Kasvatpa sinä nopeasti!
Keväällä eräs ystäväni ihmetteli äitejä, jotka tasakuukausittain postaavat lapsestaan kuvia someen ylpeyttä hehkuen. Meidän pieni tänään x kuukautta, jossa arvatenkin x ∈ ℕ jatkuen ties kuinka pitkälle. Saatoinpa itsekin hymähtää asialle ja ajatella, etten ikinä, siis ikinä, tulisi muuttumaan samanlaiseksi.
Tuon ajatuksen varjolla estin itseäni ostamasta niitä kuukausittaisen vauvakuvauksen tueksi tarkoitettuja virstanpylväskortteja, vaikka tekikin vähän mieli. Silti olen julkaissut Alinasta kuvia muun muassa Instagramissa, en tasakuukausittain, vaan itse asiassa useammin. Tämä blogi onkin sitten jo ihan oma lukunsa. Miten meni noin omasta mielestä?
Enää en ihmettele, miksi äitien somet täyttyvät vauvajutuista ja lähestulkoon kaikki puheenaiheet liittyvät omiin lapsiin – mullakin on sellainen olo, että tää nyytti on elämäni suurin saavutus, jonka ympärillä kaikki nyt yksinkertaisesti pyörii. Kuulumisia kysyttäessä yritän toki miettiä, mitä minulle itselleni kuuluu, mutta enimmäkseen ajatukseni ovat sattuneesta syystä siinä vauva-arjessa. En haluaisi olla tylsä, lapsi vain on tässä tilanteessa se helpoin puheenaihe.
Meidän pieni on tänään neljän kuukauden ikäinen, ja tuntuu, että aika kuluu aivan tajuttoman nopeasti. Kolmasosa vauvavuodesta ja samalla koko kesä on mennyt ihan vain ihmetellessä. Alina jokeltelee paljon, naureskelee ääneen ja osaa kääntyä selältä mahalleen – hieno taito, mutta aiheuttaa päänvaivaa lapsen turvallisuuden ja myös nukuttamisen suhteen, kun juuri silmien painuessa kiinni tekeekin mieli kääntyä taas leikkimään. Lapsen taidoista puhuttaessa ei ole millään tasolla tarkoitus leuhkia, en oikeastaan edes tiedä, mitä kaikkea nelikuisen pitäisi jo osata. Mielestäni jokainen lapsi vain ansaitsee vanhemman, joka on hänestä ylpeä.
