Iltaa hyvät kuulijat. Tai siis lukijat.

Kuukaudet ne vaan juoksee eteenpäin vaikka päivät tuntuvat välillä kestävän vuosikausia. Vauva-arki. Olinkin jo ehtinyt unohtaa. Toisaalta se, että vauva arki on niin jumalattoman kamalaa tekee sen, että sitten kun ON se hyvä päivä, sitä oikeasti osaa arvostaa! Me söimme! Me nukuimme! Tai no siis, vauva söi. Vauva nukkui. Äiti tekee samat jos ehtii, sitten kun ehtii. Yleensä syö juuri ennen nukkumaan menoa klo 21:n jälkeen. Siihen mennessä on päivän aikana naposteltu se mitä on ehditty.

Tälle syksylle oli paljon asioita mitä halusin tehdä. Mutta sitten tuli Isänpäivä. Ja sain aivan erinomaisen ihmeellisen mahtavan idean ensimmäisen yhteisen lapsemme isänpäivälahjaksi, siis minkä pienokainen antaa isälleen. Ja sehän osoittautuikin sitten työlääksi. Askartelin sitä varmasti puolitoistakuuukautta. Vaan sainpahan valmiiksi. Tosin kaikki muut projektit sitten saivat jäädä. Ja sitten piti tehdä joulukortit. Kerrankin sain ne lähetettyä ennen joulukuun alkua. Ja sitten tietysti ne joululahjat… Tällä hetkellä ne pitäisi enää paketoida. Ja miehelle pitää vielä yksi lahja hankkia. Muuten kaiken pitäisi olla valmista. Ruokia en ole edes ajatellut, vaikka edessä ensimmäinen kunnon perhejoulu onkin. En jaksa.

Onneksi olen saanut viime aikoina edes nukuttua vähän paremmin. Tosin mitä enemmän nukkuu, sitä enemmän väsyttää. Univelan ”hauska” puoli.

Syy miksi meistä ei ole siis kuulunut mitään on se, että ei tässä ole ehtinyt. Olimme pojan kanssa kahdestaan yli kaksi kuukautta kun mies oli keikalla toisella puolen maata. Hän tuli kotiin kolmen mukelonsa kanssa joka toinen viikonloppu, joten olen ollut extra busy koko syksyn. Sitten kun on ne ”auttavat kädet” miehen muodossa on myös kolme lasta enemmän hoidettavana, syötettävänä jne. Lievästi sanoen on ollut raskasta.

En ymmärrä miten yksikään yh selviää. Olen ollut niin kuoleman kielissä ettei ole tosikaan. Kaiken lisäksi tämä miehen työkeikka osui juuri sille samalle kehitysajalle kun mikä esikoiseni kanssa oli niin rankkaa. Niin oli tämänkin kanssa. Mutta on tässä jotenkin selvitty. Hammasta purren ja suoraa huutoa huutaen. Toivottavasti nyt alkaa helpottamaan kun poika on kohta jo 8 kk. Ja isikin vähän useammin kotona.

Vaikka viime kuukaudet ovat olleet uskomattoman rankkoja, en silti ole valmis menemään takaisin töihin. En voi kuvitellakaan että muutaman kuukauden päästä pitäisi pieni mies viedä päivähoitoon. Ei hän ole siihen vielä valmis. Enkä minäkään ole. Hän tarvitsee äitiä, ja minä tarvitsen sitä että hän tarvitsee minua. Sitä ihanaa hymyä joka sulattaa sisukseni vaikka hänellä olisi vähän vaikea päivä. Sitä tuhinaa mitä hän pitää nukkuessaan rinnallani sylissä. Sitä tiukkaa otetta sormesta kun välillä vähän jännittää.

En olisi ikinä uskonut tämän ajan olevan näin rankkaa taas, mutta toisaalta tällä kertaa nautin joka ikisestä hyvästä hetkestä enkä voisi kuvitellakaan olevani kauaa pois poikani luota. Yhden yön olen pois kotoa ollut, muutama viikko sitten. Ei se vaikeaa ollut, mutta oli ihana tulla takaisin kotiin ja ottaa poika syliin ja pusutella. Uskon että tällä kertaa en ole masentunut niin kuin viimeksi, ainakaan siinä määrin. Vaikka taipumusta kyllä löytyy vaikka muille jakaa. Onneksi on ammattilaisista koostuva tukiverkko, sillä ystäviä ja perhettä meillä ei juuri alle 150 km:n matkan ole.

Pitäisi joskus kirjoittaa kooste ensimmäisestä vuodesta. Sitten joskus kun ehtii. Mutta eihän sitä silloin enää muista. Onneksi on tekstiviestit ja Facebook. Sieltä voi katsella mitä on milloinkin tapahtunut. Ei tässä oikein muuten ole mitään ehtinyt kirjaa pitää.

Jos lyhyesti voisi kuvailla tuntemuksia tällä hetkellä niin sanoisin sen näin: vaikka kovasti mietin ennen että vielä yksi lapsi olisi meidän perheeseen sopiva, niin kyllä tämä poika taitaa viimeiseksi jäädä. En enää henkisesti jaksaisi käydä viimeistä vuotta uudelleen läpi.