Väsyttää niin ettei unta saa

Jos olen aina ollut huono nukahtamaan, niin viime aikoina tilanne on vain pahentunut. Olen niin univelkainen, että joinakin päivinä kaikki tavarat vain putoilevat käsistä, kaapista syliin, pöydältä lattialle huolimattomalla huitaisulla… Niin väsynyt, että on vaikea muistaa mitä olin tekemässä. Tai keskittyä mihinkään muutamaa sekuntia kauempaa. Saatan laittaa aamuteen kuppiin tulemaan, ja huomata pari tuntia myöhemmin että siinä se vielä on, koskematta. Univajeen aiheuttamaa tilaa verrataan humalassa olemiseen. Ja kieltämättä se kyllä joskus tuntuu siltä. Joinakin päivinä en kerta kaikkisesti uskaltaisi lähteä auton rattiin, hyvä jos kotiovesta ulos. Olen niin väsynyt, että olen huonolla tuulella suurimman osan ajasta, pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat ylivoimaisilta, ja saatan ajattelemattomasti sanoa ikäviä asioita läheisilleni. Olen vain niin väsynyt, että tekisin melkein mitä vain jos joku lupaisi että saisin sen jälkeen nukkua pari kuukautta putkeen.

Päätäni särkee taas nykyään paljon useammin kuin ennen. Olen jatkuvasti yli-stressaantunut. Mutta nukkuminenkaan ei tunnu onnistuvan. Päivisin kyllä nukahtaisin mieluusti hetkessä kun leikin pojan kanssa leikkimatolla. Aamuisin koitan venyttää pojankin unia ottamalla hänet viereeni sänkyyn. Mutta illalla. Väsyttää, juu. Silti en vain pysty nukahtamaan. Vaikka mieli olisi tyhjä, jota se kyllä aika harvoin on, en vain osaa painaa päätäni tyynyyn ja siirtyä tajuttomuuteen. Miehiltä se tuntuu onnistuvan käden käänteessä. En ole koskaan ymmärtänyt miten. Ja siinä kun pidemmän aikaa makaa vieressä hereillä kuunnellen toisen makoisaa nukkumista, no se alkaa jossain vaiheessa ottaa luonteen päälle oikein kunnolla. Siinä sitten on vihainen miehelle joka nukkuu tyytyväisen tietämättömänä vieressä. Ehkä on ihan hyvä että mieheni harvemmin nukkuu vieressäni…

Pitäisikö tässä käydä jo lääkärillä? Voiko vauvavuoden aikanakin vedota unettomuuteen? Mitä asialle voisi tehdä? Olen yksin kotona vauvan kanssa suurimman osan ajasta, minun pitää pystyä heräämään kun poika minua tarvitsee. En voi nukkua kemiallista unta mistä en heräisi hänen ääntelyynsä. Nyt kun olemme vihdoin saaneet pojan ymmärtämään, että ihan heti ei tarvitse huutaa suoraa huutoa, vaan nälän tai muun hädän voi ilmoittaa hieman rauhallisemminkin. Tosin viime öinä olen huomannut, että joskus minulta ilmeisesti kestää jonkin aikaa ennen kuin herään. Olen vain niin väsynyt.

Joskus mietin olenko masentumassa. Historiaa löytyy, joten se on aina yksi mahdollisuus. Väsymys, voimattomuus, yleisen kiinnostuksen hiipuminen… Voi olla masennusta, mutta toisaalta voi olla ihan vain järjetöntä väsymystäkin. Mene ja tiedä. Kai se siitä ajan kanssa selviytyy. Joskus mietinkin, että kuinka kauan menee ennen kuin tästä ensimmäisestä vauvavuodesta palautuu? Esikoisen kanssa meni yli kaksi vuotta ennen kuin synnytyksen jälkeinen masennus päästi minusta irti. Se oli rankkaa aikaa. Tai siis sen on täytynyt olla, en muista ajasta paljoakaan.

Täytyyhän tämän joskus loppua. Väsymyksen. Päänsäryn. Toivottomuuden tunteen. Ehkä sitten kun poika on vähän vanhempi, vaikka 10. Eihän siihen ole enää kuin reilut yhdeksän vuotta, kai sitä sen aikaa jaksaa nukkumattakin…

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *