Ladataan...
Muutos365

Tänään olen iloinen siitä, että tälle Sibeliuksen päivän aamukahville oli säästynyt palanen itsenäisyyspäivälle leipomaani vegaanista porkkanakakkua. Sytytän kynttilät ja ihastelen mamman ostamia ruusuja, ne ilahduttavat kovin. Heräsin kaikki kolme kissaani vierelläni, ne ovat lähelläni joka yö. Olen ilmeisesti unissani pyörinyt niin, että toinen villasukka on jälleen kerran valahtanut pois jalastani. Vedän samettisen aamutakin niskaan ja valun kohti keittiötä tuntien kahvihampaan kolotuksen. Laskiessani pannuun vettä, sitä tulee aina liikaa. Yhä edelleen.

Erosta on pian kolme kuukautta ja virallinen avioerokin on vireillä. Tänään olen touhukas, laitan kotia ja kirjoitan tätä blogia pitkästä aikaa. Spotify soi taustalla useita tunteja päivässä, sillä on positiivinen vaikutus mielialaani. Olen keskustellut tilanteestani ystävien, sukulaisten ja tuttujen kanssa ja yhden ihmisen sanat painuivat erityisesti mieleeni: "Ehkäpä eroprosessissa on hurjinta juuri tuo aallokkomaisuus; eri tunne- ja energiatasot tulee ja menee ja taas tulee ja menee. Mutta vielä tulee se hetki, kun ne aallonpohjat ei tunnu enää niin pahoilta ja menee nopeammin ohi."

Aaltojen mukana minä todellakin olen viime kuukaudet kulkenut. En ole laittanut vastaan, vaan antanut niiden viedä. Eron alkuvaiheessa minulla oli usean viikon "pirteä" jakso, jolloin touhusin hirveästi kaikkea. Varmaankin halusin pitää itseni kiireisenä, koska en ollut valmis kohtaamaan sitä kaikkea, mikä eteeni paiskattiin. Seuraavaksi koitti väsymys ja jaksamattomuus, oli todella vaikeaa nousta sängystä ylös aamuisin. Olin kuitenkin armollinen itselleni ja siitä iso kiitos kuuluu kriisikeskuksen sosiaalipsykologille. Hänen kanssaan keskustelimme, että vaikka hyvän päivän jälkeen olisi useampi huono päivä, niin se ei tarkoita sitä, että prosessissa olisi tullut takapakkia. Tärkeää on ottaa kaikki tunteet ja olotilat vastaan sellaisenaan, hyväksyä ne, eikä työntää niitä sivuun. 

Viime aikoina olen tuntenut päällimmäisenä surua. Minulla oli pitkähkö ajanjakso, etten voinut fyysisesti itkeä, vaikka henkisesti tunsin niin. Lähestyvä Joulu nostaa osaltaan tunteita pintaan, kun se toinen ei olekaan enää vierellä. Mutta, yhden aikakauden loppu tekee aina tilaa uudelle. Olen onnellinen, että minulla on ympärilläni paljon ihmisiä, joille olen rakas. 

 

-Jasmin

Ladataan...

Ladataan...
Muutos365

Minulla on tunne, etten lainkaan tiedä, kuka olen. Tällainen suru, ahdistuneisuus ja avuntarve ovat niin uusia asioita, niin vieraita minulle. En pysty auttamaan ketään, koska tarvitsen itse kaiken avun, minkä suinkin saan. Aamuöisin herään valtavaan ahdistukseen ja vierailen pilleripurkilla, joka päästää minut kuin armosta vielä uneen. Eräänä päivänä huomasin, että jalat vievät kohti Alkoa, vaikka minun piti suunnata apteekkiin. Yhtenä hetkenä päätän lähteä kauppaan ostamaan kissanruokaa, mutta välittömästi kotiin palatessani tajuan, että ostinkin kaikkea muuta. Olen toimintakykyinen, mutta toimin kuin  päin persettä ohjelmoitu robotti, joka ei tunne mitään. Kuljeskelen kaupoissa ja istun kahviloissa, jokaisessa niissä soi taustalla musiikkia, jotka palauttavat mieleen ihania hetkiä ja muistoja repien samalla vielä lisää jo särkynyttä sisintäni. Se on jo niin tärvelty, etten tiedä, onko siitä mitään jäljellä. Olen henkisesti niin pahoin piesty ihminen, että jo toivon ja rukoilen tämän olevan elämäni syvin pohjakosketus, sillä en tiedä, voinko kestää enää yhtään enempää.

Samalla tunnen itsessäni kuitenkin jotain uudenlaista, mikä heräilee hiljalleen eloon, hiipii esiin. Se on vielä lähes mitätöntä, mutta se on silti olemassa. Yllättävää tahdonvoimaa. En tullut tähän maailmaan luovuttaakseni, ajattelen. Se, että joku toinen tekee minulle näin, ei saa minua luovuttamaan itseni suhteen. Tästä lähtien minä itse olen täysin vastuussa omasta onnestani, ei kukaan muu. Vielä tulee se päivä, kun tuntuu enemmän hyvältä kuin huonolta ja lopulta koittaa sekin päivä, kun olen onnellinen.

Tällä hetkellä asiat ovat niin hyvin kuin ne voivat tämän sopan keskellä olla. Minulla on koti, ruokaa kaapeissa, upeita ihmisiä ja eläimiä ympärillä, ammatillista keskusteluapua, lääkehoitoa ja kohta myös uusi harrastus - nimittäin Crossfit, jota olen mielessäni pari vuotta pyöritellyt. Taidankin samantien naputella ilmoittautumisen On Ramp -alkeiskurssille, joka starttaa lokakuussa. Elämän sokeriin lukeutuu mielestäni sekin, että on jotain kivaa ja jännittävää, mitä odottaa, jopa kaiken surkeuden keskellä.

-Jasmin / ig: @muutos365

Ladataan...

Ladataan...
Muutos365

Tervetuloa minun elämääni just nyt.

 

Koti ei tunnu enää kodilta..

Minun pitää pakottaa itseni syömään, koska kehoni pistää vastaan..

Yöuneni ovat katkonaisia, ja nekin pienet lepohetket on saatu aikaan lääkkeen voimalla..

Olen absurdissa tunteiden vuoristoradan kyydissä, enkä voi pysäyttää sitä, vaikka miten haluaisin..

Kehossani tapahtuu fyysisiä reaktioita, joita en voi hallita..

En olisi ikinä uskonut, että heittelen tavaroita suutuspäissäni (tosin, ne olivat vain tyynyjä, mutta silti)..

 

Näppäilin just sähkösopimuksen ja otin kotivakuutuksen ensimmäistä kertaa elämässäni, 28-vuotiaana. Oloni alkoi heti tuntua nuoremmalta. Nuoremmalta, mutta samalla niin yksinäiseltä. Kohtasin viikko takaperin elämäni pahimman pelon, jota en tiennyt ennen tätä. Kun kuulen puolison suusta ne sanat, joita kukaan ei haluaisi ikinä joutua kuulemaan, menen totaaliseen shokkiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni en pysty itkemään, vaikka haluaisin. Se hämmentää minua lisää. En voi uskoa, en voi, en voi. Sitä shokkitilaa on kestänyt nyt viikon verran ja paljon on tapahtunut, mutta lopputulos on; minut petettiin, jätettiin, lähdettiin toisen matkaan ja nyt olen yksin (onneksi kissojeni kanssa, sentään).

Olen itkenyt, kokenut epätoivoa, raivonnut, murtunut, huutanut, haukkunut, antanut anteeksi, syyttänyt, ollut lamaantunut, taistellut, yrittänyt, luovuttanut, ollut sekaisin, rakastanut, toivonut, kokenut valtavaa ahdistusta ja unettomuutta. Hetkittäin tuntuu, että olen tuntenut niin paljon, etten tunne enää mitään. Minulta vietiin rakkaus, avioliitto - kaikki oli päätetty jo etukäteen ennen kuin minulle kerrottiin mitään. Meille ei annettu edes mahdollisuutta korjata tätä, yhtäkkiä myötä- ja vastoinkäymisissä ei merkinnytkään enää mitään. Se vei minun uskoni moniin, moniin asioihin. Kaiken piti olla hyvin, luulin että olin kunnioittavassa ja rakastavassa suhteessa. Minusta tuntuu, että yhdeksän vuoden yhteiselosta tehtiin kasvojeni edessä surkea rätti, jolla pyyhittiin lattiaa. 

Kipuni on äärimmäisen tuskallista, mutta samalla se motivoi minua eteenpäin. Jonkin loppu on aina uuden alku, ja minä olen utelias.

-Jasmin

Ladataan...

Pages