Mitä uudelleensynnyttäjä pelkää eniten?

Ensisynnyttäjillähän on useasti monia erilaisia pelkoja, jotkut jälkeenpäin ajatellen hassuja, ja toiset taas ihan aiheellisia. Kaikki on niin uutta ja ihmeellistä, eikä ole mitään mihin verrata. Netin keskustelupalstat tuntuvat olevan viimeinen paikka mihin kannattaa mennä mitään kysymään tai etsimään muiden kertomuksista vastauksia. En ymmärrä ketä nämä ihmiset ovat jotka niitä kauhutarinoita ja suoranaisia valheita sinne levittelevät… Onko mitään järkeä pelotella toinen suunniltaan vain sen takia, että toinen ei paremmasta vielä tiedä…

Toisella kerralla kaikki on vähän tutumpaa. Vaikka tietysti erilaista omalla tavallaan. Ja joillakin, kuten itsellä, on aika ehtinyt haihduttaa suurimman osan muistoista siitä mitä silloin ensimmäisellä kerralla pelkäsi ja ajatteli. Vaikka osa tulee kyllä ihan pyytämättä takaisin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ensimmäisen kanssa ”palasin” lapsuuteeni, kaikki vanhat asiat nousivat pintaan. Nyt toisella kertaa palaan ensimmäiseen raskauteen, aikaan melkein 12 vuotta sitten. Ja muistan, asioita jotka ovat jo kauan sitten unohtuneet. Osan jonka haluaisin pysyvänkin unohtuneena.

Raskauden puolivaiheen lähestyessä alkaa enemmän ja enemmän mieli rauhoittua ajatukseen, että meille tulee vauva. En olisi ikinä uskonut että alun pelästys jäytää niin syvälle luihin ja ytimiin, mutta jotenkin aina kun olen miettinyt että ”meille tulee vauva” siihen olen heti perään lisännyt hieman hiljaisemmin ”jos kaikki menee hyvin”. Ensimmäisen kanssa en muista koskaan miettineeni että mitä jos kaikki ei sujukaan. Tämän toisen kanssa se on osa elämääni. Vaikka sen yhden elämäni pelästyksen jälkeen kaikki on mennyt vallan mainiosti. Sairastelua lukuunottamatta, mutta siis vauvalla on kaikki hyvin. Kuuntelen sydänäänet kerran viikossa, ja nyt alkaa jo silloin tällöin tuntua liikettäkin. Onneksi, sillä ehdin jo miettiä voiko vauva halvaantua kohdussa yhtäkkiä, kun liikkeitä ei vain tuntunut vaikka kaikki oli sitä mieltä että kyllä ne tässä kohta jo pitäisi… Ultrassahan näkyi erittäin vilkas veijari, mutta siitä on jo seitsemän pitkää viikkoa. Onneksi seuraava ultra on ensi viikolla. Tuskin maltan odottaa!

Mitä siis pelkään eniten?

Synnytystä? En suinkaan, edellinen oli mitä ihanin tapahtuma, ja olin valmis tekemään saman uudestaan heti tyttären synnyttyä. Vaikka täytyy myöntää että ponnistusvaiheen lopulla meinasi usko loppua kesken… Tälläkin kertaa on tarkoituksena mennä luonnonmukaisin kivunlievityksin, eli antaa tuon päänupin hoitaa se kivunlievitys. Se oli sen verran tehokas viimeksikin, että ei siinä mitään muuta enää tarvittu.

Maidon nousua? Vähän jännittää, mutta en pelkää. Ensimmäisen kohdalla se vähän kesti, mutta kun se pääsi vauhtiin olisin tarvinnut pari hanaa valmiiksi asennettuna. Jo nyt tuntuu että välillä vähän tihkuu, joten eiköhän se tästä mene ihan mukavasti.

Seksielämän uudelleen aloittamista? Kieltämättä tälle olen uhrannut ajatuksen tai kaksi. Pelkään että se puoli elämästä voi jäädä vähän vähemmälle kun vauva on pieni. Onneksi helliä voi muutenkin.

Se, mikä minua kaikkein eniten maailmassa pelottaa on se, että asiat menevät niin kuin viimeksikin. Siis synnytyksen jälkeen. Siinä on suurin syy, miksi lapseni tulevat olemaan eri kymmenillä ikänsä puolesta. Koska pelkään kuolemakseni, että käy niin kuin ensimmäisen kanssa. En kertakaikkisesti ole uskaltanut edes ajatella toisen lapsen hankintaa ennen kuin viimeisen parin vuoden aikana. Mitkään raskausarvet eivät vedä vertoja niille joita kannan mielessäni.

Kannan, vaikka en muista. Kannan, KOSKA en muista. Tyttäreni kaksi ensimmäistä elinvuotta ovat kuin sumussa. Muistan lyhyitä pätkiä sieltä täältä, kuin kuvia historiasta. Paitsi että näissä kuvissa on tunteet valmiiksi mukana, eikä niistä pääse eroon. Siitä tuskasta. Ahdistuksesta. Surusta. Vihasta. Epätoivosta.

Odotin tytärtäni saapuvaksi kaksi pitkää vuotta, ja sitten vielä 9 kuukautta. Ja kun vihdoin sain mitä olin aina halunnut, niin pitkään sydäntä särkevästi kaivannut… Kaikki romahti ja oli vain pimeyttä. Ensimmäiset kaksi vuotta. Se rikkoi äiti-tytär suhteen heti alkuunsa, enkä ole saanut sitä korjattua ennen kuin viime vuotena. Mutta sainpas. Tai saimmepas. Tyttäreni ja minä, yhdessä.

Mutta tällä kertaa olen valmiina. Otan askeleita jo hyvissä ajoin ennen synnytystä. Ensi viikolla olen menossa psykologin juttusille. Käymme läpi sen mitä viimeksi kävi. Puhumme siitä, kuinka synnytyksen jälkeinen masennus melkein tappoi minut. Ja varmasti myös siitä, kuinka tällä kertaa osaan hakea ajoissa apua joka viimeksi jäi kokonaan saamatta.

 

Mitä sinä pelkäät/olet pelännyt? Ensikerralla? Seuraavalla?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *