Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta?

fullsizeoutput_385e.jpeg

Voisin lähestyä tätä aihetta todella monesta suunnasta, mutta päätin aloittaa itse ongelmasta: naisten välinen kilpailu, kateus ja arvostelu ovat nimittäin valitettavia tosiasioita, mihin törmäämme päivittäin joko henkilökohtaisesti tai välillisesti. Minä olen välttynyt ilkeiltä kommenteilta ja pahimmilta katseilta peruskoulun jälkeen, mutta ei mene päivääkään ettenkö kohtaisi kyseistä ilmiötä mediassa, kadulla kävellessäni, blogien kommenttikenttiä lukiessani – you name it!

Tämä Maria Veitolan nerokas kirjoitus saikin minut taas kerran miettimään naisten keskinäistä kyräilyä. Erityisesti aloin miettimään asiaa työelämän ja äitiyden näkökulmasta, sillä nämä aiheet ovat tällä hetkellä päällimmäisenä mielessäni. Työelämän näkökulmasta minulle tuli mieleen väittämä: ”nainen on naiselle susi”. Väittämä, joka tuli minulla tutuksi jo yliopistossa, mutta työmaailmassa sanonta vasta muuttui todelliseksi.

Olen esimerkiksi nähnyt, kuinka nuorempi naisesimies joutuu todistelemaan toisille naisille omaa pätevyyttänsä todennäköisesti vain oman sukupuolensa takia. Samalla, myöskin nuorelle, mieskolleegalle satelee kehuja hänen energiastaan ja raikkaista uusista ideoista. Toisaalta olen myös todistanut, kuinka iältään vanhempaa, vahvaa ja erittäin ammattitaitoista naisesimiestä haukuttiin antiikin jäännökseksi vain, koska hän vaati parempia tuloksia ja patisti tiimiänsä töihin. Olen kohdannut kiusaamista, selän takana juoruilua ja sabotointia. Halutessaan, nainen osaa todellakin tehdä toisen naisen työstä ja mahdollisista urakehityshaaveista haastavaa.

Naisten epätasavertaisten urakehitysten, verrattuna miehiin, suurin ongelma on varmasti historiassa ja rakenteissa. En tässä haluakaan kyseenalaistaa tätä ongelmaa. Väittäisin kuitenkin, että meillä kaikilla naisilla olisi välillä myös katsominen omaa peilikuvaamme silmiin. Kysyä, miksi me kilpailemme usein enemmän keskenämme kuin taistelemme yhtenä rintamana saman tarkoituksen puolesta? Miksi latistamme, salailemme tietoa ja etsimme epäkohtia erityisesti toisista naisista? Emmekö saavuttaisi enemmän tukemalla, antamalla hyödyllisiä vinkkejä ja kehumalla? 

Onneksi viimeisten vuosien saatossa asiaan on kuitenkin tartuttu aktiivisemmin, ja olemme havahtuneet viimein siihen, mihin miehet niin paljon meitä aikaisemmin – tämä ei ole yksilölaji!

Loistava esimerkki tällaisesta havahtumisesta ovat erilaiset naisverkostot, joita on alettu viime vuosina perustamaan myös Suomeen. (Kannattaa lukea enemmän esimerkiksi tästä Lilyn toimituksen artikkelista.) Nämä verkostot ovat naisten yhteisöjä, joissa voimme tukea toisiamme erityisesti työnhaussa tai työhön liittyvissä ongelmatilanteissa. Naisverkostot ovatkin yksi tapa rikkoa lasikattoa ja raivata yhdessä tietämme kohti tasa-arvoisempaa työelämää. Itse liityin viime vuonna niin Ompelukerhon kuin Mothers of Business jäseneksi. Verkostojen FB-sivuilta onkin ollut todella virkistävää lukea aitoja kannustuksia, vinkkejä ja yleisestikin positiivista ja rakentavaa keskustelua. Tämä on oikea suunta!

Entäpä sitten äidit? Kannustammeko ja tuemmeko me tarpeeksi toisiamme, vai onko meistä mielekkäämpää arvostella muiden äitien kasvatusmenetelmiä ja maalailla kauhukuvia sairauksista sekä perhearjen raskaudesta. Tämä on aihe, joka on mietityttänyt minua suuresti siitä asti kun sain tietää olevani raskaana. Äitiyteen liittyy niin paljon odotuksia,  ja velvotteita. Ne ovat niitä, joita asetamme itsellemme, yhteiskunta asettaa meille vanhempina, mutta myös niitä, joita toiset naiset asettavat meille äiteinä.

Ennen lapsen saantia en osannutkaan kuvitella, millaisen jatkuvan arvostelun kohteeksi me äidit joudumme päivittäin. Joku on arvostelemassa lapsen itkusta ravintolassa, äidin liiallisesta somettamisesta, äidin päätöksistä oman elämänsä suhteen, pukeutumisesta, kasvatusmenelmistä, ruokavaliosta… Voisin jatkaa tätä listaa vaikka kuinka paljon. Välillä tuntuukin kuin jokaista askeltani ja tekoani tuijotettaisiin ja samalla arvosteltaisiin. Tämä ei suinkaan johdu siitä, että olisin itse saanut suoranaisesti yhtäkään tökeröä kommenttia osakseni. Silti tunnen jatkuvaa painetta, että lapseni antaa tuntemattomille ihmisille luvan arvostella toimintaani häpeilemättä.

Ei ole nimittäin päivää, kun en törmäisi netissä pyöriessäni ikäviin ja arvosteleviin mielipidekirjoituksiin, kommentteihin tai mainoksiin äitien toiminnasta. Muiden äitien kanssa käyty keskustelu kielii samaa; ilkeät ja kauhistelevat tokaisut eivät rajoitu vain nimettömiin nettikirjoitteluihin. Ne ovat todellisuutta, johon itse kukin voi törmätä lapsen kanssa liikkuessa. Keitä nämä kommentoijat sitten ovat? Valitettavan usein ne ovat toisia naisia. Vielä valitettavamman usein äitejä. 

En kuitenkaan väitä, että kommentoijat olisivat aina naisia tai tämä olisi vain naisten aiheuttama ongelma! Yleisellä mielipiteellä ja yhteiskunnalla on myös todella suuri merkitys, kuinka näemme vanhemmuuden ja äitiyden. Kuitenkin juuri tämän takia naisten keskinäinen ilkeily on mielestäni erityisen väärin. Tällä toiminnalla ammumme nimittäin itseämme vain jalkaan. Eikö juuri meidän äitien olisi erityisen tärkeää pitää yhteistä linjaa? Kannustaa, ymmärtää ja tukea toisiamme. Näyttää tällä tavoin yhteiskunnalle, että me osaamme, välitämme ja rakastamme niin lapsiamme kuin toinen toisiamme.

Mielestäni meidän jokaisen naisen pitäisikin käyttää hetki itsetutkiskeluun ja pohtia: mitä, jos seuraavan kerran kun haluamme kommentoida kauhistellen vieressä häärivää äitiä, suosittua perhebloggaajaa tai yleisesti uutta äitien sukupolvea, miettisimme hetken aikaa hyödyttääkö kommentointi ihan oikeasti ketään. Tiedämmekö oikeasti asioista muutakin kuin sen pienen osan, jonka siinä hetkessä näemme? Miettisimme erityisesti, miltä tuntuisi itse saada samanlainen kommentti?

Meidän naisten tulisikin kuunnella enemmän esimerkiksi Maria Veitolan viisaita sanoja: ”Yhteinen rintama on nimittäin se, mitä tarvitsemme. Tähänastinen elämäni on opettanut, ettei muiden naisten menestys ole minulta pois vaan päinvastoin edistää myös minun asioitani. Tiedän aika paljon siitä, kuinka vaikeaa on olla nainen ja pärjätä tässä maailmassa, ja siksi yksi tärkeimmistä tehtävistäni onkin olla tienraivaaja.” Miltä tämä kuulostaisi naiset, työkaverit, äidit?

PC284932.jpg

Täten toivonkin enemmän rakkautta ja ymmärrystä toisiamme kohtaan, ja lupaan itse ainakin keskittyä jatkossa vielä enemmän kannustamaan ja auttamaan muita naisia juoruilun ja vihapuheen sijaan.

YKSI KAIKKIEN JA KAIKKI YHDEN PUOLESTA!

puheenaiheet ajattelin-tanaan tyo vanhemmuus

Napero vs. minä – kotityöt

Nyt olisikin aika ensimmäisen napero vs. minä postauksen. Aikaisemmin kirjoitinkin, ettei meidän kotona enää tuhise pieni vauva vaan järjestystä valvoo jo vuoden ikäinen napero. Naperon kanssa elämä onkin taas himpun verran enemmän vuorovaikutteisempaa, sillä häneen saa jo selkeämmin yhteyden. Hän ymmärtää yllättävän paljon puhetta ja alkaa hiljalleen käsittämään myös syyseuraus-suhteita. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että naperon aivot olisi ohjelmoitu käänteisasetuksille. Jos minä sanon, ettei jotain saa tehdä hän varmasti syöksyy tekemään kyseisen toimen, ja tekee sen niin suureleisesti, ettei minulle jää kyseenalaiseksi käskyjeni uhmaus. Kotitöitä tehdessä tämä onkin viime aikoinen korostunut erityisen paljon. Usein saan naperosta innokkaan apulaisen kotitöiden tekemiseen (tai syyn tehdä kotitöitä), mutta se auttaako hän vai pahentaako hän tahallaan sotkua jääköön jokaisen oman tulkinnan varaan.

 

PYYKINPESU

Pyykinpesukoneen täyttämisessä pätee meillä yleisesti 1:2 –sääntö. Kun minä laitan yhden vaatteen pesukoneeseen, napero kerkeää ottamaan sillä aikaa koneesta pois kaksi vaatetta. Toisinaan voi käydä myös niin että, hän haluaa lisätä pyykin sekaan omia tavaroitansa. Eilen esimerkiksi latasin koneeseen valkoista pyykkiä, niin eikö hän kerinnyt välistä heittämään kirjavan villasukan pyykkien sekaan – kiitti kaveri!

Toisaalta pyykinpesukone toimii aivan loistavana katseen- ja mielenkiinnon vangitsijana ollessaan päällä. Naperoa ei meinaakaan saada pesukoneen edestä pois ohjelman pyörimisen aikana. Siinä hän istuu, osoittelee koneessa pyörivää pyykkiä ja yrittää matkia koneen ääniä. Voinkin sanoa, että tätä hypnotisoivaa apuvälinettä on hyödynnetty muutaman kerran.

 

IMUROINTI

Imuri aiheuttaa meillä hieman saman reaktion kuin koira. Tiedän, kuulostaa hieman oudolta vertaukselta, mutta en saa nyt parempaa vertausta päähäni. Napero nimittäin konttaa innosta hihkuen imurin perässä, ja imurin pysähtyessä hän yrittää päästä halaamaan konetta. Joskus kuitenkin napero saattaa tyytyä vain katselemaan imuria pienen etäisyyden päästä. Ainoa ongelma on se, että napero istuu melkein aina imurin takana, eli poistoilmasuuttimen kohdalla. Yritämme siirtää häntä pois, mutta herra siirtyy aina takaisin ilmasuuttimen kohdalle. Siinä hän sitten istuu, hihkuu ja hänen sulkapallomainen takatukkansa lepattaa ilmavirran mukana kuin lennokkaimmissa musiikkivideoissa.

 

RUOKAILU

Naperon ruokaillessa itsenäisesti, hän tähtää ruokaa joko suuhunsa tai hyvin lähelle suuta (lue naamalle, hiuksiin, vaatteisiin tai käsiin). Iso osa ruoasta löytyy kuitenkin lattialta. Ruokailun jälkeen saakin olla hinkkaamassa pöytää märällä rätillä ja konttaamassa lattialla ruoantähteitä keräillen. Välillä kaipaankin niitä ensimmäisiä kuukausia jolloin ruokailu tapahtui siististi maitobaarissa asioiden. Jos jotain sotkua tuli, oli se useimmiten vain minun paidallani.

 

YLIPÄÄNSÄ KOKO ASUNNON SIISTEYS

Tällä hetkellä mikään ei ole naperolle pyhää! Hän yrittää koskea kaikkeen, tiputtaa tai vetää tavaroita alas, tai jos tavarat ovat jo valmiiksi lattiatasolla hän pyrkii levittämään tämän tavaramäärän mahdollisimman isolle alueelle. Välillä tuntuukin, että suurin osa meidän ajasta kotona menee yleisen siisteyden ylläpitämiseen. Meidän asunnon pienet neliöt ja vanhempien mielenterveys eivät nimittäin anna myöten siihen, että koko kirjahylly olisi vedettynä lattialla, vaatekaapin alahyllyt myllättynä, lelut pitkin olohuonetta ja keittiö kuin pommin jäljiltä.

siivous.jpgSiitä huolimatta, että napero saattaa päivällä viedä tätä matsia 10-0, illat ovat meidän aikuisten aikaa rentouttaa mieli. Pyrimmekin siivoamaan päivän sotkut aina ennen naperon nukkumaanmeno. Tällöin asuntomme näyttää illalla jopa viihtyisältä, ja seuraavana päivänä naperolle on taas tarjolla tilaa temmeltää.

INSTAGRAM // FACEBOOK // BLOGLOVIN’

puheenaiheet hopsoa lapset vanhemmuus