Urheilu on täällä aika iso juttu. Tämä ei varmaan tule yllätyksenä kenellekään, mutta huomasin, että eri lajien ottelut eroavat toisistaan valtavasti itse pelin (duh) lisäksi myös siinä, miten yleisössä tulee käyttäytyä ja minkä vuoksi jengi ylipäänsä tulee matsiin. Meillä oli porukalla mahdollisuus päästä sekä baseball- että jenkkifutispeliin, eikä paljoa erilaisempia (saman suuruusluokan) matseja olisi varmaan voinut kokea.

Seattle Mariners on kaupungin ammattiliigan pesäpallojoukkue, jonka menestys liigassa ei ole kovinkaan mainittavaa (joukkue on kuulemma hävinnyt kymmenen kuluneesta kahdestatoista pelistä). Fanit kuitenkin ilmeisesti käyvät etenkin kotiotteluissa ahkerasti.

Baseball-peleihin ei kuitenkaan mennä seuraamaan itse peliä, vaan sosialisoimaan. Peliin kiinnitetään huomiota vain silloin, kun joku tekee homerunin tai pallo lentää siihen katsomon osaan jossa satut istumaan. Muutoin istutaan, jutellaan mukavia, syödään hot dogeja (kämppikseni mukaan ainoastaan hot dogit ovat ’oikeaa’ baseball-otteluruokaa) ja ihastellaan illassa pimenevää kaupungin siluettia. Pelin jälkeen suunnataan jonnekin oluselle ja arvuutellaan kumpi joukkue mahtoikaan voittaa. Meillä kävi tuuri, sillä Mariners voitti melko ylivoimaisesti vastajoukkueen, en muista minkä. Paikallinen kuvaili tuntemuksiaan pelin jälkeen: ’I can’t believe there’s actually a team that’s worse than Mariners.’

Safeco Field ja downtown illan hämärtyessä

Jenkkifutisottelu olikin sitten aivan eri juttu. Kyseessä on yliopiston oma joukkue Huskies, joka pärjää NCAAssa melko hyvin. Yliopiston väki sekä Seattlen asukit muutenkin ovat intohimoisia ’Huskeja’, ja kampuksen läheisyydessä katukuva muuttuu pelipäivänä huomattavan violetinkultaiseksi. Tämä kyseinen peli oli ns. homecoming game, eli ensimmäinen ottelu lukukauden alettua, minkä vuoksi väkeä oli tavallistakin enemmän, olosuhteista huolimatta.

Lauantaina nimittäin tuuli. Ja satoi kaatamalla. Vettä tuli vaakasuuntaisina verhoina, ja olimme märkiä jo ennen kuin pääsimme stadionille, sadevarustuksesta huolimatta. Ja silti lähes 60 000 katsojan stadion oli täpötäynnä ainakin puoliaikaan asti, missä kohtaa me päätimme varjella terveyttämme ja lähteä. Läpimärkänä ja viluisenakin kokemus oli minulle jotain aivan uskomattoman hauskaa!

Rain City, eh?

sadeasuista otteluväkeä ennen pelin alkua sekä ylimpien rivien ’nosebleed seats’

Amerikkalaiset rakastavat jenkkifutista, ja seuraavat pelin jokaista käännettä hartaasti (ja ainoa, mikä lienee hienompaa kuin täysillä riemuitseva 60 000-päinen joukko on kick-offia tarkkaavana odottava, täysin hiljentynyt 60 000-päinen joukko). Vaikka tiedänkin pelistä vain perussäännöt, oli lähes väistämätöntä eläytyä muun yleisön mukana peliin ja jännittää jokaista vuoroa ikään kuin kysymys olisi elämästä ja kuolemasta (’but it is!’ kommentoi eräs kaverini). Tulin jopa halatuksi pariin otteeseen, kun erityisen  upea touchdown sai minulle entuudestaan tuntemattoman vierustoverini riemun valtaan. Tässä pelissä ilmassa oli todellakin sitä suuren urheilujuhlan tuntua! Ja koska Huskies voitti (ylivoimaisesti), oli ilta sen mukainen. Opiskelijat juhlivat voittoa lähes yhtä innokkaasti kuin Suomi MM-kultaa 2011, mutta vain joka toinen viikonloppu.

(Niille jotka pelistä eivät tiedä: jenkkifutis on monimutkaista ja uskomattoman hidaskulkuista. Tuntui siltä, että jokaisen pallon (tai vuoron, miksi niitä nyt kutsuisi) jälkeen on muutaman minuutin break, jonka aikana huudetaan kannustuksia ja kerrataan edellisen pallon tapahtumat jotta kaikki varmasti tajuavat missä mennään, mistä oli minulle suuri apu. Neljän minuutin peliajan pelaamiseen voi mennä helposti parikymmentä minuuttia. Pisteitä saattaa syntyä kuitenkin silmänräpäyksessä, joten peliä täytyy seurata koko ajan mikäli ei halua missata upeaa touchdownia.)

soaked but happy! ©Mari Tere Alvarez

Vaikka pelikokemukset olivatkin kuin eri maailmoista, tyypillistä molemmille otteluille (ja todennäköisesti kaikille amerikkalaisille otteluille) oli peliä edeltävä uskomaton spektaakkeli. Torvisoittokunta marssii kentällä upeissa koreografioissa, ja Star Spangled Banner kuunnellaan käsi sydämellä yleensä paikallisen kuuluisahkon laulajan esittämänä. Pelaajat tuodaan kentälle yksitellen suuren huudon (tai buuauksen, mikäli kyseessä on vierasjoukkue) saattelemana. Lisäksi yleisöä huudatetaan erilaisin kisoin, tempauksin sekä etenkin kotijoukkueen kannustushuudoin. Joskus (usein) ammutaan raketteja. Parhaimmillaan tämä spektaakkeli voi kestää pidempään kuin itse peli.

Ehkä sitä voisi mennä uudemmankin kerran (”and by maybe I mean definitely”). Ensi kerralla tosin vielä katsastamme säätiedotuksen ennen peliä.

GO DAWGS!

Tällä viikolla ihmetytti:

Government shutdown. Tavallisten ihmisten elämää hallituksen alasajo ei (kaikesta median vauhkoamisesta huolimatta) hirveästi kosketa, mutta on huvittavaa, miten se kuitenkin vaikuttaa niihin asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä koko homman kanssa. Kansallispuistot ja museot suljetaan ja ihmisiä lomautetaan, mutta kongressiedustajien palkka juoksee, pakkolomaa tai ei. Ai niin, ja budjettikiistan ehkä merkittävin tekijä eli terveydenhuoltouudistus jatkaa etenemistään alasajosta huolimatta, koska sen rahoitus ei ole välittömästi riippuvainen kongressin päätöksistä. Go figure. 

Miten täällä ei saada suodatinkahvista hyvää? 

Byrokratia. Voi hyvä luoja sentään. Stipendini maksua varten minun tarvitsee hankkia tilapäinen veronumero. Tilapäistä veronumeroa varten puolestaan tarvitaan aidoksi todistetut kopiot ja kopion kopiot asiakirjoista, mitä varten tarvitsee varata aika, jotta saa nämä tarvittavat asiakirjat, kopiot ja kopion kopiot, jotta voi varata toisaalle ajan, jotta voi anoa veronumeroa, jotta pääsee täyttämään verolomakkeen (joka on useita kymmeniä sivuja), jotta voi maksaa veroja, jotka saa takaisin veronpalautuksena, jota varten täytyy täyttää lomakkeita, jota varten järjestetään erillinen workshop. Ja kaikki verotoimistot ovat nyt suljettuna, koska government shutdown. 

(Ja edelleenkin: kenen idea oli ottaa kahvattomat paperikassit käyttöön kaupungissa, jossa sataa melkein aina?)