Nytkö?

Nytkö uskaltaisi? Nyt siitä tuntui tulevan todellista. Puhuin ystäväni kanssa pitkän puhelun aiheena molempien vauvahaaveet. Itse olen haaveillut vauvasta jo vuosia, mutta aika ei opiskelujen suhteen ole ollut ikinä sopiva. Mies opiskelee vielä, mutta tuntuu olevan ihan valmis ajatukseen, olemme keväästä saakka puhuneet että kohta voisi olla aika. Silti kun se aika lähestyy, täyttää mielen pelko ja epäilys. Mitä jos haluan painaa delete-nappia? Mitä jos en rakasta omaa lasta? Mitä jos raskaus menee kesken, kestänkö? Kahden viikon kuluttua olisi ovulaatio, mutta tuntuu hirveän vastuuttomalta yhtäkkiä alkaa yrittämään. Olemme pohtineet asiaa jo ainakin kahden vuoden ajan, mutta silti tuntuu että jotenkin enemmän voisi valmistautua. Miten muka? Jotenkin asiat pitäisi olla ajateltuna läpi. 

Tuo edellä mainittu puhelu sai haaveen jotenkin konkretisoitumaan. Mahtavaa puhua ystävän kanssa, joka on samassa vaiheessa! Saimme jakaa kaikki pelot ja epävarmuudet, ja totesimme että ne ovat täysin normaaleja – ja jopa suotavia. Olenko vastuuntuntoisempi ihminen, jos odotamme vielä seuraavaan kiertoon? Vai sitä seuraavaan? En ole kylläkään varma, mitä etua tuosta odottelusta saisi. Olen aina ollut helposti innostuva ihminen, mutta onko kaksi viikkoa liian vähän aikaa, jos sattuisi tärppäämään ensimmäisestä kierrosta? 

Tämä blogin ensimmäinen postaus on täynnä kysymyksiä, joihin pyrin nyt saamaan vastauksen.