Raskaudessa normaalia on vain se, että mikään ei ole normaalia
Pitkällisen tauon jälkeen olen täällä taas! Olen siis kipeä. En suinkaan ensimmäistä kertaa edellisen postauksen jälkeen, vaan ihan niin kuin taas.
Äitini aina sanoo että raskaus oli hänelle ihaninta aikaa. Ihanaa se kyllä on, itsekin pidän tästä ihmeellisestä ajasta. Äitini sanoo olleensa aina elämänsä voimissa raskaana ollessaan. Minä taas en. Tämän huonompaan kuntoon tuskin pääsisi vaikka… No, paljon pitäisi sattua.
Olen huomannut että immuniteettini ei ole sieltä parhaammasta päästä muutenkaan, mutta raskaus saa aikaan sen että viimeisetkin rippeet häviävät. Juuri kun pitäisi pysyä terveenä, sairastelen eniten. Työnantajani on varmasti tyytyväinen kun poistun äitiyslomalle, sillä ainainen sairastelu näkyy kyllä poissaoloina. Kun ei kertakaikkisesti jaksa. Jos ei yöllä nuku, niin huono on lähteä aamulla tarkkuutta vaativiin hommiin.
Olen päässyt onnellisesti raskauden toiselle kolmannekselle. Tosin vielä minulle ei ole selvinnyt miksi juuri tätä kolmannesta hehkutetaan… Raskauspahoinvointini on pahempaa (yökötysolo tulee kohtauksina jotka saattaa kestää puolesta tunnista tuntiin, onneksi ei okseta), olen kipeämpi joka paikasta, ja niin herkkä sekä fyysisesti että henkisesti että tekisi mieli sulloutua pumpulipurkkiin keväälle asti.
Rakas esikoiseni taputti minua selkään -> luulin että löi. Lääkäri kokeili hellästi silmäkuoppaa -> sattui ikävästi. Ja kaikki jonka katson vähänkin loukkaavaksi, ilkeäksi, surulliseksi tai muuten vaan tunteelliseksi itkettää. Välillä puoli päivää viiden minuutin välein.
Muutoin tämä on kyllä ihanaa aikaa. Vauva alkaa kasvaa, sydänäänet kuuluu jo, ja kohta varmasti olen tietoinen liikkeistäkin. Tähän mennessä liikkeet tuntuvat vain oman kropan reaktioina, eli kivistää, ahistaa ja supistaa. Sekin tässä raskaudessa on ollut erilaista: KAIKKI tuntuu. Ensimmäisen kanssa en ollut tietoinen supistuksista ennen kuin lähdin suunnilleen synnyttämään. Nyt välillä juilii oikein kunnolla kun kohtu on ihan kivikova. Muutenkin tuntuu että olen paremmin tietoinen kaikesta mitä kropassani nyt tapahtuu.
Nyt alan suunnilleen tottua ajatukseen mitä ”saa” syödä ja mitä ei. Tosin vieläkin välillä huomaa puolivälissä ateriaa että syö jotain mistä ei voi ihan täydellä takuulla mennä sanomaan onko se nyt juuri niin valmistettu että kaikki on kuollutta.
Toisin sanoen, kaikki minkä olen tottunut olemaan normaalia on nyt jotain ihan muuta. Olo on välillä vähintäänkin outo. Yksi ilta töissä huomasin että tunnin istuskelun jälkeen pulssini oli 110. Pikainen verenpaineen tarkastus (onneksi töistä löytyy masiina sitä varten) ja vielä pikaisempi googletus osoitti että sitä sattuu. Raskaana ollessa, siis…