Näytelmä, josta minut kirjoitettiin ulos

Tervetuloa minun elämääni just nyt.

 

Koti ei tunnu enää kodilta..

Minun pitää pakottaa itseni syömään, koska kehoni pistää vastaan..

Yöuneni ovat katkonaisia, ja nekin pienet lepohetket on saatu aikaan lääkkeen voimalla..

Olen absurdissa tunteiden vuoristoradan kyydissä, enkä voi pysäyttää sitä, vaikka miten haluaisin..

Kehossani tapahtuu fyysisiä reaktioita, joita en voi hallita..

En olisi ikinä uskonut, että heittelen tavaroita suutuspäissäni (tosin, ne olivat vain tyynyjä, mutta silti)..

 

Näppäilin just sähkösopimuksen ja otin kotivakuutuksen ensimmäistä kertaa elämässäni, 28-vuotiaana. Oloni alkoi heti tuntua nuoremmalta. Nuoremmalta, mutta samalla niin yksinäiseltä. Kohtasin viikko takaperin elämäni pahimman pelon, jota en tiennyt ennen tätä. Kun kuulen puolison suusta ne sanat, joita kukaan ei haluaisi ikinä joutua kuulemaan, menen totaaliseen shokkiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni en pysty itkemään, vaikka haluaisin. Se hämmentää minua lisää. En voi uskoa, en voi, en voi. Sitä shokkitilaa on kestänyt nyt viikon verran ja paljon on tapahtunut, mutta lopputulos on; minut petettiin, jätettiin, lähdettiin toisen matkaan ja nyt olen yksin (onneksi kissojeni kanssa, sentään).

Olen itkenyt, kokenut epätoivoa, raivonnut, murtunut, huutanut, haukkunut, antanut anteeksi, syyttänyt, ollut lamaantunut, taistellut, yrittänyt, luovuttanut, ollut sekaisin, rakastanut, toivonut, kokenut valtavaa ahdistusta ja unettomuutta. Hetkittäin tuntuu, että olen tuntenut niin paljon, etten tunne enää mitään. Minulta vietiin rakkaus, avioliitto – kaikki oli päätetty jo etukäteen ennen kuin minulle kerrottiin mitään. Meille ei annettu edes mahdollisuutta korjata tätä, yhtäkkiä myötä- ja vastoinkäymisissä ei merkinnytkään enää mitään. Se vei minun uskoni moniin, moniin asioihin. Kaiken piti olla hyvin, luulin että olin kunnioittavassa ja rakastavassa suhteessa. Minusta tuntuu, että yhdeksän vuoden yhteiselosta tehtiin kasvojeni edessä surkea rätti, jolla pyyhittiin lattiaa. 

Kipuni on äärimmäisen tuskallista, mutta samalla se motivoi minua eteenpäin. Jonkin loppu on aina uuden alku, ja minä olen utelias.

-Jasmin