Junista
Päätimme ystäväni kanssa tällä viikolla, että on aika lähteä. Yhteinen matka Pohjois-Amerikkaan on ollut puheissa jo kauan, mutta nyt mennään. Lennämme New Yorkiin ja hyppäämme junan kyytiin. Saan vihdoin toteuttaa Amtrak-haaveeni!
Sen jälkeen en ole saanut junia mielestäni. Ajattelen tietysti matkaa Siperian halki sydäntalvella. Pöllyävää lunta, pitkien öiden pimeyttä, luettuja kirjoja, höyryäviä teekuppeja, savun tuoksua. Ajattelen kymmenvuotisen unelman toteutumista. (Lisää täällä, täällä, täällä ja täällä.)
Muistelen Portugalin aamuyön vaaleaa sinistä ja vielä vaaleampaa keltaista. Olen maailman huonoin nukkuja, eikä junan tasaisinkaan rytmi auta unen tuloa. Nukkuminen on tylsää, valveilla paljon kivempaa. Muistelen viereisellä penkillä sikeästi nukkuvaa ystävää. Kuivaa, karua ja hiekkaista maisemaa. Käppyräisiä puita ja usvan haivahdusta. Lupausta lämpimästä, uudesta ja jännittävästä.
Muistan joka ikisen luksusjunalipun, jonka olen saanut päähäni ostaa. Yleensä niin päättää tehdä, kun on jo matkustanut viikkokaupalla. On valvonut tarpeeksi monta yötä ja laskenut, että tässä valuutassa meillä on varaa prässättyihin lakanoihin ja lukittuun oveen. Kun juna sitten lähtee laiturista Belgradissa, konduktööri selittää, että hytillistä vaunua ei juuri tällä kertaa otettu mukaan. Tässä teille kuitenkin istumapaikat Thessalonikiin asti, olkaa hyvät.
Muistan intialaisen herrasmiehen, joka torkkui St. Moritzista Zermattiin. Herra nukkui, kun ylitimme 100-vuotiaan holvisillan vatsaa kipristävissä korkeuksissa. Hän ei nähnyt, kun jatkoimme eteenpäin yhtä vauhdikkaasti kuin vieressämme turskoosina pärskinyt Rein. Nousimme kahden kilometrin korkeuteen, mutta herra avasi silmänsä vain syödäkseen foliovuokaan pakatun dhal-annoksensa.
Unohdan asemien nimet, mutta tunnelmia en saa mielestäni.
Kun toisilla on kiire, mutta minulla rauha.
Amtrakin kyytiin minä ja ystäväni lähdemme heti, kun tilillä on muutakin kuin seuraavan kuun vuokrarahat. Siihen asti jatkan haaveilua.
