Pikkuhiljaa normaaliin

Viime sunnuntaina se alkoi. Tuo edellisen jutun käsittelemä episodi. Nyt viikkoa myöhemmin, alkaa vihdoin tuntua siltä että on pääsemässä takaisin normaaliin elämänrytmiin. Tai no rytmistä tiedä, viikon sairasloma alkaa olla lopuillaan, mutta viikon loma on onneksi vielä edessä. Mutta nyt alkaa tuntua siltä että lomalla voi ehkä tehdä muutakin kuin kyhjöttää kotona tarpeeksi lähellä Naistenklinikkaa.

Koko viikon olen ollut kuin tulisilla hiilillä, aina kuulostelemassa miltä tuntuu. Vatsaa on supistellut (en tähän enää muutakaan sanaa keksi) koko viikon, välillä kipeämmin ja välillä ei ollenkaan. Vain keskiviikkona olin jo lähtemässä takaisin Naistenklinikalle kun vuoto tuntui yltyvän liian voimakkaaksi. Onneksi se parissa tunnissa toppasi, ja päätin jäädä kotiin katsomaan tilannetta. (Naistenklinikan hoitohenkilökunta olisi varmasti ollut eri mieltä päätöksestäni, ja olin kyllä koko illan lähtövalmiudessa.)

Eilen katsoin tilanteen jo niin hyväksi että uskaltauduin hellään kanssakäymiseen mieheni kanssa. Tosin hyvin varovasti, enkä oikein uskaltautunut heittäytyä mukaan niin kuin yleensä. Mutta koska tänäänkin olo on ollut ihan hyvä, luulen että tästä voi kohta alkaa jatkaa normaalia elämää. Sekä vällyjen välissä että niiden ulkopuolella. 🙂

Ehkä vaikeinta on muistaa mitä saa tehdä ja mitä ei. Kävimme torstaina syömässä Amarillossa, ja vasta koko annoksen syötyäni tajusin että kanan kanssa tarjoiltu dippi oli tehty sinihomejuustosta. Voi itku. Samoin en tahdo muistaa että ihan kaikkea ei saa nostella niin kuin ennen. Varsinkin nyt kun on jo ollut komplikaatioita. Toivon mukaan ne olivat kaikki tuossa edellisessä pelästyksessä, sillä termi ”riskiraskaus” ei nyt oikein nappaa. En haluaisi jättää tavallista elämääni seuraavaksi seitsemäksi kuukaudeksi.