Pahin väsymys on laantunut hiljalleen, vaikka vieläkin välillä tuntuu olo ihan kuolleelta.

Meillä on lähdetty liikkeelle. Ensin tammikuun lopussa ryömimään, ja ei siinä kauaa mennyt kun tyyppi kampesi itsensä pystyyn. Nyt pystyyn noustaan ihan melkein mitä vain vasten, pakko päästä pois lattiatasosta! Kävelykin on hurjan hauskaa jos joku pitää käsistä kiinni. Yksin kalusteita pitkin meno on vielä hieman haparoivaa, eikä ihan täysin ole keksitty miten siitä seisoma-asennosta pääsisi TURVALLISESTI takaisin lattialle jotta voisi ryömiä uusiin seikkailuihin. Niinpä poika aika usein seisoo jotain vasten ja huutaa. A-PU-A. Ja sitten äiti tulee auttamaan.

Olemme siis edelleen suurimman osan ajasta kahdestaan kun mies on maakunnassa töissä ja tulee kotiin viikonlopuiksi. Joskus jos on lähempänä töissä voi tulla yhden kerran viikollakin yöksi kotiin. Tähän olemmme tottuneet, eikä poikaa juuri näytä tilanne harmittavan, paitsi silloin kun isi lähtee odottamatta pois. Kuten eräs lauantai kävi. Poika oli jo herännyt kun miehen piti lähteä harrastustoimintaan päiväksi. Tuli kauhea itku isin lähtiessä, eikä meinannut millään rauhoittua. Kyllä se siitä sitten tasoittui päivän mittaan, ja seuraavana aamuna herätessä isi oli taas kotona. Selvästi nauttii isin seurasta, jopa niin että jos isi on kotona niin äiti ei ole mitään. Itse asiassa jos joku muu vaan on hoitamassa niin äiti ei ole mitään. Tunne siinä sitten itsesi rakastetuksi… 😛

Onneksi niitä rakkauden osoituksia tulee sitten muuten kun ollaan kahden.

Asiaa olisi vaikka kuinka, kertomista vaikka mistä, mutta aika on nykyään niin kovin rajallinen. En enää juuri ehdi edes lukea blogeja, saati sitten kirjoittaa sellaista. Mutta meillä menee siis suht hyvin. Sen halusin tulla kertomaan. Vaikeita aikojakin tietysti on, mutta joo, kyllä tässä selvitään. Päivä kerrallaan jos ei muuten. 🙂