…sanoi pieni ääni pääni sisällä listatessani pelkojani. Ei pakota, ei. Miten ihmeessä tähän tilanteeseen on sitten päädytty, jos noin paljon hölmöt asiat pelottaa? Ehkä yksi syy on juurikin se, että pelkoni ovat suurimmaksi osaksi aika turhia ja turhamaisia. Vaikka uskon kaiken omaan fyysiseen olemukseen liittyvän menettävän jonkin verran merkitystään oman lapsen synnyttyä, väitän niiden seikkojen olevan itselleni ja oman hyvinvointini kannalta tärkeitä, vaikka puskisin useammankin beibin tähän maailmaan. Ne ovat osa identiteettiäni, jota on tullut rakennettua kohta 30 vuotta.

Olenkin yrittänyt pelkojen pohtimisen sijaan miettiä syitä lapsen hankinnalle. Miksi lapsia ylipäätään hankitaan? Nykyään vanhuudenturva taitaa olla vähän onneton perustelu ja ainakin itse tarvitsen jotakin enemmän. Jostain luin aikaisemmin, että lapsia ei hankita koskaan muista kuin itsekkäistä syistä. Muhun tuo ajatus iski ja lujaa, se aiheutti jonkinasteisen valaistumisen. Tuo on vaan niin totta! Eihän lapsen hankintaa todellakaan voi perustella muuten kuin itsekkäillä syillä, eivät ne lapset yritä pakolla tulla synnytetyiksi (vahinkolaukauksista voi sitten olla montaakin mieltä). Saatan olla vähän hidas tajuamaan asioita, mutta tämä avasi silmäni ja aloin pohtia mitkä ne omat itsekkäät syyni lapsen hankinnalle voisivat olla. 

Meillä mies on halunnut lapsia vähintäänkin suhteemme alusta alkaen, todennäköisesti jo kauan ennen sitä. Hän ei kuitenkaan ole painostanut minua tässä asiassa lainkaan, vaan on odottanut minun päätöstäni. Luulen, että se edelleen pelkää mieleni muuttuvan, kun puhun järkyttyneenä maapallon liikakansoittumisesta ja totean ymmärtäväni erittäin hyvin vapaaehtoisesti lapsettomia, hehän ovat suorastaan suuria hyväntekijöitä ja maailmanpelastajia. Vaikka tietysti haluan antaa miehelleni vaikka kuun taivaalta, en voisi ryhtyä äidiksi vain hänen vuokseen, tässä kohtaa pitää vaan ajatella ehkä jopa enemmän itseään kuin sitä toista puoliskoa. Ei lasta pidä hankkia jonkun muun takia, ei puolison eikä yhteiskunnan painostuksen.

Vaakani on keinunut jo pitkään kyllä ja ei vaihtoehtojen välillä. Ilmassa on leijunut suurta epävarmuutta ja eipäs-juupas -väittelyä pääni sisällä. Mikä sitten sai vaakani kallistumaan enemmän sinne juupas-puolelle? Tapahtui jotain, mikä aiheutti sen, että lapsen yrittämistä ei voinutkaan aloittaa ihan just silloin kun siltä tuntuu. Jotenkin tämä tapahtuma ja sen itsessäni aiheuttama reaktio auttoi tekemään päätöksen. Olin nimittäin pettynyt. Kyse ei ollut isosta jutusta eikä pitkästä ajanjaksosta, mutta silti huomasin tunteneeni pettymystä, että emme voikaan päättää ihan koska tahansa ryhtyä tähän. Huomasin vihdoinkin löytäneeni itsestäni sen pienen itsekkyyden siemenen. Huomasin, että jos mietin kumpi pelottaa enemmän, lapsen saaminen vai lapsettomuus, päädyin yhä useammin jälkimmäiseen. 

Jos meille siis lapsi tulee, se tulee, koska me niin haluamme. Täysin omasta, itsekkäästä halusta. 

(Tämä ahaa-elämys ei suinkaan tarkoittanut pohdinnan päättymistä, tästä tämä blogikin oikeastaan sai alkunsa :D)