Viikonloppurakkautta

konsepti-idea kokkikoululle

 

Olin suunnitellut kirjoittavani pitkähkön semikriittisen jutun siitä, mikä kaikki paikallisessa koulutusjärjestelmässä on vialla. Totesin kuitenkin, että on turha marista, kun hyvät puolet päihittävät huonot mennen tullen ja huonoihinkin puoliin löytää jonkin ratkaisun.

Yhdestä asiasta voisin kuitenkin sanoa sanasen: paikallinen opiskelu- ja työkulttuuri on todella raskas, ainakin näin pohjoismaalaisesta näkökulmasta. Opiskelijat paahtavat tasaisen tappavaa tahtia koko periodin ajan, eikä kunnon hengähdystaukoja sallita edes viikonloppuisin. Olen  saanut maineen viikonloppuja intohimoisesti rakastavana ihmisenä (pitänee paikkansa), koska olen jääräpäisesti pitänyt kiinni vähintään yhdestä kouluvapaasta päivästä viikossa. Taisin vaahdota asiasta parillekin ihmiselle sen jälkeen, kun erään harkkatyön osatehtävien tehtävänanto oli toistamiseen perjantaina ja palautus maanantaina. MITÄ VÄÄRYYTTÄ. Maassa maan tavalla, mutta täysi viikonloputtomuus on epäinhimillistä. Ei ole mitenkään väärin trai edes poikkeuksellista tehdä kouluhommia viikonloppuna aina silloin tällöin (itsehän olen paraskin puhuja), mutta on mielestäni kohtuutonta odottaa, että opiskelijat uhraisivat joka ikisen päivän viikossa vain ja ainoastaan opiskelulle.Asia on tietenkin tavallaan ymmärrettävissä kun lukukausimaksut ovat mitä ovat ja koulusta pitää saada irti mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa. Silti koen, että tällä mentaliteetilla ei saavuteta kauhean kauaskantoisia tuloksia.

(Riitaannuin tästä lukukausimaksusysteemistä yhden teksasilaisen kanssaopiskelijan kanssa, hänen mielestään nimittäin suurimpana syynä amerikkalaisten nuorten alhaiseen koulutustasoon on se, että ulkomaalaiset opiskelijat stipendeineen tulevat ja vievät heiltä paikat. Ei siis suinkaan kymmenien tuhansien dollarien lukukausimaksut, siitä seuraavat valtavat opintolainat sekä epävarma työllistyminen opintojen jälkeen. Mutta oli silti erittäin hauska väitellä, keskusteluaiheena koulutus kun tuntuisi menevän samaan kastiin politiikan ja uskonnon kanssa: it’s a no-no.)

Toisaalta siinä missä koulu ja professorit vaativat opiskelijoilta paljon, he myös itse panostavat opetukseen yhtä lailla, ja ovat aktiivisesti mukana suunnitteluprosessissa. Tätä puolta arvostan todella paljon, vaikka välillä (kulttuurille tyypilliseen tapaan) myös proffat puhuvat paljon sanomatta oikeastaan mitään tähdellistä. Itse en ole vielä joutunut tämän kohteeksi, koska studiotani ohjaava professori on rento mutta suora tyyppi, joka kaiken lisäksi ymmärtää myös metrijärjestelmää. 

(Täällä ilmeisesti kuuluu sekä luennoilla että studioissa tuoda itseään esille kysymällä enemmän tai vähemmän relevantteja kysymyksiä ja selittämällä oma konsepti niin laveasti ja hienoin termein kuin vain voi. Itse en tätä taitoa omaa enkä sen suuremmin siitä välitäkään, joten leivoin konseptiesittelyyn korvapuusteja. Instant success.)

concept review (huomatkaa oikeassa reunassa kipsin sisään valetut kirsikkatomaatit ja kananmunat)

Olen myös huomannut, että amerikkalaisilla on halu näyttää kiireisemmiltä kuin mitä he todellisuudessa ovat. Koko ajan pitää olla jotain työn alla: useita deadlineja saman viikon aikana, välipalautuksia, välikritiikkejä, ryhmätapaamisia, esseitä, workshopeja jne. Lounas- tai kahvitaukoja ei yleensä ole. Jos luppoaikaa jostain syystä jää on suotavaa lähteä reippaalle juoksulenkille, muuten sitä olisi ihan vetelys. (Okei, saatan hieman liiotella. Tai sitten en.) Tämän multitaskingin seurauksena on se, että kun kaikkea pitää tehdä koko ajan, ei mitään tule tehtyä kovin tehokkaasti. Enemmän aikaa menee näennäiseen työntekoon, jatkuvaan palaveeraamiseen ja esittelymateriaalin tuottamiseen kuin itse suunnitelman kehittämiseen. Turhaa työntekoa, vähän niin kuin näiden byrokratiakin.

Hups, taisi tästä sittenkin tulla se pitkähkö semikriittinen urputus. Mutta kuten jo aiemmin kerroin, hyvät asiat päihittävät huonot kevyesti, ja jotkin asiat vain vaativat jonkin verran totuttelua. Entisen taiteen proffani sanoin, hyvää sietää haukkua. Ehkä ensi viikolla kerron jotain positiivista, nyt kuitenkin toivun välikritiikin aiheuttamasta kouluähkystä.

 

Tällä viikolla ihmetytti:

En ole löytänyt yhdestäkään kaupasta tiskirättejä.

Joulu tuli. Päivä Halloweenin jälkeen paikallisesta ostarista löytyi joulupukki nojatuoleineen sekä jono lapsia, jotka kärsimättöminä odottivat pääsyä pukin polvelle. Kaikkialla soi joululaulut, ja suklaa on yhtäkkiä tuplahintaista, kun se myydään joulukääreessä.

Täällä on cookies ’n creme-makuista suklaata sekä kurpitsanmakuista kahvia. Nam! 

Koulukiireiden iskiessä ruokavalioni muuttuu hyvin epäterveelliseksi: myöhäisten iltojen kraft mac ’n cheese, thaimaalaista take away-ruokaa arkkareiden kantispaikasta Banana Leafista sekä suuret määrät kahvia ja oreo-keksejä. Maha ei kiitä. 

Täällä on edelleen melko lämmintä. Lenkille lähtiessäni kadun kerta toisensa jälkeen, etten laittanut shortseja.

Täällä tehdään erinomaisia oluita, mutta huonoja cocktaileja.

(Kuulostipa snobilta.)