Kehitystä

kotipiha

Olen hurahtanut valokuvaamiseen. Käyn koulun tarjoamaa Introduction to Architectural photography – kurssia, ja jo parin luennon jälkeen katselen maailmaa täysin uusin silmin. Kurssilla opetellaan kuvaamaan arkkitehtuuria dokumentointinäkökulmasta, mutta luovaakin kuvaamista pääsee kokeilemaan, sillä puolet kurssin lopuksi palautettavasta portfoliosta kuuluu olla ns. taiteellista hömppää. Kuvaamme mustavalkofilmille ja kehitämme kuvat itse koulun pimiössä, kurssia vetävän professorin omassa valtakunnassa. John Stamets on yksi maan tunnetuimmista arkkitehtuurivalokuvaajista, ja kuten kaikki koulun muutkin professorit, melkoinen persoona. Hänen tietämyksensä valokuvauksesta tuntuu olevan rajaton, hän on kuvannut kaikkea rakennuksista roller derbyyn ja heavy metal-festivaaleihin, ja hän muistaa joka ikisen oppilaansa nimeltä. Pimiössä soi milloin Piazzola, milloin trance, mutta aina Stametsin valitsemana. (’I run the lab, I pick the music. Okay? Okay.’) Eräällä luennolla hän selitti meille perspektiivivääristymästä (perspective distortion) jotenkin näin:

”Do you know why people keep their eyes closed when they kiss? Well, here’s why. It’s because that up close everyone looks ugly. (me naurettiin) I’m serious. People open their eyes when they kiss, they fall out of love, and now those people are dead with no offspring, they’re extinct. And that’s all because of perpective distortion. So keep your eyes closed.”

Ihan mahtava tyyppi, kerta kaikkiaan.

(Viime perjantain happy hourissa (voin kertoa tästä perinteestä myöhemmin lisää) hän pööpöili ympäriinsä pukeutuneena ’Papa Razziksi’ eli muutoin omana itsenään, mutta kaulasta roikkui useampikin toinen toistaan näyttävämpi kamera, joita hän tarkoituksella tunki ihmisten naamaan.)

Koska huoneessani on edelleen liikaa paljasta seinäpintaa, vien ’epäonnistuneet’ vedokset kotiin ja pistän ne seinälle.

laiskan miehen kuvauskohde Architecture Hall

sumuinen Downtown

 

Tällä viikolla ihmetytti:

En ole vieläkään löytänyt erityisen hyvää suodatinkahvia.

Pienoismallityöskentely on täällä todella suosittua, paljon suositumpaa kuin Tampereella. Luulen tosin, että tämä suurimmaksi osaksi johtuu hyvistä työvälineistä, sillä studiollamme on käytössään oma laser-leikkuri sekä käyttöoikeus muihin laserleikkureihin, upeaan työpajaan (fab lab, jossa ’fab ’viittaa  sanoihin ’fabrication’ ja ’fabulous’), CNC-jyrsimeen sekä 3D-printteriin. Kyl mäki vaa, jos tällasii sais käyttää.

Tämän kääntöpuoli on sitten se, että työmallien odotetaan näyttävän vähän nätimmältä kun mihin olen tottunut. Koska itse en nättiin pysty enkä koneita osaa käyttää, pitäydyn tiukasti idea-on-tärkein-periaatteessani ja paperi-teippi-liimatahra-malleissani.

Halloween on täällä Oikeasti Iso Juttu, ja porukka todella panostaa sekä asuihin että juhliin. Näin toissa iltana Freaknight-tapahtumassa tyypin, joka oli pukeutunut hindujumalaksi: siniset kokovartalomaalit, jalokivikoristeet, kahdeksat kädet ja vielä puujalat niin, että hän kohosi koko muun juhlakansan ylle. Eräs studiolaiseni ompeli itse itselleen huopakankaasta turkoosinvioletin dinosauruspuvun( joka oli ihan mieletön) vain ja ainoastaan happy houria varten.

(Tämän lisäksi löytyy tietenkin se toinen kasti, jonka tavoitteena on ilmeisesti pukea päälleen mahdollisimman vähän vaatetta niin, että sitä kuitenkin voi vielä kutsua ’asuksi’. Taito tämäkin.)

Täällä on aamuisin todella sumuista. Vastarannan Montlakea ei näy ollenkaan, ja sumun noustessa melkein talon vieritse kulkeva moottoritiesilta katoaa kokonaan näkyvistä alle viidessä minuutissa. Rakastan sumua. Se saa maailman tuntumaan samaan aikaan sekä uneliaammalta että jännittävämmältä.