Merisairas
Omenafarmilla meidän kanssa asui muuan ihana Japanista kotoisin oleva tyttö (kaikki muut samalla farmilla olevat Japanilaiset olivatkin suoraan helvetistä…) jolla oli aivan uskomattoman hyvät unenlahjat. Hänellä oli taito nukkua paljon ja lähes millaisissa olosuhteissa tahansa. Hän saattoi helposti viettää vuorokaudesta 17 tuntia höyhensaarilla monena päivänä peräkkäin, nukahtaa rämisevän vanin penkille kesken kauppareissun kun ympärillä 10 muuta ihmistä puhui ja lauloi ja meukkasi kukin omalla äidinkielellään ja usein uni yllätti hänet työpäivän jälkeen hänen odottaessa omaa suihkuvuoroaan olohuoneemme sohvalla. Road tripillä ollessamme jouduinkin kateellisena kuuntelemaan teltassa hänen tyytyväistä kuorsaustaan kun itse en ensimäisenä yönä löytänyt edes sopivaa asentoa jossa olisin voinut harkitakkaan silmieni ummistamista.
Itsekin rakastan nukkumista ja toisinaan minulla on kyky nukkua myöskin lähes vuorokausi putkeen, mutta en pysty tekemään sitä ihan missä vain olosuhteissa. Siksi olenkin erittäin kaatellinen sen Japanilaisen unenlahjoista, etenkin tällä hetkellä kun koitan saada unta laivan lattialla kylmästä täristen ohuen torkkupeiton alla, lukuisten muiden kanssa matkustajien nukkuessa ympärilläni. Olen varma että se Japanilainen olisi saanut täälläkin makeat yöunet kun itse pystyn moisesta tällä hetkellä vain haaveilemaan.
Laivassa on tullut matkustettua jo lukuisat kerrat aiemminkin ja ehkä pari kertaa olen aistinut lievää huonovointisuutta jonka paatilla seilaaminen on saanut aikaan. Se sama huonovointisuus eli merisairaus vaivaa kyllä tällä hetkellä hyvin vahvasti ja tekee tästä kaikesta vielä paljon kamalampaa. Mutta ihmekkös tuo sillä aallokko tuossa ympärillämme pauhaa siihen malliin että pikku paattimme puskiessa saa tehdä töitä puskiessaan kohti Tasmanian mannerta. Luojan kiitos enää muutama tunti ja pääsen tuntemaan maan jalkojeni alla.
Seikkailu Australiassa siis jatkuu hyvin vahvasti ja haikeiden ja vaikeiden jäähyväisten jälkeen jotka omena farmilta lähtö aiheutti, olen jo pikkuhiljaa saanut kaivettua itsestäni pientä innokkuuttakin, joka odottaa mitä tulevaisuus ja Tasmania meille tarjoileekaan huomisesta eteenpäin. Kohdattiinhan me täällä laivalla jo muuan mies joka kiinostuneena kyseli mistä mahdamme olla ja olisimmeko töitä vailla. Hän kuulemma tarvitsee ihmisiä avukseen keräämään kastematoja ja palkkauskin on paljon parempaa kuin mitä mansikan poimisesta meille maksetaan. Joten varasuunnitelmakin on jos työ on todella surkeaa mansikoiden parissa! 😉
Mutta ei kai sitä auta kuin tehdä olo mahdollisimman mukavaksi nyt tässä lattialla ja luottaa valoisampaan huomiseen. I’m too seasick for this boat righ now.. Huh!