Ensimmäinen askel synnytyksen jälkeisen masennuksen torjunnassa otettu

Yksi niistä monista aiheista joista on pitänyt kirjoittaa on synnytyksen jälkeinen masennus. Kävin tammikuun alussa juttelemassa neuvolapsykologin kanssa, kartoittamassa tilannetta ja ottamassa ensiaskeleen mahdollisen tulevan masennuksen torjunnassa. Kun synnyttäjällä on historiansa, on ihan hyvä valmistautua etukäteen.

Juttusessio venyi yllättävän pitkäksi, taisin höpöttää mukavalle psykologille pari tuntia siitä mitä viimeksi tapahtui ja mikä elämäntilanteeni on nyt. Olin jopa vähän yllättynyt kun mietimme seuraavaa käyntiä ja oma ajatukseni siitä että juuri ennen synnytystä riittää oli hänen mielestään liian kaukana. En laittanut yhtään pahaksi hänen ehdotustaan huhtikuun alusta, varsinkaan kun hän totesi että sitä voi myöhentää jos olotila siltä tuntuu. Oli oikeastaan mukava huomata, että tällä kertaa olisi joku joka välittäisi ja varsinkin seuraisi. Kuulostelisi ja kyselisi, ja jolle ei tarvitsisi valehdella että kaikki on hyvin siinä pelossa etten vaikuttaisi tarpeeksi äidiltä.

Esikoisen syntymän jälkeen voin muistaakseni hyvin. Hetken. Hiljalleen vauvan jatkuva itku ja monet muut syyt johtivat vakavaan masennukseen. Mutta sitä ei saanut näyttää. Piti todistella pärjäävänsä. Kaikki vaativat sitä; mies, perhe, jopa neuvolan täti antoi ymmärtää että sinähän pärjäät, eikö niin. Ilman kysymysmerkkiä. Mitä pidempään aikaa kului, sitä kauheammaksi tilanne muuttui. Ehdoton pohjakosketus tuli tyttären ollessa noin viiden kuukauden ikäinen, muistan sen päivän ikuisesti. Mieheni soitti paikalle ambulanssin ja poliisit. Minut vietiin läheiseen terveyskeskukseen, jossa minut laitettiin takahuoneeseen. Kukaan ei tullut varsinaisesti puhumaan minulle, kukaan ei oikeastaan kysellyt mitään. Minun käskettiin nukkua. Ja iltapäivällä minut lähetettiin äitini seurassa takaisin kotiin. Sen jälkeen alkoivat pakolliset tapaamiset jonkun kanssa, psykologin ehkä? Minusta tuntui että minua käsiteltiin rikollisena. Olin vaaraksi lapselleni, olin vaaraksi itselleni. Mutta kerran viikossa pakotettu keskustelu oli ainoa apu jota sain. Neuvolassa syynättiin nyt tuhat kertaa tarkemmin. Olin merkitty äiti. Ja miksi? Siksi että kun kukaan ei kuunnellut kun yritin esittää asian nätisti kerta toisensa jälkeen. Kun itkeminenkään ei auttanut. Kun kukaan ei auttanut.

Masennusta ei diagnosoitu koskaan. Sitä kesti yli kaksi vuotta. Vasta kun uudessa kaupungissa menin takaisin kouluun alkoi elämäni kirkastua. Ja sitten vuoden vaihduttua, eräänä aamuna, kaikki oli toisin. Heräsin uuteen maailmaan. Oli kuin joku olisi kääntänyt katkaisijaa päässäni. Kuin Prinsessa Ruusunen olisi herätetty. Yhdessä yössä maailmani muuttui kirkkaaksi. Olin täysin toinen ihminen.

Valitettavasti menetetyt kaksi ensimmäistä vuotta tyttäreni elämästä vainosivat meitä enkä osannut suhtautua lapseeni, tai siihen että olin äiti. Kaikki äidilliset vaistot puuttuivat, kaikki äiteyden tunteet olivat poissa. Paitsi silloin kun tiesin että tyttärellä on hätä, silloin ne tulivat niin voimakkaina että panikoin enkä pystynyt toimimaan. Menin ihan lukkoon. Jokainen sairaus oli kuin mieltäni olisi poltettu merkitsemisraudalla.

Muiden lapsiin osasin kyllä ottaa kontaktia. Omaakin tytärtäni pidin lähellä ja halailin paljon, mutta mielessäni en osannut häntä mieltää osaksi itseäni. Sitten erosimme mieheni kanssa, muutin toiseen kaupunkiin työn perässä, ja suhde tyttäreeni kävi aina vain kaukaisemmaksi. Vuorotyötäni parjattiin, en ollut vieläkään hyvä äiti kun näin tytärtäni niin harvoin. Huonosta äidistä oli tullut vieläkin huonompi äiti. Tuskin äiti ollenkaan. Ja ex-mieheni piti huolen siitä, että tytär kuuli kuinka kaikki oli minun syytäni. Joka vierailulla sain kuulla uusia valheita itsestäni, joita tyttäreni kertoi silmät sinisinä kuin totuuksia ikään.

Minun mielestäni toisen vanhemman parjaus on kauheinta mitä lapselle voi tehdä, varsinkin siinä iässä kun lapsi ei vielä osaa itse ajatella mikä on totta ja mikä ei, tai että joskus vanhempikin voi kertoa asioita jotka eivät ole totta.

Tyttäreni on nyt 11. Melkein 12, hän aina itse korjaa. Melkein murkkuikäinen. Noin 10-vuotiaasta olemme hiljalleen rakentaneet suhdettamme siihen mitä sen pitäisi olla. Tulevan aviomieheni lapset ovat olleet tässä isossa roolissa. Heidän kauttaan olen oppinut mitä tarkoittaa olla äiti. Mitä tarkoittaa olla äiti omalle tyttärelleen. Tänä päivänä on kuin olisimme olleet aina läheisiä. Tavallaan olemmekin olleet, vaikka aina ei ole siltä päälle päin vaikuttanut. Olemme niin erilaisia mutta niin samanlaisia. Ymmärrän tytärtäni vaikka välillä hänen päähänpistonsa ovat täysin vailla ymmärrystä.

Onneksi olemme aina halanneet paljon. Sanoneet rakastavamme. Olleet läheisiä vaikka tunneside on ollut pahasti vajaavainen. Siihen on ollut hyvä rakentaa. Tänä päivänä olen hänen äitinsä. Täysillä. Viimeisintä sydämeni ripettä myöten. Niin kuin aina halusin. Vaikka välissä meni vuosia hukkaan, olemme nykyään läheisempiä kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Äiti ja tytär.

En halua palata niihin hetkiin kun itken lattialla lohduttomana itkevää vauvaani. Kun lyön lattiaa niin että nyrkkeihin sattuu jotta kipu sydämessä hellittäisi. Kun huudan vauvalle, niin köyteni päässä kuin vain voi olla päästämättä irti. Siihen tuskaan mitä tuntee kun mikään ei toimi, mikään ei auta, mitään et pysty tekemään, ja mikään ei koskaan tule olemaan enää hyvin. Ikinä. Siihen toivottomuuteen ja raastavaan tuskaan. En halua palata siihen. Siksi, heti ensimmäisellä neuvolakäynnillä lokakuussa vaadin apua. Ja sain.

Tiedän itse mitä tunteita varten pitää olla varuillaan. Tiedän mistä saan apua. Ja vaikka mielessä jyskyttää pelon sekainen ajatus ”mitä jos taas”… Tiedän. En ole sama ihminen kuin olin tyttäreni syntyessä. Aika ja ajatukset ovat erilaiset. Tilanne on erilainen. Tiedän mitä on tulossa, edes suunnilleen. Ja tiedän, että elämä helpottuu. Muistan kyselleeni päivittäin: ”Sanokaa mulle joku aika, joku millon tää loppuu.” Koska jos olisi jotain mitä mitata, olisin sen kestänyt. Mutta kukaan ei sanonut. Nyt voin ajatella, että jokainen kuukausi muuttaa elämää, hiljalleen helpommaksi. Tunnekuohut rauhoittuu. Keskity hyviin aikoihin. Keskity siihen, että selviät. Että se pieni ihminen joka katselee sinua on osa itseäsi.

Ensimmäinen kerta neuvolapsykologin juttusilla oli avaava kokemus, ja odotan innolla seuraavaa kertaa. Jospa tällä kertaa… Saisin nauttia äitiydestä. Alusta asti.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *