Havahduin pari päivää sitten siihen, että meillähän on oikeasti jo rytmi ja rutiineja. On hampaiden pesut, neljästä viiteen ruokailua päivässä, hiljalleen pitenevät imetysvälit ja suunnilleen kahdet, yhteensä vajaan kaksi tuntia kestävät päikkärit yhdentoista ja kolmen aikoihin. Yöunillekin on päästy nyt tasaisesti seitsemän, kahdeksan aikaan, tosin Alina heräilee iltaisin noin tunnin välein. Positiivista on se, että nukuttaminen kuitenkin onnistuu jo pinnasänkyynkin ja huomattavasti nopeammin kuin ennen. Noin pääsääntöisesti. Välillä kesken yöunien pitääkin valvoa tunti, joten koputan tässä kohtaa puuta tämän illan varalle.

Tätä tasaista arkea pyörittäessä hiipii välillä mieleen ajatus, ettei tässä ehkä olekaan tarpeeksi. Saako vauva riittävästi virikkeitä näistä samoista leluista ja lauluista, vai pitäisikö minun tehdä enemmän? Varmaan oikeasti kyse on siitä, että toistuvat rutiinit eivät tarjoa tarpeeksi virikkeitä minulle itselleni – kovasti on ainakin vakuuteltu, että lapsi nimenomaan nauttii rutiinien tuomasta turvallisuuden tunteesta. Raitis ilma on toki hyvästä, mutta ulkona syöminen ja kaverien näkeminen taitavat kuitenkin olla enemmän minua kuin lasta varten. Reilun puolen vuoden ikäinen tuskin osaa kaivata maisemanvaihdosta tai HopLop-päiviä, joten isompien elämysten järjestäminen saakin jäädä suosiolla tuonnemmalle ja hyvä niin – tällä hetkellä pieni päiväretki kauppakeskukseekin tuntuu vievän äidistä kaikki mehut. Kivaa vaihteluahan se on ja välillä ihan tarpeen, mutta toisaalta pidän myös erityisen paljon näistä kotona vietetyistä velvollisuusvapaista päivistä. Harmaatakin löytyy onneksi useammassa sävyssä.