Varsin onnellisiahan tässä ollaan, vai ?

Heitän vain perjantaiaamupäivän ajatuksen: 

Miksi onnellisuuteni on joskus niin paljon kiinni muista ? Miksi annan sen olla? Eikö, ennenkaikkea, onnellisuuden pitäisi olla itsestäni sykkivä asia?

Vielä pari viikkoa sitten julistin, onni kumpuaa itsestäni. Nyt en olekaan ihan varma. Jos onnea kyseenalaistaa, se katoaa näkyvistä, sehän tiedetään. Sen pitää antaa rauhassa liihotella ja kukkia. 

Olen kyllä aina onnellinen jäätelöstä ja aamupalajuustoviipaleista. Ne eivät jätä kylmäksi koskaan. 

Vai hätäilenkö turhia ? Jos vähän kipristää niin eihän se onnea eliminoi. 

No sen ainakin tiedän, että onnellisuus ei saa riippua täysin muista ihmisistä. Onnea ei saa kasata toisen niskoille siinä määrin että toisen kävellessä ohitse lähtee myös onni lätkimään. 

Ehkä vähän Eat Pray Love viboja, mutta annetaan se nyt anteeksi, onhan taivaskin niin harmaa, jälleen kerran. 

Puoli valtakuntaa jäätelöstä antaen, Eve.