Voisin lähestyä tätä aihetta todella monesta suunnasta, mutta päätin aloittaa itse ongelmasta: naisten välinen kilpailu, kateus ja arvostelu ovat nimittäin valitettavia tosiasioita, mihin törmäämme päivittäin joko henkilökohtaisesti tai välillisesti. Minä olen välttynyt ilkeiltä kommenteilta ja pahimmilta katseilta peruskoulun jälkeen, mutta ei mene päivääkään ettenkö kohtaisi kyseistä ilmiötä mediassa, kadulla kävellessäni, blogien kommenttikenttiä lukiessani – you name it!

Tämä Maria Veitolan nerokas kirjoitus saikin minut taas kerran miettimään naisten keskinäistä kyräilyä. Erityisesti aloin miettimään asiaa työelämän ja äitiyden näkökulmasta, sillä nämä aiheet ovat tällä hetkellä päällimmäisenä mielessäni. Työelämän näkökulmasta minulle tuli mieleen väittämä: ”nainen on naiselle susi”. Väittämä, joka tuli minulla tutuksi jo yliopistossa, mutta työmaailmassa sanonta vasta muuttui todelliseksi.

Olen esimerkiksi nähnyt, kuinka nuorempi naisesimies joutuu todistelemaan toisille naisille omaa pätevyyttänsä todennäköisesti vain oman sukupuolensa takia. Samalla, myöskin nuorelle, mieskolleegalle satelee kehuja hänen energiastaan ja raikkaista uusista ideoista. Toisaalta olen myös todistanut, kuinka iältään vanhempaa, vahvaa ja erittäin ammattitaitoista naisesimiestä haukuttiin antiikin jäännökseksi vain, koska hän vaati parempia tuloksia ja patisti tiimiänsä töihin. Olen kohdannut kiusaamista, selän takana juoruilua ja sabotointia. Halutessaan, nainen osaa todellakin tehdä toisen naisen työstä ja mahdollisista urakehityshaaveista haastavaa.

Naisten epätasavertaisten urakehitysten, verrattuna miehiin, suurin ongelma on varmasti historiassa ja rakenteissa. En tässä haluakaan kyseenalaistaa tätä ongelmaa. Väittäisin kuitenkin, että meillä kaikilla naisilla olisi välillä myös katsominen omaa peilikuvaamme silmiin. Kysyä, miksi me kilpailemme usein enemmän keskenämme kuin taistelemme yhtenä rintamana saman tarkoituksen puolesta? Miksi latistamme, salailemme tietoa ja etsimme epäkohtia erityisesti toisista naisista? Emmekö saavuttaisi enemmän tukemalla, antamalla hyödyllisiä vinkkejä ja kehumalla? 

Onneksi viimeisten vuosien saatossa asiaan on kuitenkin tartuttu aktiivisemmin, ja olemme havahtuneet viimein siihen, mihin miehet niin paljon meitä aikaisemmin – tämä ei ole yksilölaji!

Loistava esimerkki tällaisesta havahtumisesta ovat erilaiset naisverkostot, joita on alettu viime vuosina perustamaan myös Suomeen. (Kannattaa lukea enemmän esimerkiksi tästä Lilyn toimituksen artikkelista.) Nämä verkostot ovat naisten yhteisöjä, joissa voimme tukea toisiamme erityisesti työnhaussa tai työhön liittyvissä ongelmatilanteissa. Naisverkostot ovatkin yksi tapa rikkoa lasikattoa ja raivata yhdessä tietämme kohti tasa-arvoisempaa työelämää. Itse liityin viime vuonna niin Ompelukerhon kuin Mothers of Business jäseneksi. Verkostojen FB-sivuilta onkin ollut todella virkistävää lukea aitoja kannustuksia, vinkkejä ja yleisestikin positiivista ja rakentavaa keskustelua. Tämä on oikea suunta!

Entäpä sitten äidit? Kannustammeko ja tuemmeko me tarpeeksi toisiamme, vai onko meistä mielekkäämpää arvostella muiden äitien kasvatusmenetelmiä ja maalailla kauhukuvia sairauksista sekä perhearjen raskaudesta. Tämä on aihe, joka on mietityttänyt minua suuresti siitä asti kun sain tietää olevani raskaana. Äitiyteen liittyy niin paljon odotuksia,  ja velvotteita. Ne ovat niitä, joita asetamme itsellemme, yhteiskunta asettaa meille vanhempina, mutta myös niitä, joita toiset naiset asettavat meille äiteinä.

Ennen lapsen saantia en osannutkaan kuvitella, millaisen jatkuvan arvostelun kohteeksi me äidit joudumme päivittäin. Joku on arvostelemassa lapsen itkusta ravintolassa, äidin liiallisesta somettamisesta, äidin päätöksistä oman elämänsä suhteen, pukeutumisesta, kasvatusmenelmistä, ruokavaliosta… Voisin jatkaa tätä listaa vaikka kuinka paljon. Välillä tuntuukin kuin jokaista askeltani ja tekoani tuijotettaisiin ja samalla arvosteltaisiin. Tämä ei suinkaan johdu siitä, että olisin itse saanut suoranaisesti yhtäkään tökeröä kommenttia osakseni. Silti tunnen jatkuvaa painetta, että lapseni antaa tuntemattomille ihmisille luvan arvostella toimintaani häpeilemättä.

Ei ole nimittäin päivää, kun en törmäisi netissä pyöriessäni ikäviin ja arvosteleviin mielipidekirjoituksiin, kommentteihin tai mainoksiin äitien toiminnasta. Muiden äitien kanssa käyty keskustelu kielii samaa; ilkeät ja kauhistelevat tokaisut eivät rajoitu vain nimettömiin nettikirjoitteluihin. Ne ovat todellisuutta, johon itse kukin voi törmätä lapsen kanssa liikkuessa. Keitä nämä kommentoijat sitten ovat? Valitettavan usein ne ovat toisia naisia. Vielä valitettavamman usein äitejä. 

En kuitenkaan väitä, että kommentoijat olisivat aina naisia tai tämä olisi vain naisten aiheuttama ongelma! Yleisellä mielipiteellä ja yhteiskunnalla on myös todella suuri merkitys, kuinka näemme vanhemmuuden ja äitiyden. Kuitenkin juuri tämän takia naisten keskinäinen ilkeily on mielestäni erityisen väärin. Tällä toiminnalla ammumme nimittäin itseämme vain jalkaan. Eikö juuri meidän äitien olisi erityisen tärkeää pitää yhteistä linjaa? Kannustaa, ymmärtää ja tukea toisiamme. Näyttää tällä tavoin yhteiskunnalle, että me osaamme, välitämme ja rakastamme niin lapsiamme kuin toinen toisiamme.

Mielestäni meidän jokaisen naisen pitäisikin käyttää hetki itsetutkiskeluun ja pohtia: mitä, jos seuraavan kerran kun haluamme kommentoida kauhistellen vieressä häärivää äitiä, suosittua perhebloggaajaa tai yleisesti uutta äitien sukupolvea, miettisimme hetken aikaa hyödyttääkö kommentointi ihan oikeasti ketään. Tiedämmekö oikeasti asioista muutakin kuin sen pienen osan, jonka siinä hetkessä näemme? Miettisimme erityisesti, miltä tuntuisi itse saada samanlainen kommentti?

Meidän naisten tulisikin kuunnella enemmän esimerkiksi Maria Veitolan viisaita sanoja: ”Yhteinen rintama on nimittäin se, mitä tarvitsemme. Tähänastinen elämäni on opettanut, ettei muiden naisten menestys ole minulta pois vaan päinvastoin edistää myös minun asioitani. Tiedän aika paljon siitä, kuinka vaikeaa on olla nainen ja pärjätä tässä maailmassa, ja siksi yksi tärkeimmistä tehtävistäni onkin olla tienraivaaja.” Miltä tämä kuulostaisi naiset, työkaverit, äidit?

Täten toivonkin enemmän rakkautta ja ymmärrystä toisiamme kohtaan, ja lupaan itse ainakin keskittyä jatkossa vielä enemmän kannustamaan ja auttamaan muita naisia juoruilun ja vihapuheen sijaan.

YKSI KAIKKIEN JA KAIKKI YHDEN PUOLESTA!