Kasvattamisen vaikeus?

Eräs kavereistani toimii pääkaupunkiseudulla yläasteen opettajana. Koska aika usein tavatessamme haluamme purkaa viimeaikaisia työn aiheuttamia patoutumia, kuulen välillä hiuksia nostattavia kertomuksia nykypäivän nuorten kasvatuksesta. Tai paremminkin sen puutteesta.

Päähäni ei kertakaikkiaan mahdu, että joku nuori voisi käyttäytyä niin kuin kaverini useasti kuvailee omia opetettaviaan. Ja sama tarina toistuu myös muista lähteistä: vanhemmat eivät enää kasvata lapsiaan, vaan odottavat koulun hoitavan homman heidän puolestaan. Ja sitten kun koulu, vuosia kestäneen vanhempien välinpitämättömyyden jälkeen, joutuu oikeasti näyttämään nuorille pari elämän perusasiaa, niin vanhemmat ovat heti sotajalalla, että heidän lastaan syrjitään ja pahoinpidellään ja otetaan silmätikuksi vaikka 14-v piltti on maailman parhaiten käyttäytyvä kullannuppu. Ja väärin ymmärrettykin vielä.

Tässä kohtaa en voi muuta kuin pudistella päätäni, ja miettiä, että ei silloin kun me oltiin pieniä. Ei olisi tullut kuuloonkaan. Ja silloin opettajilla oli valtaa, vaikka työolosuhteet eivät edes olleet niin vaaralliset kuin ne ovat nykyään.

Muistelen usein näissä yhteyksissä tarinaa jonka eräs miespuolinen ystäväni kertoi useampaan otteeseen… Hän oli vähän villi nuori, ja siitä syystä vietti suuren osan yläastetta tarkkailuluokalla. Luokalla oli tapana ”opettaa” opettajalle miten homma heidän mielestään piti mennä, ja siitä syystä opettajat vaihtuivat tiuhaan tahtiin kun kukaan ei heitä kestänyt. Kunnes. Eräänä päivänä luokkaan käveli rauhallisesti uusi miespuolinen opettaja, joka otti luokan komentoonsa. Hän rauhallisesti esitteli itsensä, ja kertoi oman mielipiteensä siitä mitä hän haluaisi seuraavaksi tapahtuvan. No, siihenhän luokka tietysti vastasi täydellä välinpitämättömyydellä, ja muutamalla ”niinhän sä luulet”-tyyppisellä letkautuksella. Pari päivää kului, ja uutta opettajaa testattiin. Kyllähän se kohta periksi antaisi, niin kuin kaikki muutkin, kun vaan tarpeeksi rällästettäisiin.

Lieneekö mies ollut entinen urheilija, mutta heittokäsi ainakin oli vakaa, ja märän sienen kohdistus niin napissa kuin olla ja voi. Sen sai moni näsäviisas oppilas todeta kun jotain märkää tuli kohti päätä ja kovaa. Ei kestänyt kauaa kun pelkkä sienen kastelu sai aikaan nopean rauhoittumisen.

Muutaman päivän kuluttua eräs oppilas sai tarpeekseen, ja muutaman kaverinsa kanssa päätti että nyt saa riittää. Ei muuta kuin show pystyyn ja opetusta häiritsemään. Opettaja pyysi muutaman kerran poikaa lopettamaan, ja kun tämä tuli hyppimään nenille luokan eteen, otti poikaa kurkusta kiinni ja nosti seinälle. Opettajan puhe ei katkennut hetkeksikään, vaan opetus jatkui. Pojan jalat sätkivät ilmassa ja kiroilu alkoi hiljalleen vaieta. Luokassa oli järkyttyneen hiljaista kun muut oppilaat katsoivat kun poika alkoi sinertyä. Opettaja sen sijaan jatkoi tuntia niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka oppilaat alkoivat jo olla levottomia ja jossain vaiheessa joku rohkeni kysymään että kun kaveri alkaa olla sininen… Opettaja päästi pojan kurkusta irti, poika rojahti maahan haukkomaan henkeään, ja hetken päästä opettaja käski pojan takaisin paikoilleen. Jonne hän luikki hyvin vähin äänin.

Tämän päivän jälkeen heillä oli vain yksi opettaja, eikä luokassa ollut enää suurempia keskittymis- tai käyttäytymisongelmia. Ja kaikki ”valmistuivat” yläasteelta ongelmitta.

Tänä päivänä moisen tempauksen tekevä opettaja menettäisi virkansa ja joutuisi vankilaan. Sen sijaan huonosti käyttäytyvälle oppilaalle ei pysty tekemään muuta kuin poistamaan luokasta. Edes koulusta ei voi potkia pois, koska on velvollisuus opettaa kaikkia alle 16-vuotiaita. Muutaman päivän karenssi on pahin mitä voi tehdä, ja tämänhän nykynuoriso näkee vain ilmaisena lomana.

Mihin katosi vanhempien vastuu kasvatuksesta? Mihin katosi se, että jo pienestä pitäen opetetaan hyvät käytöstavat, ja kunnioitus toisia ihmisiä kohtaan? Ei ihme että nuorilla on käytösongelmia joihin kellään ei ole vastausta. Olisi minullakin, jos vanhempani eivät olisi pienestä pitäen opettaneet, että teoilla on seurauksensa.

Minusta on surkuhupaisaa kun nykyään sanotaan että jotain ei voi odottaa lapselta, kuten hyvää käytöstä. Esimerkiksi kun joku sanoo että eihän lapsi jaksa istua kahta tuntia paikoillaan. Onko se jotenkin fyysisesti liian raskasta heille? Paikoillaan istuminen? Että kyllä sitä jaksetaan juosta kiljuen ympyrää kaksi tuntia, mutta istuminen on liian ”raskasta”?

Kysymys ei ole siitä, etteikö lapsi pysty. Kysymys on siitä, että hän ei halua. Ja nykyäänhän ei saa pyytää lasta tekemään mitään mitä hän ei halua. Eikö niin? Lapsen pitää antaa toteuttaa itseään, vaikka se olisi sitten vieruskaverin lyömistä, toisen lelujen rikkomista tai muuten vaan huonoa käytöstä.

Jos meidän vanhempamme ”jaksoivat” istua esim. kirkossa kaksi tuntia kuuntelemassa saarnaa, en usko että evoluutio on ollut niin nopeaa että se olisi mahdotonta nykypäivän lapsille.

Kyse on siitä mihin on tottunut. Ja mitä lapselta vaaditaan.

Muistan omasta lapsuudestani sen, kun olin kaverini kanssa menossa hänen isänsä kyydillä Turusta Helsinkiin. Siihen aikaan matka kesti n. kaksi tuntia. Kun olimme päässeet Helsingin päässä takaisin moottoritielle, kaverini oli jo ihan pistoksissaan. ”Kestääkö vielä kauan? Olemmeko kohta perillä?” Katsoin kaveriani kummeksuen, ja totesin että ei tästä enää pitkä matka ole, ja että mikä hätä tässä nyt on. Kaverini isä katsoi MINUA yhtä kummeksuen. Ilmeisesti autossa viihtyvä lapsi oli hänelle kummajainen.

Kaverini tapauksessa kyse ei ollut edes matkapahoinvoinnista, vaan siitä että hän oli tylsistynyt ja pitkästynyt ja tottumaton automatkustukseen. Selitin hänen isälleen, että itse olin pienestä pitäen tottunut taittamaan matkan Turusta Ouluun ja takaisin kerran kesässä autolla. Eikä tämä koskaan ahdistanut minua. Koska olin siihen tottunut. Minulta oli ”vaadittu” pienestä pitäen autossa istumista. Pidän vieläkin automatkailusta. Nykyään vain selkäni kipeytyy autossa, joten sen takia koitan välttää pitkiä pätkiä ilman pysähdystä.

Mielestäni jo pieneltä lapselta voi vaatia käytöstapoja ja aivojen käyttöä. Sekä ymmärrystä. Jos ei muuten, niin esimerkein. Tyttäreni oppi nuorena että muita ei saa purra, koska muutaman kerran kiellon jälkeen purin häntä takaisin, sopivan napakasti mutta ei liioitellusti. Hän oppi kuuntelemaan, ja pysymään paikoillaan, vaikka hän ajatusta ensin vastustikin. Nyt murkkuiän kynnyksellä rajoja testaillaan taas. Hormonihöyryissä pyöriviä murkkuaivoja pitää ymmärtää, mutta tyttäreni kyllä tietää äänensävystäni millon on parempi lopettaa. Tällainen jämäkkä kanssakäyminen ei olisi mahdollista, jos hänelle ei olisi jo pienestä pitäen opetettu rajoja ja rakkautta. Hän voi monesti vihata minua, ja huutaa ja osoittaa mieltään… Mutta joka ilta luonani laitan hänet nukkumaan (peittelen), ja toivotan hänelle hyvää yötä. Kerron rakastavani häntä. Ja odotan, kunnes hän sanoo sen vilpittömästi takaisin. En ole vielä kertaakaan joutunut kauaa odottamaan.

Toivon, että osaan olla yhtä jämäkkä uuden tulokkaan kanssa, ja siten ennalta ehkäistä kouluiän käytösongelmia. Nykyään kun annetaan kaikkien olla oman laisiaan, ja ymmärretään erilaisuuksia, se valitettavan usein johtaa siihen, että lapsilta ei uskalleta vaatia edes elämän perustaitoja. Sanotaan että no kun meidän lapsi on villi, tai keskittymiskyvytön, niin ei häneltä voi vaatia hiljaa olemista. Kyllä voi. Ja pitääkin. Ei se lapsi siitä rikki mene, että hänen ylivilkasta mieltään hillitään. Hänelle voi opettaa työkalut oman mielensä rauhoittamiseen jo pienestä pitäen, se ehkäisee monia ongelmia hänen tulevaisuudessaan. Ja kaikkihan me haluamme parhaan mahdollisen tulevaisuuden lapsillemme. Tuskin meistä kukaan haluaa kasvattaa yhteiskuntaan sopimattomia lapsia.