Tähän mennessä olen välttynyt suurimmilta tunteen purkauksilta. Tosin olen luonnostaan hyvin tunteellinen, joten jo hyvän laulajan näkeminen television kykyjenetsintäkilpailussa saa kyyneleet kihoamaan silmiini. Samoin koskettavan tarinan lukeminen vaikka Valituista Paloista. Ja tämä on ihan normaalia, ilman mitään raskaushormooneja.

Ehkä suurin itkukohtaus tuli kun soitin parhaimmalle ystävälleni kertoakseni viimeisimmät uutiset: sen että tyttäreni isä (eli ex-mieheni) on nyt jumissa toisella puolella maapalloa herra tietää kuinka kauan, ja että olen raskaana avomieheni kanssa. Jostain kumman syystä, vaikka kummatkin uutiset olivat jo ehtineet asettua paikoilleen mielessäni, tämä yhdistelmä sai kyyneleet virtaamaan ja itseni nikottelemaan niin etten saanut sanaa suustani.

En ole suuttunut kertaakaan oikein kunnolla mistään. Tietysti harmitellut milloin mitäkin asioita, mököttänytkin ehkä muutaman tunnin, mutta ei mitään järjettömiä itkupotkuraivareita mitä muilta kuulee. Ehkä olen vain tasainen luonne. En muista tytärtänikään odottaessani kokeneeni mitään suurempia tunteiden kuohahduksia. Tosin siitä on jo niin pitkä aika että kuka tietää.

Töissä olen pitänyt matalaa profiilia, ja aionkin vielä jonkin aikaa, vaikka uutiset ovat jo kielelläni jutellessani työkavereiden kanssa. Mutta koitan pitää tiedon ihan vain itselläni. Tosin varusvarastolla jouduin sanomaan että tarvitsen toppahaalareihin reilusti vatsan-kasvu-varaa. Mutta sitä ei lasketa, sillä siellä työskentelevät ovat ihan eri firmassa kuin minä.

Parin viime viikon aikana olen huomannut että 10-tunnin aamuvuorot ovat pari tuntia liian pitkiä, ja niiden jälkeen olen todella väsynyt. Kaupassa käyminenkin tuottaa tuskan mutinoita autolle raahautuessa. 10-tunnin iltavuoro on vähän helpompi, vaikkakin kiireisempi. Ehkä asiassa auttaa se, että olen muutenkin ilta- ja yöihminen. 9-tunnin yövuorot tuntuvat suunnilleen samalta kuin ennenkin. Vapaata kaipaisin ehkä vähän enemmän, mutta kukapa ei…

Vaikka mahan pyöristymistä saa varmasti odotella vielä useita viikkoja, muut raskausajan ”mukavuudet” alkavat jo käydä tutuiksi. Pahoinvointia kellon ympäri, check. (Onneksi omani on vain ajoittaista eikä silloinkaan yleensä kovin pahaa. Lähinnä keskinkertaista etomista. Silti aika epämukavaa.) Vessassa saa käydä n. 600 kertaa päivässä. Jano on sen mukainen. Vatsaa painaa, vatsaa vääntää ja kumartumisen saa melkeinpä unohtaa. Tosin oma osansa näistä varmasti johtuu ylipainostakin. Mutta jos ylipainosta (ja sen vuoksi jo vuoden raskaalta näyttäneenä) voi sanoa jotain positiivista, se on tämä: jos painoni ei lähde kovin dramaattisesti nousemaan lähiviikkojen aikana, saan pidettyä salaisuuden itselläni vielä piiiiitkän aikaa. 😉

Onneksi flunssan oireet ovat vihdoin antaneet periksi. Muutenkin olo on suht terve. Painonpudotus on yhtä vaikeaa kuin aina ennenkin, ja itsensä liikkeelle saaminen välillä työn ja tuskan takana. Jonkinlaista liikuntaa pitäisi varmasti alkaa harrastaa, vaikka vain kävelyä. Mutta pimeässä kaupunkimaisemassa yksin käveleminen pelottaa, vaikka todennäköisyys siitä että kimppuuni hyökättäisiin on pieni. Silti, en pidä pimeästä arvaamattomissa olosuhteissa.

Muuten sujuu aika hyvin. Ruokavalioni on hiljalleen kääntynyt terveellisempään suuntaan, syön pienempiä annoksia useammin ja olen lisännyt tavallisiin ruokatottumuuksiini vihanneksia ja hedelmiä. Nyt kun pääsisi vielä liikkeelle!