Se on niiiiiin söpö!

Otsikko on yleisin kommentti joka kuullaan ihmisten ilmoilla liikkuessa. Ja isosiskot ei meinaa saada vauvasta tarpeekseen. Heitä pitää hätistellä pois että toinen saa unirauhan, ruokarauhan ja muutenkin vain möllöttelyrauhan. Eihän kukaan jaksa sitä että koko ajan on toinen naaman edessä heilumassa. Mutta ah mikä apu nuo kaksi vanhinta isosiskoa ovat! Äiti pääsee käymään vessassa ja suihkussa, pesemään pumppausvälineistön, syömään aamupalan viimeistään kuudelta illalla… No, tuo viimeinen on suurimmaksi osaksi omaa syytäni. En vain saa joinakin päivinä aikaiseksi syödä mitään. Toisina päivinä taas syön kuin hevonen, tosin en niinkään kauraa ja porkkanoita, vaan ihan tavallista ihmisten ruokaa.

Meidän poikamme on siis julistettu maailman söpöimmäksi vauvaksi, ja täytyy sanoa että kyllä hän sellainen hurmuri on, että viidentoista vuoden kuluttua on tyttöjen sydämet helisemässä! Varsinkin nukkuessaan vauvamme on oikein über-söpö!

Nykyään huutopäivät ja paremmat päivät vuorottelevat. Joskus kitinää riittää aamusta iltaan, joskus taas ainoa kitinä tulee kun herra ilmoittaa joko nälästään tai vaipan vaihdon tarpeesta. Ah ihanuutta. Ensimmäistä kertaa ikinä nautin vauva-arjesta. Vaikka huutopäivät ovat kyllä raskaita. Mutta se tunne kun vauva rauhoittuu syliin, painaa päänsä olkapäälle ja mutustelee nyrkkiään… Maiskis maiskis. Ja onneksi tähän mennessä, herran ollessa 3,5 kk, olemme välttyneet viikkoja kestävältä huudolta. Pahimmillaan oli pari viikkoa kun hän huusi joka ilta. Mutta sitten sekin meni ohi. Ja olen NIIN kiitollinen siitä.

Nautinnollinen vauva-aika on aivan uutta minulle, sillä esikoisen kanssa olin niin pulassa. Nyt nautin täysin siemauksin, enkä halua edes miettiä sitä, että tästä pitäisi joskus vielä mennä takaisin töihinkin. Laittaa lapsi päivähoitoon… EI!!! Ei tahdo. Ei halua. Mun ihana pieni mies vieraassa paikassa yksinään, vähintäänkin arveluttavien hoitajien keskellä, ilkeiden lasten armoilla… Ei, ei, ei. Kauhistuttaa koko ajatuskin.

Kohta pikkuherra herää syömään aamun toista ateriaa. Kai. Ja sitten voisi ehkä hetken jaksaa olla hereilläkin. Onneksi herra on iltavirkkua tyyppiä niin kuin äitinsäkin. Tosin äitistä on tullut osin aamuvirkku. Krääh! Ei sovi minun maailman kuvaani ollenkaan, olen AINA ollut iltaihminen. Sen takia tykkään tehdä vuorotyötäkin, paitsi niitä aamuvuoroja. Yökukkuminen on aina ollut vahvin puoleni. Ja nykyään menen yleensä nukkumaan ennen puolta yötä… Mihin tämä maailma on menossa?!?!?

Ehkä tämä kaikki on tuon pienen söpön vauvan ansiota. <3

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *