Multa puuttuu äitiysgeeni

Olen tullut siihen tulokseen, että multa puuttuu jokin geeni. Äitiysgeeni, hoivageeni, pienistälapsistatykkäysgeeni? Vaikea kuvailla yhdellä sanalla, mutta ehkä kerron tarinan (tai pari) tosielämästä.

Odottelin luennon alkamista luokan edessä ja eräällä opiskelijalla oli mukanaan pieni lapsi, vajaan vuoden ikäinen oman veikkaukseni mukaan. Keskustelin opiskelijakaverini kanssa ja yhtäkkiä hän alkaa ilmeillä ja hymyillä johonkin olkapääni ohitse. Beibihän se siellä naureskeli takaisin. En pystynyt millään tasolla samaistumaan tähän ilmeilevään kaveriini, multa ei olisi tuollaiset vauvannauratusilmeet irronneet. Tulin ehkä jopa hiukan vaivaantuneeksi tästä tilanteesta. 

Työskentelen hyvin naisvaltaisessa firmassa ja aina silloin tällöin kahvihuoneeseen eksyy vaunut jos toisetkin. En kuulu niihin naisiin, jotka ajautuvat välittömästi vaunut nähtyään lepertelemään niiden asukille. 

En ole ensimmäisenä kinumassa pientä lasta syliini sellaisen nähdessäni ja takertuvat lapset (sellaiset, jotka roikkuvat koko ajan lahkeessa) aiheuttavat minussa suorastaan ahdistuksen tunteita. 

Miten sen siis järkevästi ilmaisisi? En koe olevani millään tavalla äidillinen henkilö. En osaa ajatella itseäni kenenkään äitinä. Toisin kuin vaikkapa tämän opiskelukaverini voisin nähdä äitinä vaikka heti. Kaikesta tästä huolimatta alan uskoa ihan oikeasti haluavani oman lapsen. Niin hullulta kuin se itsestäni kuulostaakin.

Uskon, että omaa lastaan rakastaa, vaikka muiden lapsista ei niin välittäisikään. Mutta syttyykö tuollainen ilmeily- ja lepertelyvietti oman lapsen syntyessä? Vai voiko lapsesta kasvaa psyykkisesti täysipainoinen ilmankin? 

P.S. Lepertelyllä en viittaa lässyttämiseen (jonka voisi kieltää ihan pysyvästi ja kaikilta), vaan siihen hölmöön puhetapaan, jota itse käytän kyllä hyvinkin paljon koirien kanssa, mutta en lasten. Tiedättehän: ”Kuka on hieno poika? No, sinä olet hieno poika!”