Jälkipyykkiä ja itsenäistymistä

Rakastin täysillä kaikki ne lähes yhdeksän vuotta. Luulin, että minulla on kallio, joka olisi aina siinä, johon turvata. Nyt joku toinen nojaa minun kalliooni. 

Ex-puoliso kävi taannoin luonani katsomassa kissoja ja juttelimme muutaman tunnin. Sanoin hänelle, että on hyvä asia, kun voi edes tässä vaiheessa puhua syvimmistä tunnoistaan. Kyyneleet vierivät hänen poskillaan ja kuulin sanat: ”Harmi vain, että liian myöhään.” Liian myöhään meidän kahden osalta. Puhumattomuus maksoi minulle avioliittoni. Kun ei osannut puhua, valitsi pakenemisen. Ex-puolisoni oli hyvin vaikeaa puhua ja avautua ja toisaalta myös minun olisi pitänyt varmaan enemmän kysellä, kuinka hän voi. Sen sijaan tein liikaa tulkintoja. Ajattelin hänellä olevan työstressiä, kun kyse oli jostain aivan muusta.

Jokin minussa muuttui perustavanlaatuisesti, kun tiedon saatuani  sydämeni tuntui räjähtäneen rinnassani miljooniksi sirpaleiksi ja niiden pistelevän niin, että se kipu muistuttaa olemassaolostaan tänäkin päivänä. Luulen, että se kipu tulee aina kulkemaan jollain tapaa mukanani, eikä välttämättä sanan ikävässä merkityksessä. Tulevaisuudessa osaan paremmin arvostaa onneani menneisyyden kivun ansiosta.

Olen itsenäinen ensimmäistä kertaa elämässäni näin kolmenkympin korvilla. Kuulostaa niin pahalta ja hassulta yhtäaikaa. Asun ensimmäistä kertaa yksin. Se vaihe minulta on jäänyt nuorena kokonaan väliin ja nyt koen, että tämä vaihe täytyy elää. Se kehittää itsetuntemustani. Sen lisäksi siitä voi opetella nauttimaan. Minulla on paljon unelmia, paljon tehtävää ennen kuin haluan sitoutua kehenkään uudestaan. Minun on aika elää itselleni, tutustua itseeni uudestaan. Ihan jo senkin vuoksi, jotta tulevaisuudessa tietäisin paremmin, millaisen puolison itselleni haluaisin ja tarvitsisin.

Tästä eteenpäin perustan päätökseni ensisijaisesti omaa etua ja hyvinvointia ajatellen, vaikka olisin parisuhteessa. En unohda itseäni, vaan olen terveesti itsekäs. Se on joskus haastavaa, sillä olen aina ollut hyvä olemaan epäitsekäs. Luulen, että jos vielä joskus menen naimisiin, niin sen ajatuksen täytyy lähteä tulevalta kumppanilta. Itselleni naimisissa oleminen ei tunnu enää niin tärkeältä asialta, tai ainakin tällä hetkellä tunnen niin. Mutta samaan aikaan pohdin, miksi se ei tunnu tärkeältä, sillä aiemmin se oli asia, jota vaalin. Äitini sanoikin mielestäni viisaasti, että ei pidä antaa toisten ihmisten tekojen vaikuttaa omiin arvoihin. Äiti on se ihminen, johon olen voinut aina luottaa ja turvata. Niin teen nytkin.

Jasmin

Kommentit (1)
  1. Iiris 3n mamma
    2.8.2019, 19:14

    Oon vähän samassa tilanteessa kun sä, tosin menin naimisiin kolmekymppisenä ja nyt jo yli nelikymppinen ja meille syntyi myös kolme lasta.

    Meidän suhde päättyi samalla tavalla. Mies ei puhunut, minä aluksi puhuin ja yritin hänenkin edestään. Lopulta väsyin siihen ja lakkasin itsekin jolloin hyvin nopeasti suhde vaan kuoli,seksuaalinen kipinä hävisi, mies etsi netistä uuden ja jätti minut sekä lapset.

    Siitä on nyt kaksi vuotta. Olen nyt jälkeenpäin miettinyt, että miksi aktiivisena ja sosiaalisena naisena alunperinkään valitsin hänet, miksi kestin sitä liittoa niin pitkään (noh, lapset ja ydinperhe…) ja ennenkaikkea en koskaan enää ottaisi häntä takaisin.

    Mä olen tavannut uuden ja tämä suhde on aivan erilainen. Omasta hyvinvoinnista ja itsenäisyydestä pidän tiukasti kiinni ja se ehkä vähän tässä onkin vaikeaa kun se perheenperustamisvaihe on ohi. En oikein tiedä haluanko enää koskaan edes asua kenenkään miehen kanssa. Mun exä sen sijaan muutti suoraan meiltä uuden naisen luokse ja voi veljet kun tämän kahden vuoden aikana on ollut vaikka mitä niillä. Veikkaan hyvin vahvasti että niin se heidänkin suhde kaatuu… puhumattomuuteen.

    Luin joskus sun vanhaakin blogia ja jään seuraamaan tätäkin🙂
    Iiris
    http://kolmenmamma.blogspot.com

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *