Minulla on tunne, etten lainkaan tiedä, kuka olen. Tällainen suru, ahdistuneisuus ja avuntarve ovat niin uusia asioita, niin vieraita minulle. En pysty auttamaan ketään, koska tarvitsen itse kaiken avun, minkä suinkin saan. Aamuöisin herään valtavaan ahdistukseen ja vierailen pilleripurkilla, joka päästää minut kuin armosta vielä uneen. Eräänä päivänä huomasin, että jalat vievät kohti Alkoa, vaikka minun piti suunnata apteekkiin. Yhtenä hetkenä päätän lähteä kauppaan ostamaan kissanruokaa, mutta välittömästi kotiin palatessani tajuan, että ostinkin kaikkea muuta. Olen toimintakykyinen, mutta toimin kuin  päin persettä ohjelmoitu robotti, joka ei tunne mitään. Kuljeskelen kaupoissa ja istun kahviloissa, jokaisessa niissä soi taustalla musiikkia, jotka palauttavat mieleen ihania hetkiä ja muistoja repien samalla vielä lisää jo särkynyttä sisintäni. Se on jo niin tärvelty, etten tiedä, onko siitä mitään jäljellä. Olen henkisesti niin pahoin piesty ihminen, että jo toivon ja rukoilen tämän olevan elämäni syvin pohjakosketus, sillä en tiedä, voinko kestää enää yhtään enempää.

Samalla tunnen itsessäni kuitenkin jotain uudenlaista, mikä heräilee hiljalleen eloon, hiipii esiin. Se on vielä lähes mitätöntä, mutta se on silti olemassa. Yllättävää tahdonvoimaa. En tullut tähän maailmaan luovuttaakseni, ajattelen. Se, että joku toinen tekee minulle näin, ei saa minua luovuttamaan itseni suhteen. Tästä lähtien minä itse olen täysin vastuussa omasta onnestani, ei kukaan muu. Vielä tulee se päivä, kun tuntuu enemmän hyvältä kuin huonolta ja lopulta koittaa sekin päivä, kun olen onnellinen.

Tällä hetkellä asiat ovat niin hyvin kuin ne voivat tämän sopan keskellä olla. Minulla on koti, ruokaa kaapeissa, upeita ihmisiä ja eläimiä ympärillä, ammatillista keskusteluapua, lääkehoitoa ja kohta myös uusi harrastus - nimittäin Crossfit, jota olen mielessäni pari vuotta pyöritellyt. Taidankin samantien naputella ilmoittautumisen On Ramp -alkeiskurssille, joka starttaa lokakuussa. Elämän sokeriin lukeutuu mielestäni sekin, että on jotain kivaa ja jännittävää, mitä odottaa, jopa kaiken surkeuden keskellä.

-Jasmin / ig: @muutos365

Tervetuloa minun elämääni just nyt.

Koti ei tunnu enää kodilta..

Minun pitää pakottaa itseni syömään, koska kehoni pistää vastaan..

Yöuneni ovat katkonaisia, ja nekin pienet lepohetket on saatu aikaan lääkkeen voimalla..

Olen absurdissa tunteiden vuoristoradan kyydissä, enkä voi pysäyttää sitä, vaikka miten haluaisin..

Kehossani tapahtuu fyysisiä reaktioita, joita en voi hallita..

En olisi ikinä uskonut, että heittelen tavaroita suutuspäissäni (tosin, ne olivat vain tyynyjä, mutta silti)..

Näppäilin just sähkösopimuksen ja otin kotivakuutuksen ensimmäistä kertaa elämässäni, 28-vuotiaana. Oloni alkoi heti tuntua nuoremmalta. Nuoremmalta, mutta samalla niin yksinäiseltä. Kohtasin viikko takaperin elämäni pahimman pelon, jota en tiennyt ennen tätä. Kun kuulen puolison suusta ne sanat, joita kukaan ei haluaisi ikinä joutua kuulemaan, menen totaaliseen shokkiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni en pysty itkemään, vaikka haluaisin. Se hämmentää minua lisää. En voi uskoa, en voi, en voi. Sitä shokkitilaa on kestänyt nyt viikon verran ja paljon on tapahtunut, mutta lopputulos on; minut petettiin, jätettiin, lähdettiin toisen matkaan ja nyt olen yksin (onneksi kissojeni kanssa, sentään).

Olen itkenyt, kokenut epätoivoa, raivonnut, murtunut, huutanut, haukkunut, antanut anteeksi, syyttänyt, ollut lamaantunut, taistellut, yrittänyt, luovuttanut, ollut sekaisin, rakastanut, toivonut, kokenut valtavaa ahdistusta ja unettomuutta. Hetkittäin tuntuu, että olen tuntenut niin paljon, etten tunne enää mitään. Minulta vietiin rakkaus, avioliitto - kaikki oli päätetty jo etukäteen ennen kuin minulle kerrottiin mitään. Meille ei annettu edes mahdollisuutta korjata tätä, yhtäkkiä myötä- ja vastoinkäymisissä ei merkinnytkään enää mitään. Se vei minun uskoni moniin, moniin asioihin. Kaiken piti olla hyvin, luulin että olin kunnioittavassa ja rakastavassa suhteessa. Minusta tuntuu, että yhdeksän vuoden yhteiselosta tehtiin kasvojeni edessä surkea rätti, jolla pyyhittiin lattiaa. 

Kipuni on äärimmäisen tuskallista, mutta samalla se motivoi minua eteenpäin. Jonkin loppu on aina uuden alku, ja minä olen utelias.

-Jasmin

Huh hellettä! Soijaa valuu kaareillen pitkin 162-senttistä varttani ties kuinka monetta viikkoa putkeen. Välillä on niin kuuma, etten pysty edes ajattelemaan saati tamppaamaan lenkkipolkuja ja vähän niin kuin asiaankuuluvasti hehkuttaa "Nyt naatitaan!". Kukahan helle-hullu tuonkin hokeman on mennyt keksimään. Tämä on ollut lähinnä ylikuumentunut kärsimysnäytelmä, jonka väistämätöntä loppua hieman epätoivoisena odottelen.

Jos johonkin olen voinut tänä kesänä luottaa, niin se olkoon ansaitusti tämä toukokuussa hankkimani Marimekko-mekko, joka taitaakin olla tämän kesän ainoa vaatehankinta sen yhden toisen kukkamekon lisäksi siis.

Kesäni on vierähtänyt mummoja hoivaten sekä välillä lomaillen. En ole pitänyt kesälomaa kolmeen edellisvuoteen, joten tämä tuli todella tarpeeseen. Kesän 2016 vietin Helsingissä kesätöissä ja viime kesä meni niin ikään töiden parissa sekä "siinä sivussa" kirjoitettiin parini kanssa yks oppari. Näin jälkeenpäin olenkin miettinyt, miten hyvin olen selvinnyt töistäni ja tehnyt kiitettävän opparin, vaikka olin keskivaikeasti masentunut parin vuoden ajan. Tosin näiden velvollisuuksien jälkeen en sitten oikein muuta jaksanut tehdäkään ja näin olin jumissa oravanpyörässä, jossa tuntui olevan vain työtä, nukkumista, ahdistusta, epäonnistumisen tunteita, sameita värejä, sinnittelyä ja ylivoimaiselta tuntuvia ponnistuksia, kuten suihkussa käynti, ystävän tapaaminen tai imurointi.

Palataan kuitenkin tähän hetkeen, tähän kesään. Se on ollut yksi elämäni parhaista! Ihania ihmisiä, vanhoja ystäviä ja uusia tuttavuuksia, hyvää ruokaa ja juomaa, festarit, Tallinnan reissu, elämäni paras keikka, yöttömiä öitä, kissojeni kanssa olemista, luonnossa liikkumista, kukkaloiston ihastelua. Vaikka rahaa on lomailun takia vähemmän, mieleni on terve. Minulle on vihdoin, näin 28 vuoden iässä kirkastunut asioiden tärkeysjärjestys elämässäni.

...ja koska ruoka on tärkeää, niin tässä pari ruokakuvaa kesän varrelta! Ylemmässä näet B/P street foodin jumalaisen falafelburgerin frittipotuilla (saa pyydettäessä vegaanisena, kuten kuvassa). Näitä saa näin kesällä Kuopion torilta sinisestä katuruokavaunusta, joten sinne siis! Alemmassa kuvassa on sen sijaan kesäkuisen Helsingin visiitin aamupalaelämys Kahvila KUUMA:ssa, joka sijaitsee Albertinkadulla.

Tässä ylläolevassa kuvassa se toinen kukkamekko.

Viime viikolla lupailin instastoryn puolella jatkaa tauolla olleita viikottaisia painopäivityksiä. Joten, tässä se eka nyt tulee. Nousin aamulla vaa'alle hyvin syödyn ja marinoidun viikonlopun jälkeen (seliseli, tiedän) ja lukema oli (tuplatarkistuksella) 121,7kg. Muistelen, että viimeisin painopäivitykseni on huhtikuulta, jolloin paino oli 118,5kg. Eli kolmisen kiloa tässä on lomalta paluu -lisiä ja se on ok. Tänään on viimeinen lomapäivä ja aloin jo tarkemmin katselemaan, mitä suuhun on menossa. Palataan siis ensi viikolla uuden painopäivityksen kera!

Tämän päivän menu on perunamuusi ja sitruunaiset linssit. Luoja paratkoon, miten herkullista! Reseptin bongasin Vegaanihaaste -sivustolta täältä. Pääsee ehdottomasti täydentämään ainakin meikäläisen arkiruokalistaa.

-Jasmin