaillen.

Myöhemmin iltapäivällä pääsin vihdoin käyttämään digitaalisen raskaustestin jonka olin ihan tätä varmistus-tehtävää varten hommannut, se kun kertoo viikotkin. Tai niin olin ymmärtänyt. Siinä pirulaisessa 3+ on suurin lukema, joka tarkoittaa 5+ viikkoa raskautta, kun se laskee ajan hedelmöityksestä. Ilta meni miettiessä että niin kuinkahan pitkällä sitä nyt oikeasti sitten on, vai onko ollenkaan. En oikein jaksanut uskoa että minulla on alivuokralainen. Tilasin ajan gynekologille seuraavalle päivälle.

Gynekologi selvensi asiaa jonkin verran: kyllä, me olemme nyt raskaana. Mutta pikkuinen on löytänyt itseleen sen verran suojaisan sopukan, että oli vaikea saada kunnon näkymää ja mittoja. Mutta sydän sykki nätisti, ja se oli minulle se tärkein juttu. Siellä on joku! Parin mittauksen päästä keskiarvolla tultiin siihen tulokseen että viikkoja olisi n. 7+6. Eli 8 seuraavana päivänä.

Heeeetkinen. 8? 8?!?! Mitäh? Teinhän negatiivisen testin vielä kuukausi sitten. Gynekologi totesi että jos se oli ihan päivistä kiinni että se olisi ollut positiivinen. Tai testi liian epätarkka. Joka tapauksessa, nyt äkkiä yhteys neuvolaan, että saavat varata ajan tarkempaan ultraan viikolle 9 tai 10, jolloin mittaaminenkin ehkä käy jo paremmin ja saadaan oikea(mpi) l.a. (laskettu aika) tai d.d. (due date) niin kun minä olen tottunut.

Lievästi pöllämystyneenä lähdimme gynekologilta, pari kuvaa laukussa mukana.

Sinä iltana jätin antibiootin ottamatta, gynekologin kehotuksesta. Hän kyllä tarkasti asian lääketieteellisistä julkaisuistaan, ja totesi että näillä tiedoilla ei ole syytä olettaa että lääke olisi mitenkään haitallinen tässä vaiheessa raskautta. Mutta varmuuden vuoksi. Minulla on tunne että näitä juttuja alkaa tulla kovin monta… ”Varmuuden vuoksi.”

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *