Suorittajan äitiysprojekti?

Mussa on kaksi piirrettä (ja varmasti miljoona muutakin), jotka eivät sovi yhteen äitiysprojektin kanssa yhtään. Olen malttamaton ihminen. Odottaminen on inhottavaa. Lisäksi mussa asuu pieni suorittaja. En ole suorittaja sen laajimmassa merkityksessä, mutta huomaan itsessäni suorittajan piirteitä. Osaan kyllä elää myös ihan elämisen ilosta ja nautin elämän yllätyksellisyydestä, mutta harrastan myös paljon listoja, aikatauluttamista ja asioiden tehdyksi ruksaamista.

Lapsen hankkiminen on hyvin pitkälti odottamista. Odotetaan yrityksen aloittamista, odotetaan sitä piinaavaa plussaa, odotetaan kirjaimellisesti, odotetaan ekaa hymyä/askelta/sanaa. Lapsen hankkiminen on myös varsin arvaamatonta. Sitä on hyvin vaikea kontrolloida tai ennustaa. 

Keskustelimme mieheni kanssa ystäviemme tulee-jos-on-tullakseen -taktiikasta ja totesin, ettei musta varmaan olisi sellaiseen. Voi olla, että pari kuukautta osaisin ottaa chillisti, mutta sitten hyppäisi suorittaja-minä puikkoihin. Olen oppinut siihen, että jos tarpeeksi näkee vaivaa haluamansa asian eteen, sen kyllä saavuttaa ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin tietysti ennemmin. Lasta kun ei vaan niin ehkä saadakaan, ei vaikka kuinka näkisi vaivaa. Ja jos saakin, ei sitä ainakaan pysty kovin hyvin ennustamaan, että milloin näin mahdollisesti tapahtuu. Luulen tämän olevan yksi vastarintaisuutta aiheuttava seikka: en tiedä kuinka hyvin kestän sitä odotusta ja pettymystä, jos kaikki ei menekään niin kuin strömsössä. Tavallaan tuntuisi olevan helpompaa olla edes ryhtymättä leikkiin, mutta sittenhän olisin luovuttanut jo kättelyssä.

Laitetaan siis kristallipallo joulupukin kirjeeseen.