Meidän perheellä oli aina koiria, ja identifioin itseni pitkään koiraihmiseksi. Polulla sattui yksi pienoinen harha-askel, kun vanhassa navetassa majaili kokonainen pentue kissoja ja oltaisiin sisarusten kanssa haluttu sellainen myös kotiin, mutta muuten onnistuin tiukasti pitämään puoleni. Tosiasiassa en tiennyt kissoista yhtikäs mitään – asia paljastui minulle itsellenikin vasta saadessani kämppiksen ohella huonetoverikseni kissan nimeltä Lilli.

Aluksi meillä majaili myös väliaikaisasukki Nelli, kissa hänkin. Parivaljakolla oli tapana livahtaa aina tilaisuuden tullen kielletylle alueelle, minun huoneeseeni, josta sitten yritin maanitella heitä ulos. Maanitella siksi, että en uskaltanut koskea kumpaankaan ja erityisesti Nelli ehti lähes aina linnoittautua sängyn alle ulottumattomiini. Ainut keino saada kissat ulos kiireessä oli rapisuttaa ruokapussia keittiössä. Toimi joka kerta.

Pelko muuttui hiljalleen sietämiseksi, ja uskalsin toisinaan pitää huoneeni oven auki. Koin Lillin ja sittemmin myös anopilla asustaneen Romeon toimesta useammankin ei-niin-lempeän aamu(yö)herätyksen varpaisiini upotettujen kynsien muodossa ja ymmärsin kissavideoissa näkyvän toilailun olevan parasta livenä. Kun muutin pois, olin kuitenkin helpottunut säännöllisten yöherätysten loppumisesta ja tahdoin edelleen koiran.

Mietin avomieheni kanssa eri rotuvaihtoehtoja lähes vuoden. Sitten, viime kesän lopulla, mies huomautti kissan sopivan meille huomattavasti paremmin, minullakin oli vuorotyön ja koulun vuoksi epäsäännöllinen aikataulu. Eikä kissaa tarvitse viedä sateella ulos.

Minä loikkasin.

Pari viikkoa myöhemmin menimme katsomaan pientä scottish straight -tyttöä, mutta syliimme kiipesikin tämän utelias veli. Ostettiin valmiiksi lelut ja raapimapuu, sitten laskettiin päiviä ja tunteja ennen pennun saapumista. Uusi perheenjäsen haettiin kotiin elokuun puolenvälin tienoilla, reilu vuosi sitten.

Miehen mielestä kissan nimen tuli alkaa otsassa olevan kuvion mukaisesti M:llä, joten kaverista tuli Miska. Ja Miskahan se sopan keitti. Välillä juostaan kämpän kaikki matot ruttuun, teroitetaan kynsiä sohvaan ja hypitään pöydillä kielloista välittämättä, mutta vastapainoksi Miska viihtyy epäkissamaisen paljon sylissä ja nukkuu yöt rauhallisesti meidän jaloissa. Mitä nyt välillä tekee mieli herättää muutkin aamuviideltä, vaan kelläpä ei tekisi?

Silti, jo vuoden jatkuneiden jokailtaisten hepulien jälkeen, Miska on edelleen meidän karvavauva. Se, jota halaillaan erityisen paljon huonon päivän sattuessa ja joka saa kodin tuntumaan kotoisalta.