Kun se vain huutaa

Se alkoi salakavalasti hiljalleen. Yhtenä päivänä vähän kitinää. Yhtenä päivänä vähän huutoa. Sitten vähän enemmän kitinää. Sitten vähän enemmän huutoa. Kunnes havahduin yksi ilta siihen ajatukseen, että ainakin viimeisen viikon ajan poika on huutanut joka ilta. Joskus monta tuntia. En muista milloin se alkoi. Muistan sen kuinka kehuin joskus mikä enkeli pieni poikamme on. Niin kiltti ja hiljainen.

Tänään oli vähän parempi ilta. Vain vähän huutoa. Eikä yhtään sitä sydäntä raastavaa ”minua puukotetaan tikarilla”-huutoa mitä viime aikoina on ollut riittämiin, varsinkin iltaisin kun olemme kaikki väsyneitä, eli juuri silloin kun sitä ei oikein jaksaisi. Se alkoi masuvaivoilla. Sitten tuli nuha ja nenän tukkoisuus. Viime päivinä se on selvästi johtunut lihaskivuista. Helläkin hieronta saa aikaan tuskaisen huudon.

Myös syömisestä on tullut melkoista tappelua. Ensin aloitetaan syöminen suurella innolla, sitten yhtäkkiä aletaankin itkemään niin kuin maito olisi myrkkyä. Epäilin ensin refluksitautia. Välillä tuntuu että oireet täsmäävät, välillä taas ainoa oire tuntuu olevan tuo syömisen aikainen huutaminen. Voi kuinka jälleen toivoisin, että vauvoissa tulisi se käyttöpaneeli joka kertoisi mikä on hätänä. Vaikka jälkiasenteisena jos ei tehdasvarusteena. Parka pieni.

Toivottavasti pian helpottaa. Siihen pitää jaksaa uskoa. En halua kokea samaa kuin esikoisen kanssa, jonka huutoa kesti muistini mukaan tuhat vuotta.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *