Sunnuntai fiiliksiä

Nyt on luvassa vaan tällänen tylsääkin tylsempi postaus siitä et mitä tällä hetkellä kuuluu ja miten menee. Pötköttelen vaan omassa huoneessa tällä hetkellä ja aattelin pyhittää tän loppupäivän sarjojen kattomiselle ja laiskottelulle. Täällä oli tänäänkin tosi lämmin päivä, mut niinhän täällä on melkein joka päivä. Enää tällänen pelkkä sisällä olo ei aiheuta niin hirveitä tunnon tuskia kun alussa. Siis tiiättehän sen olon jos on lomamatkalla tai kesällä Suomessakin ja on tosi kaunis ja kiva ilma ja tuntuu et PITÄIS mennä ulos mutta kun haluaa olla vaan sisällä tekemättä mitään. Syy minkä takia viettelen tänään vaan laiskottelu päivää on vaan yksinkertaisesti se, että oon ollu yli kaks viikkoa nyt kipeenä ja tuntu että tänään otetaan aikaa totaali levolle. Kävin viime viikolla ihan lääkärissä ja sain antibiotit ja nyt siis alkaa olo vähän helpottaa, mitä nyt öisin välillä yskittää, mut ajattelin että vielä en uskalla lähtee urheilemaan, ottamaan aurinkoa tai suorittamaan mitään muutakaan kummallista aktiviteettia, koska oikeesti haluan nyt kokonaan terveeksi taas! Tää on/off flunssa on tosi rasittavaa. Antibiotit sain sen takia kurkku oli niin tulehtunut, taitaa angiina löytää tiensä takaisin miun kurkkuun vaikka nielurisat leikkattiinkin toissa syksynä. 

Tää pieni sairastelu on kyllä tehny olon kaikinpuolin tosi laiskaks ja saamattomaksi. En oo oikein jaksanu tehä mitään ylimäärästä. Nyt alkaa jo tosissaan olemaan ikävä urheilua ja salilla käyntiä. Jospa sitä parin päivän päästä uskaltais taas lähtee koittaa että mitäs kroppa sanoo muutaman viikon laiskottelun jälkeen. 😀 Jos liikunnan lisäämisellä sais vähän muutenkin taas aktiivisuutta tähän elämään ku nyt tuntuu et oon vaan tosi paljon hengannu tylsästi kotona. Se hyvä puoli kotona hengaamisessa tietysti oli että sain tän blogin viimein pystyyn.

Eilen lauantaina oltiin ulkona tyttöjen kanssa. Menin ekana yhelle Veeralle, joka asuu keskustan eteläpuolella. Veeralla on kämppiksenä kolme aussijäbää, niin siistiä! 😀 Kämppiksistä vaan yks sattu olemaan kotona. Se esitteli niiden lemmikki käärmeen meille ja hetken hengaili meidän kanssa ja meni sitten nukkumaan ja me lähdettiin Veeran kanssaValleyyn ekana syömään ja sit diskoon! Kauaa ei ehditty ekassa paikassa olla kun päätetiin vaihtaa yhteen toiseen paikkaan jossa muutama muu suomalainen meidän kaveri jo oli. Hirmu myöhään ei jaksettu iltaa jatkaa, vaikka ton toisen paikan asiakskunta oli sen näköstä että sitä olisi jaksanut katella pidempääkin, vaan jo puoli kolme päätetiin suunnata Veeran luo nukkumaan. Täällä siis jotkut baarit on kai ainakin viiteen ast auki, eli jonkun verran myöhempää kun Suomessa. Nukuttiin pitkät yöunet ja aamulla Veera ystävällisesti tarjos aamupalankin ja sit olikin miun aika lähtee matkustamaan takaisin tänne Brisbanen pohjoispuolelle. Lähin Veeran luota yhdeltä kävelee ekalle bussipysäkille, olin kotona iltapäivällä varttia vaille neljä.Täällä tosiaan noi välimatkat on vähän pidempiä ja bussit kiertelee tosi pitkiä reittejä. Tän matkan taitoin kolmella eri bussilla ja pikajunalla…:D

Matkan aikana ehti hyvin taas mietiskellä tätä omaa elämää ja tänne tuloa ja oon kyllä edelleen niin tyytyväinen että uskalsin tehä tän. Vielä Suomessa ollessa kun pohdin tänne lähtöä tuli välillä hetkiä kun aattelin että oonko ihan kreisi, mutta kun en vaan ollut tyytyväinen siihen omaan sen hetkiseen elämääni Suomessa. Juteltiin eilen tästä ausseihin lähtemisestä Veeran kanssa ja todettiin että paperilla meillä oli kaikki ehkä ihan kivasti mut itellä ei vaan ollu hyvä olla. Ja ei sellaseen tilaan pidä jäädä olemaan, ei se tee onnelliseks, vaan siitä pitää lähteä pois. En oikein tienny sillon Suomessa että mikä ois se järkevä siirto, tänne lähto tuntu välillä ihan hullulta idealta, mut nyt jotenkin on koko ajan ollu olo et tää oli just se oikea siirto. 🙂 Ja se mikä on hulluinta, ni miuta ei missään vaiheessa kunnolla käyny jännittää tai pelottaa tänne tulo, jotenkin vaan tuli aina sellanen tunne että tää on oikein. Ja ainakin reilun kuukauden täällä olon jälkeen tuntuu koko ajan enemmän ja enemmän siltä että tää on hyvä juttu. Monen muun mielestä toi ei siis saata kuulostaa mitenkään ihmeelliseltä, mutta kun oon vaan ite sellanen ihmistyyppi että jännitän ja epäilen kaikkia uusia muutoksia yleensä tosi kovasti. En välttämättä edes näytä sitä, mutta usein saatan viikko tolkulla käydä omassa päässäni sellasta ”mitä jos” keskustelua. Nyt sellasta ei oikeestaan tullut, vaikka välillä saatoin heittää ilmoille jotain että tuun sit kotiin kahen viikon päästä jos tulee ikävä ja en viihdy niin kaukana. Se on kans outoa että koti-ikvää ei oo tullut vieläkään.

Asia mikä täällä on yllättänyt, on se että miten nopeasti pysty tuntee olonsa kotoisaksi näin kaukana Suomesta, tässä maassa ja kaupungissa. En nyt tarkota välttämättä sitä että olo on niin kotosa että oon nyt päättänyt että aion jäädä tänne loppuelämäksi, vaan siis just sitä että vaikka tänne tuli sellasella ”tää on vaan väliaikasita”-asenteella, niin jotenkin vaan tykkään olla täällä ja tuntuu että täällä on hyvä olla ja tää tuntuu kodilta. Ja jos vaikka tänne ois jostain syystä pakko jäädä loppuelämäksi niin se ois ihan ok. Oon tosi ailahtelevainen persoona ja mieli voi toki muuttua, mut nyt ainakin tuntuu tältä. 😀

Monet on kyselly että miten kauan meinaan täällä olla ja mitkä miun suunnitelmat täällä on. No tuota, en tiedä. 😀 Tän aussielämän pituus on vieläkin aivan auki. Nyt oon vähän ottanut sen asenteen että oon täällä niin kauan kun viihdyn. Sitten kun alkaa koti-ikävä iskee tai muuten vaan rupee tuntuu siltä että haluan takas Suomeen niin sitten ostetaan lentoliput takas. Ensin tosiaan oli tarkotus olla sinne joulukuun alkuun, mut nyt on sunnitelmissa vaihtaa sit lennosta uuten perheeseen jossa oisin reilu kuukauden, eli jonnekin tammikuun alkuun. Uudeksi vuodeksi mennään kuuden hengen tyttöporukalla varmaan Sydneeyn ja sen jälkeen jossain vaiheessa haluisin ehkä kokeilla farmihommia. Mutta kattoo nyt miten suunnitelmat menee. Voihan se olla et joulukuussa totean että ei hitto, tää aussilan kesä on vaan liian kuuma miulle ja pakko lähtee täältä pois! 😛 

Koko tämän reissun tavoitteeksi olin ottanut sen että haluan oppia tästä tai tänne tulosta edes jotain. Elämästä, ihmisistä, itsestä, reissaamisesta, kunhan vaan jostain oppisin jotain uutta. Tähän mennessä ainakin on tullut oivallettua että omien unelmien tavoittelu ja toteuttaminen antaa hirveesti lisää energiaa, niiden tukahduttaminen ja pelkkä pyörittely taas lannistaa. Kun ryhtyy tekemään unelmien eteen oikeasti jotain, se antaa voimaa ihan kaikkeen ja tätä omaa elämää jaksaa oikeasti elää. Oivallus oli myös se että jos omassa elämässä jokin mättää sille voi ja yleensä kannattaa tehdä jotain, ei se auta itseään yhtään että jää vaan siihen tilaan ihmettelemään. Vaikka joku muu sanoiskin että siullahan on kaikki ihan hyvin ja itsekin yrittäis sitä tolkuttaa, mutta jos ei oikeasti tunnu siltä, niin ei se silloin ole niin. Itsekkään en oikein tienny mikä siinä omassa elämässä ei niin miellyttänyt enää Suomessa, oliko se vaan se kokonaisuus vai joku muu, en tiiä keksinkö sitä syytä koskaan mut tää irtiotto siitä kaikesta normaalista tuli niin tarpeeseen.

Ja taas tuttuakin tutumpana asiana on tullu mieleen että kyllä se on asenne joka ratkasee. Oon tavannu täällä yhden sellaisen ihmisen joka oudosti ajattelee kaikki asiat aina negatiivisen kautta. Onneksi kaikki muut uudet tyypit on ollut tosi mahtavia ja kanssa innoissaan tästä Australiasta, niinkuin itsekin oon! Mutta tää negistyyppi tyrmää ekana kaiken ja työmahdollisuuksista, ihmisistä ja hostelleista luetellaan heti kärkeen että mitä kaikkea niissä todennäköisesti voi olla pielessä ja maalailee pelkkiä kauhukuvia kaikesta. Ja sillä ihmisellä yleensä täällä kaikki onkin ihan pielessä eikä hän koe viihtyvänsä koko Australiassa ollenkaan. Itse päätin tänne lähtiessä, että yritän aina muistaa ajatella ensin kaiken niin että mitä jos kaikki menee vaan ihan nappiin ja täydellisesti, enkä rupea pelkäämään ja jännittämään kaikkea. Ja siis vaikka välillä on saattanut tulla vähän haastellisempia hetkiä työssä tai vaikka kotiin löytämisessä kun on mennyt uusiin paikkoihin (miten voin eksyä niin äkkiä?!?!?), oon selvinyt kaikesta ja pian niille hankalille hetkille on voinut jo nauraa kunnon naurut päälle. Itseltä tuo asenne vähän pääsi unohtumaan Suomessa kevään ja kesän aikana, mutta ehkä se johtui juurikin siitä ettei kokenut sitä omaa elämäntilannetta sellaiseksi kuin mitä sen olisi halunnut olevan. Silloin ei auttanut vaikka kuinka olisi hampaat irvessä koittanut hymyillä ja ajatella positiivisesti, ei sitä asennetta kuulunut vaikka kuinka olisi sitä sisältä huutanut ulos. 

En osaa sanoa että olikohan tässä teksissä minkäänlaista punaista lankaa tai ideaa, mutta tuli ainakin vaan kirjotettua rehellisesti vähän fiiliksiä täältä ilman sen suurempia miettimättä. :D Koti-ikävä ei vielä siis ole vaivannut yhtään, vaikka kyllä kaverit ja läheiset on ajatuksissa joka päivä. :) Onneksi nykyään on niin helppo pitää yhteyttä vaikka asuisikin eri puolella tätä palloa. Ennen Vain Elämää- maratonia taidankin itse asiassa laittaa kavereiden tekemän videon taas pyörimään. Se laittaa kunnolla hymyilyttämään, välillä nauramaan, nostaa ihon kananlihalle ja ehkä taas saa tirauttamaan pari onnen kyyneltä siitä minkälaisia ihmisiä miulla Suomessa on, ootte paljon mielessä! <3

 

 

Ihanaa sunnuntain jatkoa kaikille, täällä Australiassa se ainakin oli aika kiva! :)