Kuka? Mitä? Miksi?

Muistan yläasteella kavereiden kanssa käydyt keskustelut tulevaisuudensuunnitelmista. 25 kuulosti silloin tosi aikuiselta ja toisaalta ihanan kaukaiselta. Siihen mennessä olisi opiskelut paketissa, hyvä työpaikka hanskassa ja ensimmäinen lapsi vähintäänkin työn alla.

Täytän puolen vuoden päästä 29. Opiskelen edelleen ja käyn töissä opiskeluiden ohella, mutta en missään unelmaduunissa, eihän se edes liity mitenkään noihin opintoihin. Ja entäs ne lapset sitten? No, siinähän se syy tämän blogin perustamiseen tulikin. Vähän kun tuo yläasteikäinen tyttö sai ikää lisää, hän ei enää ollutkaan ihan niin varma tuosta lapsiasiasta. Opiskelijaelämän alkaessa olinkin jo tullut siihen tulokseen, että minusta ei äitiä tule. Piste. Ilman tuota rakasta miestäni olisin varmasti edelleen samaa mieltä. Seurustelumme alkuaikoina kerroin hyvinkin suoraan, että minusta ei tule sitten koskaan a) vaimoa b) äitiä. A-kohta tulikin jo ruksittua eikä beekään enää niin mahdottomalta tunnu. Jostain syystä tuo mies sai mieleni muuttumaan. Eikä sen edes tarvinnut oikeastaan tehdä mitään, se vain oli siinä omana itsenään ja niin minä taivuin. Pari vuotta sitten kävimme keskustelua lapsista ja totesin, että jos lapsi hankitaan (ihan kun niitä noin vaan hankittaisiin), niin viimeistään kolmenkympin kohdalla on alettava tapahtumaan. 

No, pari vuotta sitten kolmekymmentä tuntui miljoonien vuosien päässä odottavalta tulevaisuudelta, mutta nyt kun se onkin jo ihan nurkan takana, alkoikin koko homma jännittää ihan hirveästi. Haluanko mä tätä nyt ihan oikeasti ja tosissani? Ja miksi mä haluan, jos haluan? Voiko lapsentekoon ryhtyä, jos ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, eikä edelleenkään koe suuria tunnekuohuja lasten takia? 

Näistä vaikeista asioista on jotenkin hankalaa puhua kenellekään tutulle, joten tarvitsin paikan jossa purkaa ajatuksiani anonyymisti. Hormoniehkäisy käytössä vielä toistaiseksi, mutta lopettamisesta on jo oikeastaan sovittu.

Luvassa siis sekavaa ajatuksenvirtaa.